Lapsuuteni sitkein haave oli päästä spagaattiin. Olin telinejumpassa, ja minua ­painettiin molemmin puolin, mutta kehonrakenteeni ei antanut koskaan periksi. Yritin kyllä kovasti.

Teini-iässä inhosin erityisesti ilkeitä ihmisiä. Koulussamme oli joitakin tosi ikäviä tyyppejä ja korismatseissa aikuiset huutelivat aivan törkeitä kommentteja. Se oli ajan henki.

Minuun jäi pysyvät jäljet, kun umpisuoleni leikattiin ollessani viisitoistavuotias. Heräsin yöllä vatsakipuun, jollaista en ollut koskaan aiemmin kokenut.

Liikutun yleensä kyyneliin, kun joku on minulle todella ystävällinen. Jos joku osaa laittaa sanat oikein hyvään järjestykseen ja kun niissä on vielä tunnetta, hän saa minut hyvin todennäköisesti itkemään.

Viimeksi kiljuin riemusta, kun pulahdin toissa päivänä hyiseen järviveteen. Avantouintia olen harrastanut jo useamman vuoden ajan. Siitä tulee todella hyvä olo ja samalla ajatukset kirkastuvat.

Vihaan sydämeni pohjasta märkiä sukkia.

Kateellisena katson, kun pieni lapsi laittaa suorin jaloin pään kohti lattiaan. Kyseessä on ilmeisesti trauma telinevoimisteluvuosiltani.

Kadun yhä… En oikeastaan kadu tai häpeä mitään. Moni asia olisi saanut jäädä tietysti tekemättä, mutta eivät asiat jää minua piinaamaan.

Join pääni täyteen, kun voitimme kori­pallossa naisten SM-pronssia vuonna 1995. Mestaruuden ratkaissut ottelu pelattiin kotikaupungissamme Forssassa. Sellaisen urheilusuorituksen jälkeen ei tarvinnut paljon skumppaa vetää, kun pää oli jo täynnä. Suihkussa varmaankin jo humalluin.

Sukurasitteeni on kuuluva ääni. Tervomaat kyllä huomataan, kun tulemme paikalle.

Ystäväni ihmettelevät minun kykyäni olla stressaamatta raha-asioita. Yritän aina asettaa elintaso­tavoitteeni sellaiselle tasolle, ettei pudotus ole koskaan kovin korkea. Tulen tarvittaessa vähällä toimeen. Se saattaa olla luonteessani peritty ominaisuus. Olen siitä kiitollinen.

Hermoni menevät, kun joku ei aivan heti ymmärrä minua. Olen hyvin kärsimätön, enkä halua selittää asioita uudestaan. Vähän jopa loukkaannun sellaisissa tilanteissa.

Urho Kekkosesta haluan sanoa, että hän antoi vanhemmilleni erikoisluvan mennä naimisiin. Äitini oli avioituessaan alaikäinen. Häät pidettiin vuonna 1972, hieman ennen syntymääni.

Jos olisin mies, käyttäisin hattua. Mielestäni hattu pukee miesten karuja kasvonpiirteitä.

Luulin itsestäni liikoja, kun kiipesin Helsingin uimastadionilla 10 metrin hyppytorniin. Peräännyin kuitenkin­ pelkurimaisesti ja jouduin hyppäämään viitosesta. Tämä tapahtui kesällä 1996.

Yrityksistäni huolimatta en ole oppinut tekemään käsitöitä. Hienomotoriikkani ei vain riitä siihen ­touhuun.