Keväällä 2011 nähtiin pisimmät hallitusneuvottelut aikoihin. Selän kääntöä ja takinkin, valtavat määrät kahvia ja viinereitä. Kokoomus oli onnistunut säilyttämään niukan gallupjohtonsa vaali-iltaan asti, perussuomalaiset ja demarit jäivät rinnanmitalla. Hallitusvastuuta kantaneet keskusta ja vihreät kärsivät rökäletappion. Kokoomusjohtajalla oli yhtä tuskaa saada hallitus kokoon. 56 päivää tunnustelujen aloittamisen jälkeen oli kokeiltu yhtä kokoonpanoa, siirrytty toiseen ja sitten taas palattu lähes alkuperäiseen.

Näin Jyrki Kataisesta tuli pääministeri vuonna 2011. Tänä keväänä historialla on hyvä mahdollisuus toistaa itseään.

Petteri Orpo aloittaa hallitustunnustelut virallisesti tänään perjantaina. Tulevien viikkojen tapahtumista puhuminen on tässä vaiheessa pelkkää spekulaatiota. Neuvottelujen isoimmat kipukohdat ja niiden todennäköiset ratkaisijat ovat kuitenkin selvillä, joten ennustuksen neuvottelujen kulusta voi jo esittää.

Orpon ongelma on hyvin tiedossa: maahanmuutto ja EU-politiikka luistaisi demarien kanssa, mutta ei perussuomalaisten – talouspolitiikka taas sujuisi persujen kanssa, mutta ei demarien. Lisäksi tarvitaan kristillisdemokraatit, Rkp ja vihreät tai ainakin kaksi näistä kolmesta, jotta hallituksen enemmistö kestää parin edustajan poissaolonkin.

Toisin kuin neljä vuotta sitten, keskustasta ei ole takinkääntäjäksi, vaan sen vakuutus oppositioon jäämisestä pitää. Samaan tyytyy vasemmistoliitto, jonka yhteistyötä kokoomus ei tarvitse mihinkään. Sekä Sanna Marinin että Maria Ohisalon ilmoitukset olla jatkamatta eivät vaikuta heidän asemaansa puolueidensa neuvottelujen vetäjinä – mutta tuiki tärkeät henkilökemiat syntyvät sitten muiden ihmisten kesken, jos ovat syntyäkseen.

Perussuomalaisten hallitustie katkesi viimeksi 2017 Jussi Halla-ahon valintaan puoluejohtajaksi, ja Riikka Purra onkin tehnyt kaikkensa, jotta puolue olisi tällä kertaa hovikelpoisempi. Nuorisojärjestö vaihdettiin uuteen, rasistisimmat heittelijät on heitetty ulos, europarlamentissa ollaan loikattu liian putinistisesta ryhmästä maltillisempaan. EU:sta eroaminen siirretty ullakolle epämääräiseen tulevaisuuteen ja puoluesihteeri Arto Luukkaselle pantu päällystakiksi hänen edeltäjänsä Riikka Slunga-Poutsalo. Ilmastonmuutostakaan ei enää kiistetä.

Puolue on valmis Orpon ensimmäiseksi morsiustarjokkaaksi. Kun hallitusneuvottelijat jakautuvat työryhmiin, EU- ja ulkopolitiikkaryhmässä vastakkain joutuvat Halla-aho ja Elina Valtonen. He tuntevat toisensa jo eduskunnan ulkoasiainvaliokunnasta viime kaudelta. Ja kun Valtonenkaan ei ole EU:n liittovaltioistumisen himokannattaja, verbaalisesti lahjakas kaksikko löytää kyllä yhteisymmärryksen sanamuodoista.

Talous tuottaa yllättävän paljon tuskaa. Kun kokoomus puhuu, että verotusta ei saa kiristää, se tarkoittaa työn ja pääomatulojen verotusta. Käy nopeasti ilmi, että kun koulutuksesta tai sotesta ei voi kiristää ja kehitysavunkin suurin kohdemaa on Ukraina, niin jättileikkauksiin ei ole helppo päästä.

Talouden tasapainottamisessa esiin nousevat silloin välilliset verot: ruuan arvonlisävero sekä vaikeat bensan ja energian verotus. Tuleva elinkeinoministeri, ekonomisti Kai Mykkänen vääntää näistä perussuomalaisten eduskuntaryhmän puheenjohtajan, diplomi-insinööri Lulu Ranteen kanssa.

