Kun Sorbonnen yliopiston akustiikkatutkija Brian Katz astui tulipalossa tuhoutuneeseen Notre Damen katedraaliin viime heinäkuussa, ei hän enää voinut ”kuulla rakennusta”.

Katedraalin äänimaailmasta puuttui jotain sille täysin perustavanlaatuista – jälkikaiku. Ennen tuhoa yskähdys tai kenkien kopina jäi viipymään katedraaliin useaksi sekunniksi, mikä sai ihmiset kunnioittaen vaientamaan äänensä.

Jälkikaiussa on kyse hiljalleen vaimenevasta kaikujen sarjasta. Korkeassa ja paljon heijastuspintoja sisältävässä tilassa ääniaallot etenevät eri suuntiin ja heijastuvat uudelleen ja uudelleen, hiljalleen vaimentuen.

Jälkikaiunta-aika on sitä pidempi, mitä suurempi tila ja mitä enemmän siellä on ääntä heijastavia materiaaleja kuten marmoria ja kalkkikiveä.

Ennen tulipaloa Notre Dame oli 33 metriin ulottuvan kaarevan kalkkikivikattonsa ja 4 800 neliömetrin marmorilattiansa myötä ainutlaatuinen ääniaaltojen temmellyskenttä.

Nyt tutkijat turvautuvat fysiikan peruslakeihin palautteekseen massiivisten korjaustöiden alla olevaan katedraaliin sen ainutlaatuisen äänimaailman, kertoo Science News.

Onnekseen he tekivät rakennuksessa akustiikkamittauksia ja tietokonesimulaatioita jo vuonna 2013. Tehty akustiikkamalli sisältää tiedot tilan eri pinnoista ja arviot siitä, kuinka mikin pinta absorboi ääntä.

Tutkijat saivat määritettyä Notre Damen jälkikaiunta-ajaksi kuusi sekuntia, kun se on olohuoneessa 0,5 ja konserttisaleissa kaksi sekuntia.

Nyt Katz aikoo virittää mallia niin, että sitä voidaan hyödyntää keskiaikaisen katedraalin entisöinnissä. Mallin avulla on myös tarkoitus selvittää, miltä vuonna 1345 valmistunut pariisilaisrakennus on kuulostanut ennen lukuisia muutostöitään.

Jopa kosmeettiset muutokset maalipinnoitteissa tai seinävaatteiden ja taide-esineiden asettelussa ovat saattaneet vaikuttaa katedraalin akustiikkaan.