Tasan 25 vuotta sitten Berliinin muuri murtui eikä maailma ollut enää entisensä. Kokonainen sosialistivaltio DDR hävisi - mutta sen henki elää. Sen löytää Berliinissä yhä monista paikoista ja ihmisten kohtaloista.

Sen voi nähdä kasvoista, kuulla puheesta ja päätellä pukeutumisesta. Petra Wenzelin kohdalla asiaa ei tosin tarvitse arvailla. Wenzel, 53, istuu pienessä kivijalkakahvilassa Berliinin Pankowin kaupunginosassa. Pöytä hänen edessään peittyy valokuviin. Mustavalkoisten otosten jokainen päähenkilö on sama: vakavin silmin kameraan tuijottava parikymppinen nainen, tiukasti yhteen puristetut punatut huulet.

Kuvista näkee Wenzelin entisen kotimaan. DDR, Saksan demokraattinen tasavalta, vuonna 1949 toisen maailmansodan jälkimainingeissa muodostettu valtio, jonka ideologia pohjautui marxismi-leninismiin. Wenzel kuului pääkaupungin underground-punkpiireihin. Hän eli salaisen poliisin Stasin tarkkailun alla, haaveillen oikeudesta matkustaa ja vapaudesta omiin mielipiteisiin.

Ne toteutuivat, kun Berliinin muuri vuonna 1989 kaatui ja DDR seuraavana vuonna lakkasi olemasta.

Punkelämästä on aikaa 30 vuotta, Wenzelistä on tullut pienen kirjakaupan yhteisomistaja, ja vakavuuskin on väistynyt kasvoilta. Silti DDR elää hänessä edelleen – aivan kuten se elää Berliinissäkin.

DDR-aikaisen Berliinin näkymiä ja muistoja on vielä helposti löydettävissä myös useista museoista, historiallisilta kaupunkikierroksilta, muurin raunioille rakennetuilta muistomerkeiltä tai vaikkapa tunnetuilla itäsaksalaisilla Trabant-autoilla tehtäviltä kiertoajeluilta.

Päästäkseen todella syvälle DDR-Berliinin henkeen on kuitenkin kuunneltava Itä-Berliinissä eläneiden tarinoita.

Suloinen pieni lastenvaateliike, kadulle saakka tuoksuva kukkakauppa. Korkeiden poppelipuiden alle levittäytyviä pittoreskeja kahviloita, vintageliikkeitä, leipomoita.

Pappelallee, yksi Prenzlauer Bergin kaupunginosan trendikkäimmistä kaduista, on kokenut harmaiden työläisvuosien jälkeen täydellisen muodonmuutoksen.

Vuonna 1964 samaa katua asteli monet kerrat nuori nainen neljävuotiaan tyttärensä kanssa. 25-vuotias Helga Wenzel oli saanut isältään hoidettavakseen perheen kenkätehtaan, ja pieni Petra-tyttö kulki mukana töihin. Oli 40 työntekijää ja hyvin menestyvä yritys. Mutta sosialistisen DDR:n periaatteisiin kuului, että työn tuloksen oli hyödytettävä koko yhteiskuntaa. Vuonna 1972 valtio ilmoitti siirtävänsä tehtaan omaan omistukseensa. Helga jäi tyhjän päälle.

”Ravintolatoiminta oli yksi ainoista bisneksistä, joita DDR:ssä sai pyörittää yksityisesti, ja äidille se sopi”, Petra Wenzel kertoo.

Niin Helga Wenzel päätyi Wichertstrassella jo 1950-luvulta lähtien toimineen värikkään homoravintola Burgfriedenin omistajaksi.

Tänä päivänä Wichertstrassella, Pappelalleen lähellä, sijaitsee yksi Berliinin niin sanotuista ostalgiaravintoloista. Niissä ruokailija pääsee maistelemaan perinteisiä itäsaksalaisia ruokia, kuten seljankaa tai makkaragulassia – ajalle tyypillisen sisustuksen keskellä, tietenkin.

1970- ja 80-luvuilla Burgfriedenistä muodostui turvapaikka ja henkinen koti erityisesti maaseudulta Berliiniin muuttaneille homomiehille. Perheidensä hylkäämille nuorille Helga oli kuin oma äiti. Paikka oli koti myös Petra-tyttärelle, joka avasi baarin iltakuudelta ja sulki yhdeltä yöllä. Vaikka homous oli monissa reaalisosialistisissa valtioissa laitonta, DDR:ssä seksuaalivähemmistöihin suhtauduttiin aika mutkattomasti. Siksi Burgfrieden sai toimia rauhassa.

