Niina Lahtinen tunnetaan komedioiden näyttelijänä ja käsi­kirjoittajana. Tammikuussa hän jatkaa kolmatta vuotta Suomen suosituimman sketsiviihdeohjelman Putouksen ohjaajana.

Vitsailit viime toukokuussa Joonas Nordman Show’ssa, että teatteri-­ilmaisun koulutusohjelma perustettiin aikoinaan kaunistamaan nuoriso­työttömyystilastoja. Myöhemmin pahoittelit sanomisiasi. Miksi huumoria pitää pyytää anteeksi?

Joskus tulee sanottua asioita, joita ei ole ajatellut toisten ihmisten kannalta ja silloin saattaa tulla loukanneeksi jotakuta. Silloin myös itselleni tulee paha mieli ja saatan pyytää anteeksi. En halua tahallani loukata muiden tunteita. Esimerkiksi tulevalle Putous-kaudelle kehittelin yhdestä tuntemastani ihmisestä sketsin ja kysyin etukäteen, miltä se hänestä tuntuisi. Hän vastasi, että se tuntuisi pahalta, joten emme tietenkään tehneet sitä. Olen silti riihimäkeläinen juntti, eikä oma kapasiteetti aina riitä. Olen esimerkiksi vitsaillut ja nauranut monta kertaa läheisilleni televisiossa, ja he ovat jälkikäteen kertoneet loukkaantuneensa. Silloinkin olen pyytänyt anteeksi.

Mistä loukkaannut itse?

Jos kuulen poliitikon väittävän, että on ihmisen omasta laiskuudesta kiinni, jos hän ei pärjää taloudellisesti elämässään. Myös sen tyyppiset lausunnot, että työttömät voisivat mennä keräämään metsään risuja tai että taiteilijoiden pitäisi etsiä oikeita töitä, kiukuttavat. Sisälläni läikähtää silloin primitiivinen raivo.

Näyttelet, käsikirjoitat, ohjaat, ideoit ja tuotat erilaisia televisiotuotantoja. Oletko työnarkomaani?

On kyllä totta, että suhtaudun hirveän intohimoisesti työhöni. Tykkään tehdä pitkää päivää ja haalin monesti liikaa töitä itselleni. Kun ­lapset olivat pieniä, pohdin monesti, miksi hiekkalaatikolla istuminen ei tuota samanlaista elämänriemua kuin töissä käyminen. Välillä siitä tuntee huonoa omatuntoa. Työpaikalla miettii, että pitäisi olla enemmän lasten kanssa ja kotona on kauhea stressi, että pitäisi olla tekemässä töitä. Se on jatkuvaa tasapainottelua. Välillä kova työtahti myös uuvuttaa. Joskus työpäivän jälkeen ajan kotipihaan, sammutan moottorin ja jään autoon hetkeksi istumaan.

Olet kertonut karnevalisoivasi vaikeita asioita. Minkälaisia ovat ne kysymykset, joita väistelet huumorin keinoin?

Surut ja pelot. Varmaankin käytösmalli kumpuaa jostain lapsuuden traumoista. Ehkä niistä pitäisi puhua terapeutin kanssa, ei niinkään lehden palstalla. Uskon, että vaikeiden asioiden leikiksi lyöminen on muillekin komedian tekijöille ominaista. Monilla koomikoilla on takanaan haastavia koti­olosuhteita. Huumorista on kehittynyt aluksi selviytymiskeino ja lopulta siitä on tullut työkalu kaikkeen – jokaista ruuvia hakataan samalla vasaralla. Olemme aika infantiilia porukkaa. Milloin itkit viimeksi?

Viimeksi itkin luettuani Tommi Kinnusen romaanin Lopotti. Se oli sellaista loputtoman pitkää ja lohdutonta itkua. Maailma tuntui niin hirveältä ja julmalta paikalta. Mietin voimattomana, että ei tässä kannata mitään tehdä, kun kaikki menee kuitenkin päin helvettiä. Mutta oli se toisaalta myös puhdistava kokemus. Rypemisen jälkeen sitä nousi kuin feenikslintu.

Olet voittanut Kultainen Venla -palkinnon parhaasta komedia- ja sketsiohjelmasta kahdesti. Milloin et ole hauska?

En varmaan useinkaan. Mielestäni hauskuus kumpuaa ennen kaikkea vapautumisesta. Siskon­pedissä meidän oli helppo olla hauskoja, koska tunsimme olevamme hyväksyttyjä ja rakastettuja. Ei tarvinnut erikseen todistella hauskuuttaan ja puristaa mailaa. Ohjaaja Anna Dahlman on ansioitunut tässä ilmapiirin ­luomisessa muissakin tv-ohjelmissaan, kuten nuorten näyttelijöiden tähdittämässä sarjassa Aikuiset.

Putouksen ohjaajana koen, että tärkeimpiä tehtäviäni on luoda ilmapiiri, jossa jokainen uskaltaa olla myös huono. Kaikilla Putous-näyttelijöillä on kuitenkin hirveä paine naurattaa. Sehän tuntuu tappotuomiolta, jos emme olekaan hauskoja. Ja epäonnistumisen pelko tappaa kaiken luovuuden. Ehkä se oli Claes Andersson, joka sanoi, että siksi eduskunnassa on niin vähän luovuutta, että jokainen kansanedustaja pelkää ­kuollakseen virheitä.

Vuonna 2008 sinut valittiin Riihimäen kaupunginvaltuustoon vasemmiston edustajana. Millainen poliitikko olet?

En varmaankaan kauhean hyvä. Ärsyynnyn helposti ja turhaudun asioiden hitaudesta. En jaksa sitä jatkuvaa asioiden pohdiskelua, valmistelua ja hyväksyttämistä. Poliitikon työ on hirveän raskasta ja pitkäjänteisyyttä vaativaa. Lisäksi se on hirveän kiittämätöntä duunia. Kansanedustajat ovat sellaisia kansakunnan kusitolppia.

Harrastat ratsastamista ja agilityä ­australianpaimenkoirasi Metkun kanssa. Kuvaile suhdettasi eläimiin?

Tykkään eläimistä tosi paljon. Eläimet maadoittavat ja laskevat stressitasoja, eikä niiden kanssa ei tarvitse jännittää, sanooko jotain tyhmää. Saa olla vapautuneesti oma itsensä. Eläinten kanssa touhuaminen on muutenkin hirveän terapeuttista, sillä niiden kanssa ei tarvitse olla väkisin hauska. Ei auta yhtään, vaikka kertoisit miten tahansa hauskoja vitsejä. Riittää, että olet olemassa sellaisena kuin olet, kunhan olet läsnä.

Kerro jokin salaisuutesi?

Olen käyttänyt pelkkiä varvassukkia yli kahdenkymmenen vuoden ajan. Tavalliset sukat tuntuvat niihin verrattuna ­ällöttävän nihkeiltä.