Matti Kassila oli kuuluisa ennen kaikkea Komisario Palmu -rikoskomedioistaan. On Komisario Palmun erehdys (1960) ja kaksi muuta timanttia, joidenkin mielestä kolme.

Neronleimausten toteuttaja Kassila kuoli torstai-iltana 13. joulukuuta Pähkinärinteen palvelutalossa Vantaalla.

Siellä tehtiin tämä haastattelu marraskuun lopussa, viikko ennen Helsingin Kaupunginteatterin näytelmän Kaasua, komi­sario Palmu! ensi-iltaa. Tiedustelin vielä jälkeenpäin ensi-iltatunnelmat. Kassila nimittäin useimpien yllätykseksi istui yleisön joukossa ensi-illassa.

Esityksen päätyttyä ohjaaja Heikki Kujanpää antoi kauniit kiitossanat elokuvista ja kuulutti legendan paikallaolosta. Yleisö nousi seisaalleen antamaan Kassilalle pitkät suosionosoitukset.

Kassila itse ehdotti lehtijuttua, koska hän halusi 95-vuotispäivän lähestyessä antaa vielä yhden haastattelun. Puoliso Christina Kassila oli haastattelun aikana paikalla.

Loogisesti piti heti kysyä, oliko Kassila katsonut syksyn isoja kotimaisia rikossarjoja Sorjosta ja Keisari Aarniota. Ei ollut, mutta Jari Aarnion tapauksen oikeuskäsittelyä hän seurasi tiiviisti.

– Poliisi huumepomona on uskomatonta, Kassila totesi skenaariosta, jota käsikirjoittajatkaan tuskin rohkenisivat keksiä fiktioihinsa.

Kysyin, mitä Kassilan päiviin kuuluu.

– Muutettuani palvelutaloon luin kolmen ja puolen vuoden aikana runsaasti. Mutta sitten lopetin kirjojen lukemisen tykkänään. Jos en saa unta, avaan television keskellä yötä.

Kassilan palvelutalon yksiössä oli hyllyntäysi dekkareita ja tietokirjallisuutta. Hän seurasi viimeisinä aikoinaan viikkolehdistä nimenomaan Apua. Joulunseudun suunnitelmissa oli äänikirjoihin perehtyminen aloittaen Tuntemattomasta sotilaasta.

#metoo-kampanjan uutiset saivat Kassilan pohtimaan, aletaanko ajatella kaikkien elokuvaohjaajien olevan tietynlaisia.

Kassila itse laati 2000-luvun alussa filmikäsikirjoituksen Jonatan Lahden rikos. ­Siinä elokuvaohjaaja Lahteen kohdistuu ­tekaistu raiskaussyyte. Ei tullut filmiä, mutta Kassila muunsi tarinan novelliksi kokoelmaansa Kun pappa nauruun kuoli.

Oman elokuvauran suurisuuntaisin toteutumatta jäänyt filmiprojekti oli uusi versio juuri Tuntemattomasta sotilaasta. Yllättäen yhteen liittoutuneet Kassila ohjaajana ja Jörn Donner tuottajana suunnittelivat Tuntematonta sotilasta syksystä 1968 alkaen, vain 13 vuotta Edvin Laineen Tuntemattoman jälkeen.

Tulkinnan piti olla rosoisempi ja rehellisempi, toisaalta toimintajaksoissa tehokkaampi ja vakuuttavampi. Oltaisiin nähty lujaa vauhtia radikalisoitumassa olleet nuoret risupartanäyttelijät Väinö Linnan klassikkohenkilöinä – jokseenkin varmasti siis vaikkapa Melasniemen veljekset. Ajatus on herkullinen.

– En ehtinyt vielä ajatella roolitusta, Kassila toppuutteli.

– Olin seuraavan kesän Donnerin hankkimalla kalastustilalla Kustavissa kirjoittamassa Tuntematonta. Donnerilla itsellään oli Kustavissa moderni huvila, jonka pihassa Harriet Andersson kulki rinnat paljaana.

– Tein hyvin pitkän pahvin, jossa vertasin kaaviona Laineen elokuvan ja minun versioni rytmiä. Erään Marskissa pitämämme palaverin jälkeen Donner lähti se kainalossaan Espaa kohti. En sen jälkeen nähnyt sitä pahvia koskaan.

Kassila muutti palvelutaloon saatuaan syksyllä 2013 aivoinfarktin. Sen jälkeen lähes yksinomaan omaiset olivat tervetulleita kyläilemään.

– Muistoissahan minä paljolti elän. Olen kokenut paljon. Muistan jokaisen elokuvani jokaisen kuvan, Kassila kuvaili nyt.

– Minä noudatin urallani pilkuntarkasti käsikirjoituksiani, paitsi ­yhdessä kohdassa. Se oli kun Leo Jokela lauloi Kämpin kabinetissa Silmät tummat kuin syksyinen yö.

