Talvinen maisema vuonna 1899. Taidemaalari Pekka Halonen hiihti Tuusulanjärven jäällä ja antoi katseensa kiertää pitkin rantoja. Hän saapui Hiivoonlahdelle ja pysähtyi katselemaan kapeaa ja kallioista Pitkäniemeä, joka nimensä mukaisesti teki rantaviivaan terävän kiepin.

Kirjailija Juhani Aho oli puolisonsa Venny Soldan- Brofeldtin kanssa muuttanut Tuusulanjärvelle pari vuotta aiemmin. Sijainnissa häntä innoitti kansalliskirjailija Aleksis Kivi, joka oli parikymmentä vuotta aiemmin elänyt viimeiset aikansa veljensä pienessä mökissä saman rantatien varrella.

Aho alkoi houkutella ympärilleen taiteilijayhteisöä. Lopulta Tuusulanjärven tuntumaan löysivät tiensä taidemaalari Eero Järnefelt, säveltäjä Jean Sibelius ja runoilija J. H. Erkko.

Kulttuuriväen lisäksi paikassa oli muutakin hyvää.

Tuusula oli vahvasti maaseutua, mutta ei kovinkaan kaukana Helsingistä, ja sinne oli kätevä rautatieyhteys.

Mutta mikä parasta, ympäristö oli mitä komein: kauniita maalaismaisemia ja luonnon rauhaa, sitä Pekka Halonen osasi arvostaa. Pekka teki päätöksen nopeasti. Jo toukokuussa hän osti reilun hehtaarin kokoisen Pitkäniemen tontin maanviljelijä Alenilta.

Hän kirjoitti asiasta ystävälleen Axel Gallénille (myöh. Akseli Gallen-Kallela):

Olen hyvin tyytyväinen löytööni, sillä minusta on löytö, jos näiltä seuduin voi löytää semmoista paikkaa, johon vähänkin voisi ajatella rakentaa. Kun on vuorta, kalliorantoja, puita ja tasaista maata perunamaaksi ja tuvan pohjaksi, niin mitäs muuta kaipaa.

Nykyään Pitkäniemi ja sille valmistunut talo tunnetaan nimellä Halosenniemi.

Pekka Halonen opiskeli Pariisissa muutamaan otteeseen muun muassa maailmankuulun impressionistin Paul Gauguinin opissa. Samassa kaupungissa viihtyivät 1890-luvulla myös mainittu Axel Gallén sekä kuvanveistäjä Emil Wikström.

Vuoden 1892 vappua taiteilijat viettivät Pariisissa yhdessä ja puheeksi tuli omien ateljeekotien rakentaminen. Se oli heidän yhteinen haaveensa, joka muutamien vuosien kuluessa myös toteutui.

Kolme ateljeeta piirrettiin nationalismin hengessä vahvistamaan kansallista identiteettiä, mutta ennen kaikkea yhdistetyiksi taiteilijakodeiksi ja työtiloiksi.

Emil ja Akseli ehtivät rakentaa kotinsa ennen Pekkaa, mutta samalla hän tuli välttäneeksi kavereiden kokemat vaikeudet.

Akselin Kalela oli vetoisa ja kylmä, Emilin ensimmäinen Visavuori paloi alta aikayksikön.

Pekka otti luvan kanssa mallia Kalelasta ja Visavuoresta, mutta ei kuitenkaan kopioinut niitä tarkasti.

Hän joutui odottamaan ensin sopivaa tonttia, sitten rakentamiseen tarvittavia varoja. Hän vippasi rahaa ystäviltään, esimerkiksi Juhani Aho auttoi häntä peräti tuhannella markalla. Vähän kerrallaan rahat saatiin kasaan.

Perustusten tekemistä viivytti vuoden 1900 runsasluminen talvi. Vasta seuraavan vuoden keväällä päästiin kunnolla alkuun.

Ensin järven rantaan valmistui erinomainen sauna, jonka kamariin Haloset kahden lapsensa kanssa asettuivat osin asumaan kesällä 1901.

Joulua päästiin jo viettämään päärakennuksessa, joka valmistui kokonaan vuotta myöhemmin.

Suuri hirsirakennus rakennettiin lähes täysin talkoovoimin. Työmiehiä saapui Pekan kotiseuduilta Lapinlahdelta asti. Hänen veljensä Antti järjesti vähintään 11 metrin mittaiset punahonkaiset hirret Konginkankaalta.

Seinähirret jätettiin Halosenniemessä sisälläkin tarkoituksella näkyviin.

