Putous-ohjelmasta suursuosikiksi singahtanut Dennis Nylund, 35, on hurmannut suomalaiset letkeillä lanteillaan ja nopeilla sutkautuksillaan. Siviilissä näyttelijä herää aamuisin pienen tyttären kanssa ja aloittaa matkan dagikseen.

Sketsihahmosi diskotanssiopettaja Folke Rundqvist päästää tahattomasti suustaan härskejä lausahduksia kielimuurin takia. Mistä hahmo on saanut inspiraationsa?

Folke on oma luomukseni, monen asian summa. Kaksikielisenä Folken huumori on hauskuuttanut minua jo vuosien ajan, ja olen itse sanonut aika hassuja asioita elämäni aikana. Sen ei ole tarkoitus olla ilkeilyä suomenruotsalaisia kohtaan, sanon edelleen usein väärin asioita. Yksi Folken lausahdus on peräisin lähisukulaiseltani eli jokainen meistä on korvaton – eli korvaamaton.

Halusin tehdä hahmon, jossa olisi ­huumoria ja tanssitaustani pääsisi esille. Diskomaailma on näyttävää ja absurdia, mutta kaikessa on positiivinen meininki. Näin syntyi Folke. Haluan, että yleisö ­nauraa Folken kanssa, ei hänelle.

Video: YouTube / Putous

Sinua on pyydetty Putoukseen jo ­aikaisemmilla kausilla. Miksi lähdit nyt mukaan?

Olen seurannut ohjelmaa aikaisemmin, joten tiesin, että tempo tulee olemaan kova. Olen ollut sen verran työllistetty Svenska Teaternissa, että ajoitus oli aina huono tai jokin projekti kesken. Kaikkeen ei pysty venymään.

Nyt tuli hyvä sauma, ja kävimme aikataulut läpi teatterin kanssa. Haipakkaa on koko kevät, mutta maailma on niin ­omituinen tällä hetkellä, jotenkin tästäkin selvitään. Käyn iltaisin teatterilla ­harjoituksissa, näytöksiä meillä ei tietenkään vielä järjestetä.

Olet breikin maailmanmestari vuodelta 2009. Miten tanssi taittuu vielä kolmekymppisenä?

Muuveja lähtee, ei 20 vuoden kokemus häviä mihinkään. Kroppa vain on muuttunut aika lailla, koska olen lopettanut kovan treenaamisen. Nykyään temppujen eteen joutuu tekemään paljon töitä.

Vaikka tanssija ei tervettä päivää näe, olen selvinnyt ilman suurempia vammoja. Peukaloni on leikattu ja hiukset paloivat joskus päästä, se tosin on breikkareiden ammattitauti.

Breikki on tosi fyysinen, alaspäin suuntautuva laji, jossa ryhti menee helposti kumaraan. Breikin lopetettuani ryhtini on parantunut. Nykyään harrastan lenkkeilyä ja golfia. Rääkkitreeniä en enää jaksa, eikä kroppani ja psyykeni kestä sitä.

Minulla on tapana innostua jostakin asiasta, ja sitten teen tai mietin sitä yöt päivät läpeensä.

Sinua pyydettiin tanssiurasi huipulla esiintymään Las Vegasiin. Miksi kieltäydyit?

Tein vuonna 2013 Pakko tanssia -ohjelmaan tanssinumeron muiden tuomareiden tavoin.

Esitys sai aikaan pienimuotoisen haloon, jonka vuoksi amerikkalainen agentti otti minuun yhteyttä. Hän on buukannut paljon tanssijoita ja breikkareita Vegasiin, mutta olin siinä kohtaa jo niin kiinnostunut teatterista sekä näyttelemisestä, että sanoin jääväni Suomeen.

Breikkimaailma oli siinä kohtaa ­osaltani nähty. Se on hyvin miehinen, machokulttuuri, jossa todistetaan itselle ja toiselle omaa fyysistä ja henkistä voittamattomuutta. Se on raskas maailma, eikä se tuntunut enää omalta.

Miten tiesi vei teatterikorkeakouluun?

Päinvastoin kuin breikissä, näyttelijä ei kilpaile koskaan paremmuudessa muiden kanssa. Tässä haetaan tarinaa, ja tärkeys on ryhmässä, siinä, mitä tehdään. Ei siinä, kuinka hyvin pyörin päälläni tai kuinka hyvä minä olen. Halusin uralle, jossa voin käyttää tanssitaitojani mutta syvemmin toisen taiteenlajin sisällä.

Kotona sinua tukee vaimo ja pieni tytär. Miten isyys on vaikuttanut elämääsi?

Vanhemmuus on hienointa, mitä maailmassa on, mikään asia ei vedä vertoja sille. Oma elämä alkoi uudestaan, kun tuli ­jälkikasvua.

Kun lapsi syntyi, syntyy itsekin. Tyttäreni herää joka päivä viiden, kuuden aikaan. Vaikka se on raskasta, elämä on niin kivaa, että en halua valittaa. Tekisin tämän kaiken vaikka ilman unia, pelkästään perheen voimalla.

Onneksi vaimoni on aamuvirkku, minä en todellakaan ole. Hän antaa minun usein nukkua pidempään, ja minä vien lapsen dagikseen. Nyt, kun olen poissa päivisin, tulee hirveä ikävä perhettä.

Tuntuu hyvältä, että saan mennä ­iltaisin kotiin nukkumaan vaimon ja ­lapsen viereen.

Olet ylpeä oululainen. Taittuuko murre vielä?

Vanhempani asuvat vielä Oulussa, mutta käyn vanhoilla kotiseuduillani harmittavan harvoin.

Oululaisuus näkyy lähinnä siinä, että kannatan Kärppiä edelleen – jopa HIFK:ia vastaan, vaikka HIFK on Helsingin kotijoukkueeni.

Sydämeni sykkii Kärpille! Tunnen silti olevani nykyään enemmän kotonani ­Helsingissä kuin Oulussa.

Ei oululaisuus minusta koskaan katoa, vaikka murre alkaakin olla unohtunut.

Kerro jokin salaisuutesi.

Opettelen vuorosanani kävelylenkeillä, sillä minulla on kuvamuisti. Opettelin vuonna 2016 sillä tavalla 60 sivua mono­logia teatteriin.

Muistan ikuisesti, miten kävelin pitkin Punavuorta ja vieläkin muistan, mikä ­kohtaus tapahtuu missäkin kohtaa ­kaupunginosaa.

Salaisuuteni on, että olen helvetin kova tekemään töitä ja treenaamaan.

Päivitetty 6.3. – Ilmestynyt 13.2.2021