Suomalaisilla isillä on ollut ilmeisen suuri vaikutus monen sittemmin aikuistuneen nuoren ihmisen autosuhteeseen. Isät vilahtelevat lapsuustarinoissa tämän tästä. Niin kuin esimerkiksi Niko Hautamäen kertomuksessa:

– Ajelin mökkitiellämme jo ennen mopoikää, mutta varsinaisen liikenteessä ajelun aloitin 15-vuotiaana mopollani, josta vuoden päästä siirryin sitten kevytmoottoripyörään. Molemmilla laitteilla piti tietysti testailla niin teknisiä kuin kuljettajankin rajoja. Tosin käytin kyllä enemmän aikaa niiden vehkeiden korjailuun kuin ajamiseen.

– Isäni opetti minut sitten opetusluvalla ajamaan autoa, ja heti 18 vuotta täytettyäni menin ajokokeeseen, jonka läpäisinkin ensimmäisellä yrityksellä huomautuksitta. Harjoittelu oli tuottanut tuloksia. Itse ajokokeessa ajoin molemmat kädet tiukasti kiinni ratissa, selkä suorana ja ylivarovaisesti, hieman alle nopeusrajoitusten.

– Isä on aina sanonut, että myös autoilla on tunteet. Saman havainnon olen myös itse tehnyt. Lähtökohtaisesti kaikki autot ovat hienoja, ja jokaisella autolla on ikään kuin oma persoonansa ja tarinansa kerrottavanaan. Auto kuvastaa kuljettajaansa, toisaalta kuljettaja autoaan. Vähän niin kuin koira omistajaansa, ja päinvastoin.

– Niin pitkälle kuin jaksan muistaa, olen ollut autoihmisiä. Vaikka tiedän teknisten laitteiden koostuvan pulteista ja muttereista – ja nykyisin myös ykkösistä ja nollista – on niissä silti jotain muutakin. Niistä pitää huolehtia ja niitä tulee ylläpitää, aivan kuten meitä ihmisiä, tai eläimiä.

Mielenkiinto Jaguareja kohtaan heräili vähitellen.

– Ensimmäisen kerran googlailin Jaguar S-Typeä varmaankin noin 17-vuotiaana, mutta en niin tosissani. Bemarit ja Mersut kiinnostivat enemmän. Ajelin sittemmin 98-vuosimallin Volvo S40:llä, jonka laadun suhde hintaan oli uskomattoman hyvä. En muista milloin ensimmäistä kertaa törmäsin Jaguar XJ-sarjan autoihin (X300/X308-korimallit), mutta etenkin XJR oli kyllä ollut ehdoton suosikkini jo pitkään.

– Olin etsinyt Jaguaria puolisentoista vuotta vaihtelevalla innokkuudella, mutta ainoakaan yksilö ei ollut noussut ylitse muiden. Hakusessa oli kuitenkin juuri se yksi ja ainokainen harrasteauto, josta en koskaan tulisi luopumaan, ainakaan vapaaehtoisesti. Eräs upea Daimler oli jo täpärällä päätyä omakseni. Se oli aikoinaan esiintynyt jopa Raid tv-sarjassa, mutta Daimlerin luonne oli sittenkin liian ylellinen itselleni. Siinä ei ollut samaa ärhäkkyyttä kuin XJR:ssä.

Hautamäki oli jo alkanut vähitellen tutkia vaihtoehtoja eri merkeistä, kun se oikea sitten löytyi.

– Kun näin Jaguarini myynnissä ensimmäisen kerran, tunsin saman tien sen olevan minun autoni. Eipä se ollut kauaa edes ehtinyt olla kaupan.

– Kaupanteossa pelko tilaisuuden käsistä lipeämisestä näytteli huomattavasti suurempaa roolia kuin auton yksityiskohtaiset tekniset tiedot. Soitin myyjälle muutaman päivän kuluttua myynti-ilmoituksen näkemisestä ja aloitin puhelun kommentilla "Moro, sulla on hieno Jaguar myynnissä!", johon myyjä sitten vastasi jotakuinkin: “Kiitos, niin on!”.

– Oikeastaan tiesin jo ennen puhelua, että tinkaaminen tulisi olemaan turhaa. Innostukseni Jaguariin taisi olla aika selvää. Papereita tehdessämme koitin piilotella innokkuuttani, ja kotiin ajelin kuin unessa, pikkuteitä.

– Sitä tunsi kääntelevänsä Jaguarin rattia sekä painelevansa hyvin varovasti sen polkimia, mutta matkustajan rooli tämän kissamonsterin armoilla oli täysin selvää. Sitä piti arvostaa ja kunnioittaa, mikäli halusi tuntea sen suoman turvallisuuden tunteen ratin ja selkänojan välissä. Fiilis oli heti, että "Kunnes kuolema meidät erottaa", vaikka se hieman oudolta kuulostaakin.