Vaikka talosta tuli kookas, maanviljelijän pojalle eli Pekalle oli tärkeää korostaa kansanomaisuutta ja yksinkertaisuutta.

Pekka ja Antti eivät työskennelleet kirvesmiehen tavoin, vaan pikemminkin kuin puusepät: huolellisesti ja tarkasti viimeistellen. Siksi talo on hyvässä kunnossa vielä 120 vuotta myöhemminkin.

Halosenniemen sydän on viisi metriä korkea tilava, suurten ikkunoiden kautta Tuusulanjärven suuntaan avautuva ateljee eli tupa, joka samalla toimi Halosen perheen olohuoneena.

– Jos sinä joskus rakennat, niin tee tupa suureksi, sillä siellä ihmiset seurustelevat, Pekka oli saanut eräältä rakennusmieheltä ohjeekseen.

Tuvasta todella tuli tärkeä kohtaamispaikka. Pekka ja Maija Halosen suurperheessä riitti vilinää, ja Haloset kestitsivät usein myös taiteilijaystäviään ja samalla tavoin ajattelevien nuorsuomalaisten illanistujaisia.

Venäjän pelko oli sortovuosina suuri. Usein Halosenniemessäkin puhelin soi ja soittaja ilmoitti: ”Porsaat ovat irti.” Se tarkoitti, että santarmit olivat liikkeellä.

Ateljeen pohjoisseinällä avautuu lähes koko huoneen korkuinen ikkuna, johon Pekka kaukaa viisaasti asennutti kolminkertaiset lasit. Ne pitävät lämpöä edelleen – ikkunakompleksista on vaihdettu aikojen saatossa vain muutamia rikkoutuneita ruutuja.

– Yläkerrassa on vielä toinen suuri ikkuna tuon päällä. Kattolaudat ovat ikkunan kohdalta harvemmat. Ilmeisesti katto on saatu avattua hetkeksi ylös asti, jolloin ateljeessa on ollut vieläkin enemmän valoa, tutkija Johanna Rinta- aho arvelee.

Pekka ei halunnut palella ateljeessa kuin Akseli Kalelassaan. Hän rakensi kivijalan korkeaksi, jotta routa ei pääsisi sisään ja muutenkin pohdiskeli kovasti talonsa lämmitysasioita. Tupaan tuli kaksi uunia sekä jokaiseen huoneeseen omansa, eteistä unohtamatta.

Uunit olivat yhteydessä päähormiin, jota pystyttiin hallitsemaan yläkerran makuuhuoneesta peltiluukkuja säätelemällä. Halosenniemessä oli siis Pekan kehittämä varhainen kiertoilmajärjestelmä.

– En sentään taida viitsiä patenttia hakea, Pekka vähätteli ystävälleen I. K. Inhalle keksintöään kuvatessaan.

Aloitteleva nuori taiteilija Pekka tapasi Maija Mäkisen vuonna 1892 ja he avioituivat pian. Perheeseen syntyi lopulta kahdeksan lasta, neljä poikaa ja neljä tyttöä.

Suuri perhe näkyy nykyäänkin hauskasti myös talon uuneissa.

Pekan serkku Arttu Halonen nimittäin takoi Halosenniemen jokaiseen uuniin persoonallisen luukun: esimerkiksi ateljeen pääuunissa on herttainen kohokuva lämmittelevästä tytöstä ja ruokasalissa emakko, joka imettää seitsemää porsasta.

Halosen lapset tietenkin ajattelivat porsaiden kuvastavan heitä itseään, ja kun katraan kuopus Kaija syntyi vuonna 1918, joku lapsista raaputti juuri sopivasti tyhjäksi jääneeseen tilaan vielä kahdeksannenkin porsaan. Sen ääriviivat ovat edelleen näkyvissä.

Lapsista Halosenniemessä riittää muutenkin tarinaa. Perhe oli Pekalle koko ajan läsnä ja hän oli tenavilleen rakastava ja lempeä isä, jolla oli aikaa leikkiinkin. Suurena taiteilijana lapset häntä tuskin osasivat pitää, mutta ymmärsivät kyllä, millä työllä laskut maksetaan.

Ateljeessa on tallella alkuperäinen hyllykehikko, jonne Pekka säilöi valmiita maalauksiaan. Poika Sakari otti sieltä yhden taulun mukaansa Helsinkiin ja vaihtoi luistimiin. Tästä tempustaan Sakari jäi kiinni ja joutui palauttamaan ostoksensa.

– Mutta se taulu oli ollut siellä jo niin pitkään, Sakari puolusteli.