Suoria leikkauksia löytyy miljardin verran, kaksi miljardia lasketaan parantuvan työllisyyden ja suhdanteen varaan. Luvatusta kuudesta miljardista jää vielä kolme puuttumaan, mutta ei hätää: Vakiintuneeksi sanamuodoksi tulee ”tavoitteiden toteutumista tarkastellaan vaalikauden puolivälissä, jolloin päätetään tarkemmin lopuista säästö- ja tasapainotuskohteista”. Tai jotakin sinnepäin. Tarkat sanamuodot siunataan puheenjohtajapöydässä, jossa istuu myös tuleva valtiovarainministeri Purra.

Maahanmuutto on niin tärkeä perussuomalaisille, että sekin jää lopulta ratkaistavaksi puheenjohtajien kesken. Tässä vaiheessa mukana ovat isojen puolueiden lisäksi kristillisdemokraatit (joille kelpaa kaikki) sekä Rkp. Ruotsalaisten suhtautuminen perussuomalaisiin määräytyy pitkälti maantieteen mukaan: Pohjanmaalla kaikki ovat toinen toistaan oikeistolaisempia puheenjohtaja Anna-Maja Henrikssonia lukuun ottamatta, Helsingissä taas liberaalit ovat niskan päällä. Eva Biaudet on jo liputtanut julkisesti persuyhteistyötä vastaan.

Orpo sekä Purra löytävät kompromissin ensin siitä, että ruotsin kielen asemaa heikennetään vain hieman – valtion velvollisuus palvella kansalaisiaan molemmilla kansalliskielillä poistetaan esimerkiksi itäisimmistä maakunnista. Sama kaksikko päättää Henrikssonilta ja KD:n Sari Essayahilta kysymättä myös Suomen kansalaisuuden saamisen sekä humanitäärisen maahanmuuton kiristämisestä ja työperäisen löysentämisestä isojen puolueiden keskinäisenä kompromissina.

Henriksson joutuu nyt vaikean paikan eteen: ollako mukana ja uhkaako Rkp jopa hajota? On tehtävä raskas johtopäätös: dramaattisen vappuviikon jälkeen Rkp kävelee ulos Säätytalolta järkyttyneenä, mutta yhtenä kappaleena. Samalla kaatuu Petteri Orpon haave selkeästä enemmistöstä ja hän joutuu kääntymään – muutaman päivän tauon jälkeen itsensä koonneena – Sanna Marinin puoleen. Josko sittenkin…

Nämä tilanteet eivät tietenkään tule yllätyksenä: SDP:n ja vihreiden avainhenkilöt ovat jo hyvän aikaa hioneet yhteisiä linjauksia, joilla lähteä mukaan nyt avautuvaan saumaan. Säätytalolle astelee hyväntuulisia entisiä ministereitä valmiina isänmaan palvelukseen. Kuinka ollakaan, taas mukaan liittyvät ruotsalaiset.

Talouspolitiikka, perunoista kuumin, saadaan ratkaistua – kuten aina ennenkin – sopimalla muutamia selkeitä kohteita ja ottamalla tekstit sellaisenaan edellisellä viikolla kaatuneiden neuvottelujen luonnoksesta: kaksi miljardia työllisyyden ja tuottavuuden paranemisesta, vaalikauden puolivälissä täsmennyksiä ja niin edelleen.

Tunnelma on korkealla, kunnes vihreät alkavat tosissaan vaatia kaikkia luonnonsuojelulain, rakennuslain, saamelaiskäräjälain ja useiden muiden edellisellä vaalikaudella kaatuneiden lakien tai niiden osien sisällyttämistä tällä kertaa pyhästi vannottaen osaksi hallitusohjelmaa. Eikä ihme, sillä päätös hallitusneuvotteluihin lähtemisestä on syntynyt vihreiden päättävissä elimissä pienimmällä mahdollisella yhden äänen enemmistöllä – tilanteessa, jossa persupitoisen hallituksen kaaduttua puoluejohto on vedonnut isänmaan ja maailman pelastamiseen.