Kappaletta ei ollut vielä nimetty käsikirjoituksessa, mutta Kassila vaikuttui Jokelan laulusuorituksesta niin paljon, että hän lisäsi sen jatkoksi kohtauksen, jossa Palmu, Kokki ja apulainen marssivat humalassa esimiehensä eteen musiikin yhä soidessa.

Kassila oli työvuosinaan tunnettu kokonaisvaltaisesta kiinnostuksesta kaikkiin niihin osasiin, jotka yhteen napsahtaessaan saavat aikaan elokuvien magiikan.

Kassilalla riitti puhtia paitsi näyttelijöiden kannustamiseen, myös muiden ryhmäläisten preppaamiseen säveltäjästä lavastenikkariin. Juuri 1960-luvun Palmuissa hän teki säveltäjä Osmo Lindemanin kanssa tiivistä työtä optimitehon saavuttamiseksi.

– Läheisin ystävä elokuvaväestä oli kuvaaja Esko Nevalainen. Kummankin alkoholiongelmasta irti pyrkiminen teki meidät vielä vuosien varrella yhä läheisemmiksi.

Nevalainen kuvasi Kassilalle niin tärkeän ja juuri alkoholismia eritelleen Elokuun (1956), toki pari Palmuakin.

Vastaus yllätti Christina Kassilan, sillä niin hän olisi helposti olettanut toisen ­kuvaajan, Osmo ”Ossi” Harkimon olleen lähimpänä.

– Harkimon vaimo, joka oli Hackmanin ja Fazerin sukua, vieroksui elokuvaihmisiä, Kassila selitti meille.

Ossin – Hjalliksen isän – kanssa Kassila äityi 1950-luvulla kahteen rohkeaan irtiottoon pois isojen studioiden huomasta.

Radio tekee murron -hitin (1951) jälkeen Kassila ja Harkimo pistivät pystyyn oman independent-firman Junior-Filmin. Sama taiteellisen ja muun vapauden kaipuu jylläsi 1950-luvun lopussakin. Ystävysten yhtiökokeilu oli Kassila & Harkimo ja elokuvana Lasisydän (1959), eurooppalaisia taide­leffoja myötäillyt komedia Sarpanevan ­tapaisesta designerjulkkiksesta. Silloinkin karkumatka systeemistä ja SF-johtaja ­Särkästä jäi yhden elokuvan mittaiseksi.

Komisario Palmun personoija Joel Rinne suuttui tavasta, jolla Kassila kuvasi Rinteen näyttelemää Mannerheimia filmissä Päämaja vuonna 1970, Palmu-voittoputken jälkeen. Rinteen tulistumisen takia Palmuja ei siis olisi voinut heti tehdäkään lisää, vaikka neljäs sarjan elokuva, pophenkinen ­Vodkaa, komisario Palmu (1969) olisi välttänytkin floppaamisen.

– Jopi kantoi kaunaa kaksi vuotta, ei ­tervehtinyt. Onneksi hän halusi sopia. Olin Edvin Laineen kanssa Kansallisteatterin Morkussa, kun Jopi tuli kysymään meiltä, mikä on, kun häntä ei ollut kutsuttu ­tuoreimpiin Jussi-juhliin. Lupasin yrittää tehdä hänestä dokumenttifilmin hänen 80-vuotispäiväkseen.

Rinne nautti maineestaan Palmuna, mutta ajoittain myös piti rasittavana maineen keskittymistä siihen.

Taiteilijalegendojen perheenjäsenille kaikki taas tuppaa olemaan jo kovin tuttua. Komisario Palmut, joita yleisö vannoo ­parhaiksi klassikoiksi koskaan, eivät tee suurta vaikutusta Matti Poikaan, Kassiloiden täysi-ikäiseen, autistiseen poikaan.

– Matti Poika kyllä mieltää Komisario ­Palmun hahmon, mutta hänen ehdoton suosikkinsa on Aatamin puvussa ja vähän Eevankin. Siinä kun rosvo pakenee junasta ja tietysti peputkin vilkkuvat jonkin verran, Christina Kassila täydensi.

Kyseessä on modernisoitu versio Agapetuksen vanhasta nakuilufarssista. Matti Kassila joutui loistavan 1950-luvun ja vielä kovemmat Palmut synnyttäneen 1960-luvun jälkeen taipumaan helppoon aiheeseen Aatamin puvussa ja vähän Eevankin (1971). 1970-luku oli hyvin vaikea sekä Kassilalle että koko filmialalle.

Äskeinen teatterikäynti 29. marraskuuta oli täydellinen poikkeus pitkään hiljaisena soljuneesta päiväohjelmasta.