Lapset pääsivät myös osallistumaan Pekan töihin. Vanhin tytär Anni joutui seisomaan alasti Tuusulanjärvessä isänsä mallina ja nolostui, kun ohi veneili tuttuja poikia. Samoin lapset värjöttelivät joskus tuntikausia virtaavassa joessa Halosten kesäasunnolla Kuhmoisissa ja valittelivat kylmyyttä.

– Miten niin kylmä? Lämmintähän täällä on, Pekka vastasi leppoisasti rannalta telineensä äärestä.

Tuusulanjärven taiteilijat pitivät tiiviisti yhtä. Kuvataiteilijat kuvittivat kirjailijoiden teoksia, ja kulttuurista keskusteltiin usein.

Halosenniemen sauna lämpeni usein isommallekin porukalle. Pekka Halonen oli kova saunamies ja heitti kiusallaan sietämättömän kovia löylyjä. Taiteilijaperheet hankkivat lapsilleen yhteisen kotiopettajan, joka kävi opettamassa lapsia Halosenniemessä ja Aholassa.

Jean Sibelius ja Robert Kajanus valitsivat Halosten tupaan parhaan mahdollisen pianon. Maija Halonen oli pianonsoiton­opettaja, joka opetti myös Sibeliuksen lapsia.

Kuten monesti muistetaan mainita, Sibeliuksen viisi tytärtä eivät saaneet soittaa kotonaan Ainolassa, koska se häiritsi heidän isänsä työskentelyä, vaan kipittivät kolmen kilometrin päähän Halosenniemeen musisoimaan.

Komea, musta ja edelleen vireessä pidettävä piano on säännöllisesti käytössä, sillä Halosenniemessä järjestetään kulttuuritilaisuuksia ja konsertteja.

Tuvasta löytyy myös Pekan 50-vuotislahjaksi saamansa käppyräinen keinutuoli, joka on muotoiltu juurakosta.

Sen selkänojasta löytyy kolo, joka toimi taiteilijan tuhkakuppina. Yksin ollessaan Pekka sauhutteli keinutuolissaan – Maijalta salaa.

Yläkerrassa on perheen makuuhuoneet. Pekalla ja Maijalla oli omansa, suurin osa lapsista majoittui yhteen kamariin.

Sopu antoi sijaa, sillä kerrossängyn molemmissa pienissä vuoteissa saattoi nukkua kaksikin lasta kerrallaan ja vuodesohvassa jopa kolme.

Pekka oli kätevä käsistään ja rakensi itse huonekaluja sekä kehysti omia maalauksiaan. Suurin osa Halosenniemen esineistä on alun perin perheelle kuuluneita.

Kaikessa näkyy vaatimattomuus – Pekka kavahti kaikenlaista pröystäilyä. Osasi hän silti puolensakin pitää. Köyhistä oloista lähteneenä hän joutui aina taistelemaan omasta asemastaan. Pariisissa opiskellessaan hänen maalaustelineensä siirrettiin monta kertaa paikoiltaan, pois ”hienompien” taiteilijoiden tieltä. Pekka tulistui ja iski puukolla merkin telineeseensä, ja sai sen jälkeen olla rauhassa.

Yläkerran huoneiden seinille on ripustettu paljon maalauksia – ehkä enemmän kuin Halosten aikoina. Pekan omat taulut menivät näyttelyihin tai suoraan myyntiin, joten niitä ei usein nähty omilla seinillä.

Poika Antti Halonen on kuitenkin myöhemmin kertonut, että kerran vuodessa Pekka järjesti ateljeehensa suuren kotinäyttelyn, jota lapset kovasti odottivat. Silloin he pääsivät kritisoimaan isänsä teoksia. Palautteen perusteella Pekka teki ratkaisunsa näyttelyihin lähetettävistä maalauksista.

Nykyään Halosenniemessä näyttelyt vaihtuvat tiuhaan, normaaliin maailmanaikaan jopa kolmesti vuodessa, joten jokaiselle vierailulle löytyy aina uutta katsottavaa.

– Järjestimme yhtenä kesänä näyttelyn Pekka Halosen kesäisistä maisemamaalauksista. Eräs ulkomaalainen vieras etsi epätoivoisesti nimenomaan talvimaalauksia, joista Pekka tietysti parhaiten tunnetaan. Mutta kyllä hän teki paljon muutakin, Rinta-aho muistuttaa.

