Tien kunto vaihtelee rajusti: välillä edetään lähes priimaa uraa ja välillä edessä on koko tien levyisiä monttuja. Oman haasteensa etenemiseen tuovat myös jatkuvat rautatietasoliittymien ylitykset. Niissä jonotellaan tovi jos toinenkin.
Etenemme lounaista kohti Pakistanin rajaa halaten, ja Sri Ganganagarin laitamilla meidät pysäytetään toisen kerran tämän reissun aikana. Assamissa meiltä kysyttiin vain hyvin suurpiirteisesti auton papereita, nyt syynätään kaikki paperit ja matkatavarat. Myös liikennepoliiseilla on täällä rynkyt olalla. Huomaan myöhemmin että poliisit ovat repineet reppuni vetoketjun rikki sinne kurkistaessaan.
Kamelien määrä liikenteessä kasvaa. Lehmiä on vielä enemmän, mutta vesipuhvelit vaihtuvat lampaiksi. Ilma on myös selvästi kuivempaa kuin aiemmin, ja hiekka alkaa reunustaa tien reunoja.
Autiomaan alkaminen on hieno kokemus, ja Jaisalmer on minulle ennakko-odotuksissa yksi tämän reissun kohokohdista. Vanha elävä linnoituskaupunki kuulostaa sekoitukselta tuhannen ja yhden yön satuja sekä pysähtynyttä aikaa. Turisteja on varmasti tosin paljon.
Näemme myös ihmisiä joko yksittäin tai pienissä ryhmissä marssimassa tietä pitkin punaisten viirien kanssa. Osaa näyttää hyvin voipuneilta, mikä ei ole ihme, sillä ulkolämpötila on kuitenkin yli 30 astetta. En tiedä, mihin marssi vie, mutta marssivia ihmisiä näkyy yli 100 kilometrin ajan.
Viimeiset vajaat kaksi tuntia taivallamme 70 kilometriä alle 40 km/h keskinopeudella tihenevässä pimeydessä. Vasen etuiskari on ollut heikossa hapessa jo pidempään, ja nyt oikeakin alkaa vedellä viimeisiään. Meno on aikamoista röykytystä. Tämä ei ole liioittelua, kun väitän, että 6 000 kilometriä intialaisilla teillä vastaa helposti monikymmenkertaista määrää Suomessa, vaikka eivät meidänkään tiet mitään silkkiteitä ole.
Pysähdymme Bikanerissa ensimmäiseen kelvollisen näköiseen hotelliin. Huone irtoaa 1 200 rupialla, mikä on noin 14 euroa. Jaisalmeriin jää matkaa vielä 330 kilometriä.