– Oli mahtava elämys osallistua Kaasua, komisario Palmu! -näytelmän ensi-iltaan. Päästä taas haistelemaan sitä teatterin pölyä ja näkemään parhaimpiinsa pukeutuneita ihmisiä. En ollut viiteen vuoteen käynyt yhtään missään, Matti Kassila kuvaili tapahtumaa.

– Monta kohtaa näytelmässä olisin tehnyt toisin. Komisario Palmut eivät sovellu näytelmiksi.

Näytelmän ohjannut Heikki Kujanpää tarttui kerran vuosia sitten hihasta Kassilaa ja esitti idean, että on kaksi mestarin elokuvaa, jotka taittuisivat erinomaisesti näyttämölle. Ne ovat 1950-luvun leffat Elokuu ja Hilmanpäivät – toki sovituksia kirjallisuudesta. Miehet keskustelivat tämän vuosikymmenen alussa, jolloin kukaan ei voinut aavistaa Palmu-kirjailija Mika Waltarin omaisten vielä muuttavan mielensä ja päästävän Palmun näytelmäestradille.

Teatteri-Palmuihin synnyttää ongelmia tarve ja lähes pakko toisintaa takautumia, jotka elokuvan keinoarsenaalilla ja Matti Kassilan vauhdikkaalla taidolla ovat Komisario Palmu -filmien suola.

Matti Kassila piti suuresti vierailustaan ensi-iltaan, joka kantaa vieläpä hänen keksimäänsä elokuvanimeä Kaasua, komisario Palmu! Elokuvan otsikosta on tullut lentävä lause. Heikentynyt kuulo vaikeutti näyttelijäsuoritusten seuraamista varsin etäällä suuren näyttämön lavasta sijainneella pyörätuolipaikalla.

Kaksi päivää teatterivisiitin jälkeen Kassila kaatui pahasti kotonaan, ja kunto alkoi heikentyä ratkaisevasti.

Elokuvaohjaaja Matti Kassila piti tärkeimpinä saavutuksinaan dekkarikomedioita Mika Waltarin luomasta Komisario Palmusta – sekä toisaalta draamalinjan F. E. Sillanpää ­-filmatisointeja.

Kassilan Palmut ovat Komisario Palmun ­erehdys (1960), Kaasua, komisario Palmu! (1961), Tähdet kertovat, komisario Palmu (1962) ja Vodkaa, komisario Palmu (1969).

Kassilan Sillanpäät ovat Elokuu (1956) ja ­Ihmiselon ihanuus ja kurjuus (1988), hänen ­toiseksi viimeinen pitkä ohjauksensa. Ihmis­elon ihanuus ja kurjuus palautti elokuvalegendalle ­lopullisesti hänen itseluottamuksensa taiteellisen vision oltua välillä lähes pari vuosikymmentä hiukan epäselvänä. 1980-luvun loppuun ­mennessä myös Palmut olivat erot­tuneet ­klassikkojen klassikoiksi ihmeellisine tyyppi­gallerioineen ja leikittelevine tyyleineen. Ne ­eivät ole jäljiteltävissä.

Palmut nousivat pykälä pykälältä kärkeen niin, että viimeksi suoritetussa laajemmassa ­kriitikkoäänestyksessä Komisario Palmun ­erehdys todettiin elokuvahistorian parhaaksi ­kotimaiseksi. Kyselyn kokosi Yle vuonna 2012.

Kassila oli ”Erehdyksen” aikaan kunnian­himonsa terävimmässä iskussa. Leffan salaisuus on siinä, että suostuessaan aluksi pölyiseltä kuulostaneeseen tehtävään hän joutui samalla kanavoimaan kaikki hyveensä todella yleistajuiseen aiheeseen. Ja johan svengasi!

Komisario Palmun erehdys paketoitui kaikkiaan niin onnellisten tähtien alla, että muun mainion päälle Leo Jokela yllätti puun takaa. Hänellä oli sivurooli etsivä Kokkina, Palmun katuviisaana apulaisena, jolle piti läpimurron takia kirjoittaa lisää tilaa elokuvasarjaksi ­laajenevan aiheen jatko-osiin.

Jo läpi 1950-luvun oli vallinnut yksimielisyys siitä, että kansainvälisen tason ja tyylin ohjaaja on vuosikymmenen taitavin. Erinomaisia Kassila-elokuvia ovat esimerkiksi media­komedia Radio tekee murron (1951), kesän ­erotiikkaa tihkuva Sininen viikko (1954), palokuntasekoilu Hilmanpäivät (1954) ja parhailta lainaillut psykologinen trilleri Tulipunainen kyyhkynen (1961).

Kassilan elokuvakielelliset tavoitteet olivat perinteisen studioelokuvan ja nousemassa ­olleen uuden aallon elokuvan puolivälissä, ­mikä osaltaan antaa Palmu-elokuville niiden ainutlaatuisen silauksen.