Vihreille tässä on tosi kysymyksessä, muut näkevät sen inttämisenä ja hyvän hengen pilaamisena. Lopulta helatorstain jälkeisenä yönä kello neljältä vihreät kävelevät ulos Säätytalolta. Maria Ohisalo on sekä pettynyt että huojentunut. Talouspolitiikasta neuvotellut Oras Tynkkynen kehuu työryhmänsä Mykkästä ja SDP:n Matias Mäkystä hyvästä hengestä sekä vakuuttaa, että taloudesta tämä ei jäänyt kiinni, toisin kuin kaikki odottivat.

Sanna Marin sen sijaan on vain pettynyt. Monet demarit olivat laskeneet sen varaan, että Orpo ei saa persujen kanssa hallitusta kokoon, jolloin kokeneille valtionhoitajille syntyy tilausta. Ei tämän pitänyt vihreisiin kaatua. Demarien näkökulmasta vihreiden oli tarkoitus tasapainottaa kokoomuslaisten mukana äänestäviä kristillisdemokraatteja ja neuvotteluihin palanneita ruotsalaisia. Tarkoin harkittu tasapaino sortuu vihreiden lähdön myötä. Lisäksi Kokoomuksen, SDP:n, KD:n ja Rkp:n enemmistöhallitus olisi kovin kapeilla 105 paikan rahkeilla. Ei jatkoon.

Joten Antti Lindtman – Marinin poistuessa pikavauhtia Säätytalolta – jää antamaan lehdistölle pitempää lausuntoa. ”Hyvinvointivaltion turvaaminen ei näyttänyt mahdolliselta” tai ”teimme parhaamme pienen ihmisen puolustamiseksi” ja muuta vastaavaa kuullaan moneen kertaan eri muodoissaan. Orpo ei anna mitään lausuntoa, Henrikssonkin sanoo vain, että uskomattoman vaikeaa tämä on.

Perussuomalaisten puoluetoimistossa on ollut kaksi viikkoa aikaa toipua edellisestä shokista. Eikä menekään kuin muutama päivä, kun Purran puhelin soi: Petteri Orpo on ehtinyt käydä mökillä mietiskelemässä ja tullut siihen tulokseen, että Suomi tarvitsee sittenkin toimintakykyisen porvarihallituksen. Purra vastaa hymyssä suin jo vähän odotelleensakin puhelua.

Tarkkaavaiset olisivat voineet bongata Orpon mökkipaikkakunnalla Puolangalla myös ruotsalaisen eduskuntaryhmän puheenjohtajan Anders Adlercreutzin. Varmuuden vuoksi Orpo on saunottanut häntä erämökillään medialta piilossa ja saanut vastineeksi lupauksen – Henrikssonin tieten – että tällä kertaa ruotsalaiset eivät lähde kesken pois eikä kokoomus puolestaan suostu ruotsin kielen aseman heikentämiseen piirunkaan vertaa.

Kun Adlercreutz sitten seuraavalla viikolla istuu Säätytalolla opetuksen ja sivistyksen työryhmässä entisen opetusministeri Sanni Grahn-Laasosen kanssa, heidän kemiansa pelaavat välittömästi yhteen, niin että perussuomalaisten Sebastian Tynkkyselle ei jää oikeastaan mitään tehtävää.

Ilmapiiri alkaa olla jo väsynyt, kaikkia lobbareitakaan ei muisteta karkottaa pois ja Etelärannan linjaukset vihreästä siirtymästä kirjoitetaan hallitusohjelmaan lähes sellaisenaan. Kiista Suomen hiilineutraaliustavoitteesta - vuonna 2035 vai 2050? – ratkaistaan kirjaamalla päivämäärä 1.7.2037. Persut voivat sanoa saaneensa puumerkkinsä tähänkin, vaikkakaan ei kovin ison.

Perusruotsalaisporvarihallitus vannoo virkavalansa ennätyksellisten 56 päivän neuvottelujen jälkeen 9. kesäkuuta. Orpolta on mennyt päivälleen yhtä kauan kuin Kataiselta. Mutta maalla on vihdoin hallitus. Ja lehtikuvaajien pyynnöistä huolimatta Orpo, Purra, Henriksson ja Essayah eivät sentään suostu nyrkkitervehdykseen.

Nyt vaan jännittämään, noudattaako todellisuus ennustetta vai sittenkinkö toisinpäin. Mutta se on varmaa, että helpot viikot eivät ole edessä.