Nuorelle Petra Wenzelille Itä-Saksa oli ollut syntymästä lähtien kotimaa, jonka hyviin ja huonoihin puoliin hän oli tottunut. Hyviäkin riitti, vaikkei niistä enää 25 vuotta valtion kaatumisen jälkeen ole muodikasta puhua: DDR:ssä työttömyys oli lähes olematonta ja päivähoito sekä koulutus maksuttomia ja laadukkaita. Ilmaisia olivat myös terveydenhuolto, erikoissairaanhoito ja reseptilääkkeet. Asuntoja riitti.

Silti nuori nainen elätteli vallankumouksellisia ajatuksia.

”Mietin, miksi matkustaminen muihin kuin sosialistisiin valtioihin oli meiltä kiellettyä, mutta länsisaksalaisille sallittua. Tai miksi puoluetta tai järjestelmää ei saanut kritisoida.”

Petra ryhtyi pukeutumaan provosoivasti, otti osaa kuolleen kansalaisaktiivin muistomielenosoitukseen ja liikkui toisinajattelijoiden porukoissa. Toiminta herätti Stasin huomion, ja sekä Petraa että hänen vanhempiaan varoitettiin.

Petra tiesi, mihin sääntöjen rikkominen DDR:ssä pahimmillaan saattoi johtaa. Hän pääsi turvaan, kun onnistui muutaman vuoden kuluttua loikkaamaan länteen. Yhtä hyvin ei käynyt länsisaksalaissyntyiselle Hans Schulzelle.

Parikymmenpäinen koululaisjoukko astelee pitkin hiljaista Genslerstrassea. Kadunpätkä sijaitsee Berliinin koillisosissa, vajaan kahdeksan kilometrin päässä Alexanderplatzista. Nuoret kikattavat aivan kuin katu olisi mikä tahansa katu – ja niinhän se onkin, näin eurokriisin, angrybirdsien ja hipaisunäyttöjen aikana.

DDR:n aikaan oli toisin. Silloin kadun varrella sijaitsevan Hohenschönhausenin tutkintavankilan kohdalla kartoissa oli pelkkä harmaa läntti. Tavallisilla ihmisillä ei ollut vankilasta mitään tietoa. Laitos onnistuttiin salaamaan, koska ympäröivillä kaduilla asui ja työskenteli vain Stasin työntekijöitä. Heistäkin valtaosa kuvitteli, että aidatun alueen takana oli sotilastukikohta, kertoo Hans Schulze.

Hän tietää, miten vangit tänne aikoinaan tuotiin.

”Ihminen kaapattiin umpinaiseen pakettiautoon, josta ei nähnyt ulos. Autot kiertelivät ympäri kaupunkia muutaman tunnin ajan, kunnes vangilla ei varmasti ollut aavistustakaan siitä, missä hän oli. Vasta sitten auto ajettiin vankila-alueelle”, Schulze kuvailee paikan toimintaa.

62-vuotias Schulze tuntee sen, koska hänet itsensä tuotiin Hohenschönhauseniin syyskuussa 1986.

Nyt Schulze toimii täällä oppaana ja johdattaa vierailijat pihasta vankilarakennuksiin. Niiden käytävällä leijaileva tunkkainen ruskohiilen tuoksu on miehelle kovin tuttu.

Miksi länsisaksalainen Schulze tuomittiin aikoinaan tänne? Syynä oli se tavallinen tarina: rakkaus.

Nainen oli siro kuin harppi ja vaalea kuin viljapelto, ja häneen 34-vuotias liikemies Hans Schulze rakastui vuonna 1986 messumatkalla DDR:ssä. Ihastumista itäberliiniläiseen Uta Felgneriin ei estänyt edes se, että nainen oli ollut naimisissa jo viidesti.

Pian tutustumisen jälkeen Felgner kertoi aikovansa loikata länteen ja tarvitsevansa apua rajan ylittämiseen. Schulze yritti auttaa, mutta operaatio epäonnistui: syyskuussa 1986 Felgner vangittiin epäiltynä loikkaamisaikeista. Myös Schulze otettiin kiinni. Molemmat toimitettiin Hohenschönhauseniin, jossa he viettivät toisistaan tietämättä lähes täsmälleen yhtä pitkän ajan, kolmetoista kuukautta.