Pekka Halosen tauluista esillä on esimerkiksi upea kaksoismuotokuva Pekasta ja Maijasta. Tänä kesänä, aina elokuun loppuun asti, Halosenniemessä on esillä Pekan ja hänen ystävänsä Väinö Blomstedtin teosten yhteisnäyttely, molemmilta mukana on kolmisen- kymmentä teosta.

Halosten talous oli pitkään niukkaa. Aino Sibelius kirjoitti kerran miehelleen, että oli tavannut Pekan, mutta ei kehdannut pyytää tältä takaisin Sibeliusten myöntämää lainaa. Siitä huolimatta, että myös Ainolassa rahat olivat vähissä.

– Oikein teit. Heillä on vielä tiukempaa kuin meillä, Janne kiitti vaimoaan.

Kaikki muuttui ensimmäisen maailmansodan jälkeen, jolloin suomalainen taide todettiin erinomaiseksi sijoituskohteeksi. Silloin Pekka Halosenkin maalaukset alkoivat tehdä kauppansa ja vieläpä erittäin hyvään hintaan.

Paremmilla ansioilla Pekka ja Maija laajensivat tonttiaan ja hankkivat lisää tilaa suuren kallion eli ”vuoren” taakse perustetulle hyötypuutarhalle. Ilman omaa viljelyä Haloset tuskin olisivat taloudellisesti selvinneetkään, mutta myös varakkaampana aikana omaa kasvimaata käytettiin tehokkaasti.

– Puutarhassa oli valtava määrä kasveja. Kaikki eri kaalilajikkeet, ulkomailta tuotuja taimia, mausteita sekä perunaa ja juureksia, Johanna Rinta-aho kertoo.

Tarhassa viihtyivät myös mehiläiset, jotka tuottivat Halosenniemeen omaa laadukasta hunajaansa.

Halosten lapsilla oli puutarhanhoidossa omat velvollisuutensa. Omiin toimiinsa sai lähteä, kun tietty määrä kaalimatoja oli kerätty tai rikkaruohoja kitketty.

Halosenniemessä Pekka Halosella oli kaikki, mitä hän tarvitsi. Hänen mukaansa koti on se ainoa pohja, josta ihminen voi nousta. Se piti ihmistä pystyssä ja esti suistumasta kuiluihin.

– Yli 30 vuotta olen asunut samassa paikassa, metsä aivan taloni vierellä. Usein minusta on tuntunut siltä kuin omistaisin Louvren tai maailman suurimmat taideaarteet oveni ulkopuolella.

Kotonaan Pekka sai kohdata loppunsakin 68 vuoden iässä joulukuussa 1933. Maija Halonen eli vielä 11 vuotta miehensä jälkeen.

Perikunta myi Halosenniemen rakennukset ja maat Tuusulan kunnalle vuonna 1949, minkä jälkeen talossa alkoi kotiseutumuseotoiminta.

Parinkymmenen vuoden ajan ainoastaan ateljeehuone esitteli Pekan taidetta ja elämäntyötä, kunnes Suomessa alettiin ymmärtää taiteilijakotien arvo.

1990-luvulla Halosenniemessä tehtiin mittava entisöintiremontti, jolloin talo palautettiin niin alkuperäiseen asuun kuin mahdollista. Valokuvat auttoivat urakassa paljon, mutta myös aikalaisilta saatiin apua.

Tuusulassa on ollut aktiivista kotiseututoimintaa, ja haastattelutietoja on kerätty useilta ihmisiltä 1980-luvulta lähtien, kuten elossa olleilta Halosen lapsilta sekä taiteilijaperhettä tunteneilta ihmisiltä.

– Erityisesti Halosten kotiapulaiselta saimme paljon tietoa. Antti Halonen on myös kirjoittanut paljon elämästä Halosenniemessä. Periaatteemme oli, että sisustuksen suhteen teemme kaiken, mikä on varmaa, mutta emme lähde arvailemaan, Johanna Rinta-aho sanoo.

Halosenniemestä löytyi paljon perheen alkuperäistä esineistöä, esimerkiksi ruokasalissa esillä oleva Maijan könninkello sekä puusohva, joka Pekan maalauksissakin esiintyy. Pikkuhiljaa myös alkuperäisiä tavaroita alkoi palautua eri puolilta maailmaa.

Yksi niistä on pianon päälle nostettu silinterihattu, jolla on oma, koskettava tarinansa.

– Kun museo oli jo avattu, tänne kerran käveli vanha pariskunta hattu mukanaan. Sen sisällä nauhassa luki Pekka Halosen nimi. Rouva sanoi, että tämä jäi Pekalta heille, kun hän viimeksi kävi kylässä, Rinta-aho kertoo.