Kesällä 2021 maailma alkoi hiukan avautua. Olimme kaverini kanssa jo pitkään suunnitelleet sähköautoreissua Pohjois-Norjaan. Tiesimme, että lataus­infra oli parantunut huimasti aivan viime aikoina, joten reissu olisi nykyaikaisella sähköautolla ainakin teoriatasolla mahdollinen.

Deltavariantti oli kuitenkin pistää reissuhaaveillemme heti alkuun stopin. Heinäkuun aikana Etelä-Suomen koronatilanne paheni, ja Uusimaa muuttui norjalaisten silmissä oranssiksi alueeksi. Tiesimme siis jo ennen reissuun lähtöä, että emme välttämättä pääsisi ollenkaan Norjaan asti, vaikka kuinka haluaisimme. Oli siis tehtävä reissusuunnitelma ja sille varasuunnitelma, jos matkasta tulisikin vain pisto Suomen pohjoisimpaan paikkaan, eli Nuorgamiin.

Matka-autoksi sain kinuttua itselleni uunituoreen Audi Q4 e-tronin. Siinä on hyvä, lähes 500 kilometriin yltävä WLTP-toimintamatka ja asiallisella tasolla oleva 125 kW:iin yltävä pikalataus. Matkanteon pohjoisen korpitaipaleella pitäisi onnistua siis kohtuudella, vaikka laturia ei löytyisikään seuraavaan 300 kilometriin. Audi osoittautuikin erinomaiseksi ja mukavaksi matka-autoksi, jonka koeajokokemuksista kirjoitimme jo TL:n syyskuun numerossa 10/21.

Jo pikaisen reissusuunnittelun jälkeen totesimme, että matka on täysin mahdollinen. Kriittisissä paikoissa on laturit olemassa, joissakin paikoissa jopa useampia. Rovaniemen eteläpuolinen Suomi olisi suorastaan helppo pala, sillä suurteholatureita on niin Jyväskylässä, Oulussa kuin Rovaniemelläkin.

Vaikein etappi etukäteen ajateltuna oli Sodankylä–Nuorgam (368 km), mikä piti myös käytännössä paikkansa. Tällä välillä kun ei ole ainuttakaan pikalaturia. Totesimme kuitenkin, että lataamalla akun Sodankylän SEO:n pikalaturilla 100 prosenttiin, meidän pitäisi päästä Nuorgamiin asti.

Toinen ongelma syntyisi siitä, jos emme pääsisi rajan yli Norjaan. Nuorgamin Lomakeskuksella on laturi, jolla akku pitäisi saada yön yli latinkiin, mutta jos se ei toimi, olisimme Norjan latureiden varassa.

Nimittäin 30 km Norjan puolella Tana Brussa odottaisi uutuuttaan kiiltävä Ishav­sveien-suurteholaturi. Jos siis emme pääsisi rajan yli, olisi lähin pikalaturi taas 368 kilometrin päässä Sodankylässä.

Lähdimme matkaan 100 prosentin akun varauksella Riihimäeltä. Matka sujui suorastaan leikitellen Jyväskylän ja Oulun kautta Tornion Kukkolaan. Kukkolassa sukulaisten maatilalla saimme akun täyteen yön aikana voimavirtarasiasta.

Aamulla matka jatkui kohti Rovaniemeä, ja siitä Sodankylään. Emme olisi varmaankaan pysähtyneet Sodankylän SEO:lle muutoin syömään, mutta kyseisessä paikassa oli reissuhetkellä Itäisen-Suomen pohjoisin pikalaturi. Kuten aiemmin mainitsin, tarvitsimme täällä täyden akun, jotta pääsisimme Nuorgamiin asti. Söimme Rollsin burgerit, ja kun mätöt oli vedetty, oli auton akun varaus jo 98 %.

Alkumatka Sodankylästä pohjoiseen meni leppoisasti. Päätimme poiketa Saariselällä Kaunispään huipulla. Bongasimme siellä, että virtaa olisi saanut parista latauspisteestä. Kysyimme, että saako niistä ladata, mutta vastaus oli tyly: ”laturit olivat vain pomoja varten, ei saa ladata”. Jaaha.

Kun ennätimme Inariin, huomasimme, että sinne oli ehtinyt kolme muuta sähköautoilijaa meitä ennen. Latauspaikkoja oli kaksi. Akun varaustila tässä vaiheessa oli 45 %, ja matkaa kohteeseen olisi vielä 170 km. Aiemman datan perusteella tämä olisi vielä täysin tehtävissä, mutta ei enää suurella turvamarginaalilla. Yritimme kysyä Inarissa vielä paikallisen K-Marketin voimavirtarasian hyödyntämistä, mutta kauppias pelkäsi, että kaupasta loppuisivat sähköt. En jäänyt inttämään asiasta sen enempää, joten jatkoimme matkaa eteenpäin.