Nyt Schulzen vapautumisesta on kulunut 27 vuotta. Silti Hohenschönhausen ei ole lähtenyt miehestä.

Elämä kalterien takana oli karua: Vangin oli luovuttava omista vaatteistaan, häntä puhuteltiin vain saamallaan sarjanumerolla. Kaikki omaan identiteettiin liittyvä riistettiin. Ainoa ihmiskontakti olivat vartijat ja kuulustelijat, ja heitäkin tapasi harvoin. Muita vankeja ei annettu kohdata.

Yksinäisyys porautui luihin ja ytimiin. Monelta se vei järjen.

Öisin vangin oli nukuttava aina samassa asennossa, selällään maaten, kämmenet reisien päällä. Jos kääntyi unissaan, seurasi rangaistus, kuten tuntien seisottaminen jalkeilla.

Jokaisen sellin ovessa on kolme rautaista lukkosalpaa. Schulze avaa vankilavierailijoita varten lähimmän oven.

KLONK. KLONK. KLONK.

Äänet kaikuvat käytävällä kuin laukaukset. Silloin sen voi hetken ajan nähdä, Hohenschönhausenin jäljen Schulzen silmissä. Se ei näytä vihalta eikä katkeruudelta, ennemminkin surulta ja järkytykseltä. Pettymykseltä, josta ei vain pääse.

Häivähdys on hetkessä poissa. Hiljaisuuden käytävällä rikkovat ainoastaan hänen sanansa: ”En tule koskaan unohtamaan lukkojen ääntä.”

Kun Stasin arkistot vuonna 1992 avautuivat maailmalle ja ihmiset pääsivät lukemaan salaisen poliisin keräämiä tietoja, myös Schulze hakeutui arkistoon. Hän halusi tietää, kuka oli vastuussa hänen vangitsemisestaan.

Vastaus oli varsinainen pommi. Uta Felgner oli toiminut Stasin agenttina ja raportoinut hänestä suuren määrän tietoa. Eikä Felgner ollut mikä tahansa agentti vaan yksi DDR:n merkittävimmistä naisvakoojista. Miksi nainen oli järjestänyt vaikeuksiin Schulzen, tavallisen länsisaksalaisen liikemiehen, on yhä epäselvää. Sen mies kuitenkin tietää, että DDR:n kaaduttua Felgner avioitui kuudennen kerran – sveitsiläisen hotellinomistajamiljonäärin kanssa.

Tänä päivänä nainen pyörittää hotellibisnestä Hampurissa, sanoo Schulze ja päättää opastuskierroksensa.

Vaikka tarina on Saksassa tunnettu, hän ei Uta Felgneristä puhuessaan kertaakaan mainitse tämän nimeä.

Puutarha on kuin paratiisi. Villiksi niityksi jätetyllä maapläntillä lentelevät perhoset. Täällä Charlotten kelpasi.

Mahlsdorfissa, 15 kilometrin päässä itään Berliinin kuuluisasta televisiotornista, seisoo suuren puutarhatontin laidalla kivitalo. Vuosikymmenten ajan sitä asui Mahlsdorfin Charlottena tunnettu DDR:n kuuluisin transvestiitti. Pieni ja hento rouva omisti elämänsä Gründerzeitin eli 1800-luvun lopun nousukauden aikaisten huonekalujen, soittimien ja pienesineiden keräilyyn. Vuonna 1960 niiden ympärille syntyi museo, DDR:n ainoa yksityinen museo.

Charlotte von Mahlsdorf oli syntymänimeltään Lothar Berfelde, ja hänestä tuli maan taiteilijapiireissä käsite. Hänen kerrotaan eläneen karusti ja niukasti. Talvisin hän lämmitti taloa vain henkensä pitimiksi, ja ravinnokseen hän siemaili usein pelkkää sokerilientä.

Mutta osasi Charlotte myös juhlia. Erityisesti homo-, lesbo- ja transvestiittiyhteisöt kokoontuivat talossa. Kellarissa prostituoidut tarjosivat palvelujaan, joihin kuului sadomasokistisia leikkejä. Vaikka Charlotten monet puolet olivat yleisessä tiedossa, hänen elämäänsä ei puuttunut Stasi, eivät naapurit, ei kukaan. Sitten muuri murtui ja Saksat yhdistyivät.

