Tämänkertaisen tarinamme Ritva Mikkonen ajoi ajokortin heti 18-vuotiaana, kultaisella kasarilla.

– Olen maalta kotoisin, ja ajokortti oli ainoa keino laajentaa elämänpiiriä. Isäni oli vannoutunut Ladojen ystävä, joten isän Ladalla mentiin sorateitä pitkin tanssilavalta toiselle. Muutettuani Etelä-Suomeen opiskelemaan olin muutaman vuoden ilman autoa, kunnes mieheni Tero meni töihin ja sai ensimmäisen työsuhdeautonsa Mazda 323:n. Oikein hyvä auto oli sekin.

– Ostimme tämän Octavian joulukuussa 2010 suoraan edelliseltä omistajalta, koska mieheni Tero joutui luopumaan sairautensa vuoksi työstään ja työsuhdeautostaan. Farkku-Octavia maksoi tuolloin 17 650 euroa, olimme auton toisia omistajia. Mittarissa oli ostohetkellä noin 100 000 kilometriä.

Diesel-Octavia on kulkenut Mikkosen perheen mukana jo yli 12 vuoden ajan, iloissa ja suruissa.

– Tero oli tehnyt tarkkaa ja huolellista taustaselvitystä, ja oli sitä mieltä, että Skoda Octaviassa saa hyvin vastinetta rahalle. Kaupan mukana saimme Tuulilasin artikkelin kesäkuulta 2008. Siinä juuri sama autoyksilö, FIP-719, oli mukana dieselfarmareiden vertailutestissä. Octavia oli testin voittaja.

Reilun 600 000 ajokilometrin jälkeen sama Octavia on jälleen Tuulilasin studion tähtenä, mutta välissä on paljon elettyä elämää.

– Toukokuussa 2012 jäin Skodan, Volvon, omakotitalon ja kolmen alaikäisen lapsen kanssa yksin. Tero kuoli melanoomaan vain 47-vuotiaana. Lapsista ja minusta tuli tiiviisti yhteen liimaantunut nelikko, joka rämpi elämässä eteenpäin päivä kerrallaan. Psykologilta saamieni ohjeiden mukaisesti yritin pitää lasten elämän mahdollisimman normaalina, olihan heidän perusturvallisuutensa järkkynyt isän kuoleman vuoksi. Skoda jatkoi kiitämistään ympäri Etelä-Suomen jäähalleja, kun kaikki kolme lastani pelasivat jääkiekkoa.

Octavian tavaratila oli Tuulilasin mukaan arvostelujoukon tilavin. Ja toden totta, kolme lätkäkassia mahtui takakonttiin heittämällä. Myös sisätilat ovat hyvät, etu- ja takapenkillä mahtui erinomaisesti syömään spagetti bolognesea ja tekemään läksyjä. Ja kilometrejä kertyi. Käynti isovanhemmilla ja sukulaisilla tiesi 1 000 kilometriä lisää mittariin.

– Olin tottunut siihen, että Tero hoitaa autoihin liittyvät asiat. Nyt minun täytyi opetella myös kaikki tekninen puoli. Taisinpa pirauttaa huollon tiskillä parit itkutkin, kun olin taas ihan pihalla siitä, mikä autoa vaivaa. Tai kun maksoin laskua.

– Äänet olivat kaikkein vaikein asia: mistä tuo kolina kuuluu, onko rahina huolestuttavaa vai heliseekö vain kivi jarrujen välissä? Onnekseni minulla on veli, joka on perehtynyt autojen sielunelämään. Syyskuussa 2014 häntä tarvittiin taas.

– Skodan mittarilukema oli 285 000. Olimme Mäkkäri-pysähdyksellä, kun edestä kuului hyvin outo ääni. Veljeni ohjeistamana ajoin auton varovasti käyttämääni merkkiliikkeeseen, ja sinne matka sitten pysähtyikin. Moottorista oli hajonnut ykkössylinterin kiertokangen alapään laakeri, josta oli irronnut metallihiukkasia joka puolelle öljyn sekaan.

– Mietin, kuinka paljon ihmistä voidaan koetella? Onko minulla rahaa uuteen autoon? Onko korjaaminen mahdollista, mitä se maksaa, kauanko se kestää? Jo edellisvuonna autoon oli jouduttu tekemään iso kytkinremontti.

Lopulta rahaa paloi reilut 5000 euroa, kun keulalle löydettiin vähemmän ajettu vaihtomoottori hirvikolariautosta.

– Päätös tehtiin silloisessa tunnetilassa. Miksi laakeri hajosi, sitä ei kukaan osannut sanoa. Se oli vain huonoa tuuria.

– Autoon ei saisi syntyä tunnesidettä, niin minulle on sanottu. On se kuitenkin päässyt syntymään. Skodan kanssa olen tehnyt sanattoman sopimuksen, että se palvelee meitä siihen saakka, kun parhaaksi näkee. Loppuunsa asti.

Paljonkohan mittarin lukemat ovat siinä vaiheessa?