Tämä oli ensimmäinen ja ainoa kerta reissulla, kun jouduimme tosissamme hidastelemaan puutteellisen latausinfran takia. Laitoin auton vakkarin GPS:n perusteella 80 km/h lukemaan, ja lotkotimme tasaista vauhtia kohti Utsjokea – näin kulutus olisi mahdollisimman alhainen ja helposti ennustettavissa.

Saavuimme muutaman kylmän hikipisaran saattelemana lopulta Nuorgamin lomakeskuksen pihaan 8 prosentin akun varauksella – pelivaraa jäi auton mukaan peräti 44 km. Lomakeskuksen pihasta löytyi Rechargen ylläpitämä hidaslaturi, joka kenkkuili hetken, mutta sain sen lopulta lataamaan. Meillä olisi seuraavana aamuna akku täynnä kohti Norjaa.

Matkamme jännittävin hetki osui Nuorgamin harmaaseen aamuun. Tämä juuri nyt lukemasi reissujuttu riippuisi siitä, pääsisimmekö rajan yli Norjaan.

Pulmangin rajanylityspisteellä oli pari suomalaista meitä ennen kokeilemassa onneaan. Olin itse ratissa ja hoidin puhumisen. Leppoisan oloinen norjalainen tullivirkailija tuli kysymään meiltä rokotustodistuksia sekä NorEntry-lomaketta.

Matkaseuralaiseni oli liikkeellä yhdellä pistoksella, joten hetken asiaa mietittyään tullivirkailija laittoi hänet koronapikatestiin. Kun odottelimme sen tulosta, takanamme tulleet kaksi autoa käännytettiin takaisin Suomeen.

Koronatestistä napsahti negatiivinen tulos: suuri helpotuksen tunne valtasi Audin etupenkkiläiset. Nyt olisimme Norjassa, maisemat muuttuisivat jänniksi ja olisimme erinomaisen latausinfran piirissä. Tästä tulisi vielä hyvä reissu.

Pohjois-Norjaan Finnmarkin ja Tromssan läänin alueelle on rakennettu upouusi Ishavsveien-pikalatausverkosto. Latureita on ripoteltu noin 100–150 kilometrin välein pitkin tärkeimpiä tieverkkoja aina Kirkkoniemelle asti.

Jokaisella laturilla on yksi 175 kW suurnopeuslaturi, yksi 50 kW pikalaturi ja AC-latausmahdollisuus. Koska olimme aamulla lähteneet Nuorgamista täydellä akulla, pystyimme kurvaamaan ensimmäisen Tana Brussa sijaitsevan laturin ohi mukisematta. Ifjordissa jäämeren rannalla päätimme kokeilla Ishavsveieniä, vaikkei meidän olisi vielä välttämättä edes tarvinnut.

Olimme etukäteen selvittäneet, että näillä latureilla pitäisi pystyä lataamaan Vattenfallin InCharge-sovelluksen avulla. Olin syöttänyt appiin etukäteen luottokorttinikin, ja se oli hyväksynyt sen. Kun kytkimme auton ensimmäiseksi suurteholaturiin, ei appi suostunut aloittamaan latausta luottokortin autentikointivirheen takia. Kokeilimme viereistä 50 kW -laturia, joka pärähti kuin itsestään käyntiin. Saimme siis virtaa, ja elämä hymyili.

Tosipaikka oli kuitenkin kyseessä Lakselvissa, eli Lemmijoella. Oli lounasaika, ja ideana oli kytkeä auto ruokailun ajaksi laturiin. Kun olisimme valmiit, pääsisimme helposti kohteeseemme Honningsvågiin ja Nordkappiin. Suurteholaturi oli varattuna Teslalle, mutta viereinen 50 kW laturi oli vapaa.

Törmäsimme taas samaan ongelmaan kuin Ifjordissa aiemmin. Laturi ei lähtenyt käyntiin luottokortin autentikointivirheen takia. Nyt alkoi nousta huoli. Tämä oli jo toinen Ishavsveien-laturi, jossa lataus ei lähde käyntiin. Jos näin kävisi vastaisuudessakin, matkastamme tulisi todella vaikea.