Vuonna 1991 Charlotten luona vietti iltaa kymmeniä vieraita ottamassa yhdessä vastaan kevättä. Kun juhlat olivat jo hiipuneet, Charlotte seisoi levollisena ikkunan äärellä ja katseli puutarhaan. Kuu näytti pyykkinarulle kiinnitetyltä paperilta, hän ajatteli, aivan kuin se olisi keinunut tuulessa.

Silloin taloon hyökkäsi kolmekymmenpäinen uusnatsien joukko. Heillä oli aseinaan rautakankia, kaasupistooleja ja aidanseipäitä. Kaikki oli lopulta nopeasti ohi. Skinit pahoinpitelivät Charlotten ja hänen ystäviään ja tuhosivat museosta sen, minkä ehtivät.

Isku jätti Charlotteen lähtemättömät jäljet. Vuonna 1997 hän muutti Ruotsiin. Uusi, yhdistynyt Berliini ei enää vastannut hänen käsitystään suvaitsevaisesta elinpaikasta.

Viisi vuotta muuttonsa jälkeen Charlotte vieraili Berliinissä. Hän sairastui, joutui sairaalaan ja menehtyi lyhyessä ajassa. Tavarat palautettiin Mahlsdorfiin, missä hänen museonsa toimii edelleen.

Vanhan Charlotte-rouvan hauta on sekin lähellä, vain lyhyen matkan päässä hänen entisestä kodistaan.

Vaikka DDR edelleen elää Berliinin katukuvassa, sitä on myös raivattu pois uuden alta. Sanonnan mukaan historia on aina voittajien historiaa, ja se pätee DDR:ään.

Saksojen yhdistymisen jälkeisinä vuosina lukuisia DDR:n aikaisia rakennuksia on tuhottu. Itäsaksalaisia instituutioita on lakkautettu ja katujen nimiä vaihdettu. Monet entiset itäsaksalaiset kokevat, että heidän historiaansa on yritetty pyyhkiä kokonaan pois.

Paljon on kuitenkin myös jäljellä. Lähihistoriasta kiinnostuneelle matkaajalle kaupunki on nykyään yhtä merkittävä kohde kuin Rooma antiikin historian harrastajille.

Sosialismin henkeä huokuvia paikkoja löytyy lukuisia. Lichtenbergin kaupunginosassa sijaitsevalla Friedrichsfelden hautausmaalla lepää suuri joukko sosialistivainajia, aina Saksan kommunistisen puolueen perustajajäsenestä Karl Liebknechtistä entiseen pääministeriin Otto Grotewohliin. Normannenstrassella kohoavassa Stasin päämajassa vieras pääsee tutkimaan muun muassa salaisen poliisin päällikön Erich Mielken työhuonetta.

Pankowin kaupunginosassa Majakowski Ringillä sijaitsevissa upeissa huviloissa asui DDR:n alkuaikoina puoluejohtajia, nyt varakkaita berliiniläisiä. Huviloiden kupeessa on valtavia puistoja, joista on mukava etsiä hellepäivien varjoa.

Sanotaan, että Berliinissä on satatuhatta koiraa ja jokaista koiraa kohti kolme puuta. Niille puille Itä-Saksa on vielä yhtä todellinen kuin se olisi ollut olemassa eilen. Sama pätee moniin asukkaisiin, kuten Petra Wenzeliin.

Elokuussa 1989 Petra Wenzel pakkasi laukkunsa, nappasi mukaan nelivuotiaan tyttärensä Lisan ja lensi DDR:stä kahden ystävänsä kanssa lomamatkalle Bulgariaan.

Tai niin hän sukulaisilleen uskotteli. Todellisuudessa lomalaiset jatkoivat Unkariin, missä he hakeutuivat kirkkoon.

”Kerroimme olevamme DDR:n kansalaisia ja haluavamme lentää länteen”, Wenzel kertoo.

15. syyskuuta Petra saapui tyttärineen amerikkalaisella koneella Berliinin muurin toiselle puolelle, Länsi-Berliiniin. Heitä odotti suuri joukko ystäviä, jo aiemmin loikanneita.

Syksyn 1989 mittaan mielenosoitukset DDR:ssä kiihtyivät. Kansa vaati muutosta. Petra Wenzel katseli tv:stä satojentuhansien mielenosoittajien joukkoa ja itki.

Marraskuussa muuri kaatui, ja rajat avautuivat. Seuraavana vuonna valtio pyyhittiin maailmankartalta. Berliinistä ja sen asukkaista DDR ei ole kokonaan kadonnut vieläkään.