Päätin soittaa laturissa olleeseen asiakaspalvelunumeroon. Soitto yhdistyi yllätyksekseni Ruotsiin, vaikka olimme Norjassa. Selitin tilanteemme, että olimme lataamassa InCharge-apilla ja suomalaisella luottokortilla Lakselvin 50 kW -laturilla.

Asiakaspalvelijan piti selvittää asiaa kollegaltaan, ja palattuaan hänellä oli erikoista kerrottavaa. InCharge-sovelluksessa on rajoitus, jonka takia ulkomaalaisella luottokortilla ei voi sovelluksen kautta latausta aloittaa.

Jotta lataus toimisi, tarvitaan norjalainen luottokortti. Siinäpä meille yllätys, jota emme olisi kaivanneet! Yritin kysyä vielä, onko olemassa mitään muuta tapaa, jolla voisin latauksen aloittaa. Tarvitsisimme kovasti sähköä.

Asiakaspalvelija pahoitteli kovasti, ettei ratkaisua asiaan ollut. Hänen ohjeensa oli, että tukeutuisimme kilpailevan latausoperaattorin palveluihin. Yritin ilmaista, ettei täällä Pohjois-Norjassa ole mitään muuta latausoperaattoria kuin Ishavsveien. Lopetin puhelun epäuskoisena, sillä emme saisi virtaa Lakselvissä, emmekä missään muualla Ishavsveien-laturiverkolla. Tästä tulisi iso ongelma.

Totesimme pian, että matkalla Lemmijoelta Honningsvågiin oli vain Ishavsveien-latureita. Olimme myös onnistuneet varaamaan Honningsvågin kahdesta Scandicista sen väärän, jossa ei ollut latausmahdollisuutta. Akussamme oli virtaa vielä yli 50 %, joten pelivaraa onneksi oli. Lähin ei-Ishavsveienin operoima laturi olisi Hammerfestin keskustassa sijaitseva 50 kW:n Recharge-Infra-laturi, jonne olisi 142 km matkaa.

Norjassa on mutkaiset ja kapeat tiet, mikä laskee keskinopeutta ja näin ollen kulutusta, mutta toisaalta kiipeämiset vuorille ja sateinen sekä kylmä keli nostavat kulutusta. Hylkäsimme pettyneinä Nordkappin, ja päätimme lähteä Hammerfestiin. Siellä laturi toimi onneksi mukisematta.

Vaihdoimme yöpymispaikaksi Altan, jossa saisimme yöllä virtaa hotellilla. Matka jatkuisi siitä kohti Tromssaa, jossa pääsisimme toisten latausoperaattoreiden hellään huomaan. Ja näin kävikin. Tromssan seudulla MER-latureita on tarjolla melko tiheään tahtiin.

Paluu Suomeen tapahtui muutamaa päivää myöhemmin käsivarresta. Yövyimme Skibotnissa, ja olimme varmistelleet edellisenä iltana, että akkumme riittäisi 250 kilometrin päähän Olokselle, jossa olisi Suomen pohjoisin pikalaturi.

Tämä oli ehkä matkamme turhauttavin lataus siinä mielessä, että Lapland Hotel Oloksella ei ollut kesällä mitään palveluita tarjolla. Olisi ollut sopivasti lounasaika ja vatsakin kurni. Täällä tarvittiin tylsä tunnin mittainen stoppi, jotta selviäisimme yöpymispaikkaan Tornioon. Vieressä ollut ravintola avautui vasta klo 16.00, eli kahta tuntia myöhemmin. Jouduimme nälissämme odottelemaan tunnin, ja ajelemaan Äkäslompoloon lounaalle. Loppumatka sujui kuitenkin täysin ongelmitta.

Matkallemme tuli lopulta mittaa huimat 4 046 kilometriä – Riihimäeltä Riihimäelle. Reissu olisi ollut ehdottomasti helpompi tehdä polttomoottoriautolla, sillä nyt matkaa piti suunnitella etukäteen ja ongelmia saattoi silti tulla, kuten Ishavsveien osoitti. Isoin miinus oli, että jouduimme muuttamaan matkareittiä ja -kohdetta sähköautoilun takia. Näin ei missään tapauksessa tulisi käydä; sähköautoilun maailma on vielä kaukana valmiista.

Hintaa latauksille kertyi 191 euroa, mikä on sähköautolle melko paljon. Nykyisillä bensanhinnoilla reissukustannukseksi tulisi tosin yli 400 euroa ja dieselille yli 300 euroa. Seikkailuna kokemus oli tietenkin hauska ja todella opettavainen. Ensi vuonna tämä matka on taatusti paljon helpompi.