Heikki Harma otti keppinsä ja liittyi ihmisjoukkoon, joka tukki mielenosoituksellaan Tehtaankadun Venäjän suurlähetystön edessä. Oli 26. helmikuuta 2022, kaksi päivää siitä, kun Venäjä oli hyökännyt Ukrainaan. Sama mies oli ollut tällä paikalla ennenkin.

– Aika moni, varsinkin vanhempi, tunnisti minut ja kävi sanomassa, että sähän olet sellainen rauhanveteraani. Aina täällä, kun on enemmän väkeä koolla. Ensimmäisen kerran olin paikalla, kun Varsovan liiton joukot marssivat Tšekkoslovakiaan ja venäläistankit vyöryivät Prahaan elokuussa 1968. Muistan, että äiti ompeli minulle Tšekkoslovakian lipun maihinnousutakkiin, siihen rauhanmerkin viereen. Neuvostoliiton tavat tuntenut, 1919 syntynyt entinen ilmatähystyslottaäitini kirosi, että nyt ne taas!

Hector, alias Heikki Harma, 75, on ollut ikiaikainen pasifisti, aseistakieltäytyjä ja siviilipalvelumies. Venäjän hyökkäyssota, julmuudet, aikeet hävittää Ukrainan kansa maankamaralta, on ajanut rauhanmiehen pään ja sydämen myllerrykseen. Lukemaan, tutkimaan nykypäivää ja menneitä, jopa vihaamaan kädet nyrkissä.

– Onhan se käsittämätöntä, hirviömäinen sota on noin lähellä! Joku saatanan KGB-gangsteri ajaa tämmöisen ikätoverinsa, joka on koko ikänsä ollut sodanvastainen ihminen, edes ajatuksen tasolla kyseenalaistamaan aseistakieltäytymisen!

Harman päätelmät vievät syvän alakulon kautta sinisilmäisyyden karisemiseen, mittasuhteiden tajuamiseen ja toivoon: hihat on käärittävä, myös rauhanmerkin vierestä. Muuhun ei ole ukrainalaisten sitkeyden edessä oikeutta. Heikki näyttää siltä, että nyt sattuu, ja pahasti. Venäjän toimet ovat saaneet pasifistin pohtimaan syviä.

– Se äärimmäinen julmuus ja raukkamaisuus, toisen ihmisen epäinhimillistäminen. Jos niistä 90 prosenttiakin on totta, kuten arvelen, se muuttaa koko maailmankuvaa. En ole takkia kääntämässä, mutta nyt hämmentää niin, että erilaisia ohikiitäviä ajatuksia tulee mieleen.

– Kristillinen armousko, koko moraalikoodi, on horjahtanut pahan kerran. Venäjän kirkon jumalaton johtaja siunaa Putinin kansanmurhan.

Heikki sanoo, että olo on nyt sellainen, että hänen täytyy jotenkin luoda itsensä uudelleen. 75-vuotiaana ei ole syytä suostua jyrkkään alamäkeen. Uutta musiikkia on syntymässä. Koronaan sairastumisen takia perutut konsertit soivat maaliskuussa, kesäksi on tiedossa pari hienoa keikkaa.

– Ajattelen, että Venäjän hallinto kidnappasi rauhan-ajatuksen ja samalla tavalla se kidnappasi minulta pasifismini. Kun se on väkivaltaisesti minulta otettu, enkä ole sitä itse antanut pois, niin kyllä mä sen vielä takaisin otan!

Vanhat rauhanveteraanit ovat Heikin mielestä olleet Ukrainan sodan aikaan ihmeen vaisuja ja varovaisia.

– Meidän ääntä ei ole hirveän paljon kuulunut, kukaan ei ole ollut kovin puhelias. Ei oikein tiedä, mitä sanoa tai tehdä, vaikka tuskin kukaan ajattelee, että syytettäisiin takin kääntämisestä. Maailma on nyt aivan toinen. Onhan se karmeaa, kun vanha pasifisti ajattelee, että kun toiset saavat nuijia naapurimaansa ihan tohjoksi, niin mikseivät toiset sitten saa ampua takaisin täysillä? Se on se kaikkivoipa ydinasepelote, joka kahlitsee länttä. Start II loppuu 2026. Ennen ajateltiin, että allekirjoitus, ratifiointi, sopimus sitoo. Vaan sitäkään ei voi tietää nyt.

Pasifismi-sana tuli 1960-luvun alussa teini-ikäisen Tölikan kundin sanavarastoon kaveripiirin iso­veljiltä, jotka olivat jo mukana Sadankomitean toiminnassa. Nuori Heikki pyöri folk-porukoissa, joissa rauhanaate ei ollut mitenkään keskiössä, vaikka folk-klubeillakin puhuttiinkin Vietnamin sodasta, laulettiin modernia Amerikan folkia ja illan päätteeksi saatettiin vetää Dylanin Blowin’ in the Wind -biisiä, jossa oli rauhan viestiä. Ja myöhemmin samaa teemaa jatkettiin We Shall Overcome -yhteislaulubiisillä.

Töölön Yhteiskoulussa Heikki yritti tsempata ehdoista ja lukiosta läpi, tehdä kesäduuneja ja ansaita vähän omaa rahaa. Folkin rinnalle nousi poliittinen laululiike ja sen kantaaottavat laulumatineat Maxim-elokuvateatterissa. Niissäkin Hector esiintyi.

– Olin vähän kuin kahdessa leirissä. En kokenut sitä muuten, kuin että tämä on nasta tapa viettää aikaa ja saada nauttia musiikista hyvää tarkoittavassa porukassa, joka uskalsi vähän panna hanttiinkin. Nostin nyrkkiä ja tein rauhan­merkkiä siinä missä muutkin.

Sitten kohdalle osui Buffy Sainte-Marien rauhanlaulu Universal Soldier, joka kääntyi Heikin kynällä suomeksi muotoon Palkkasoturi. Siitä tuli Hectorin ensimmäinen levytys ja valtava hitti, joka äänitettiin 12.12.1965.

Palkkasoturista tuli Heikille pysyvä seuralainen. Kappale on pysynyt ohjelmistossa jo 57 vuotta. Heikki sanoo, että ihmiset tietävät biisin historian hänen läpimurtonaan nuorena teininä, ja se saa aina yhtä innostuneen vastaanoton.

– Olen tehnyt sen esittämisestä vähän arvoituksellisen. Joku bändistä soittaa niitä näitä, eikä kukaan oikein tiedä, mikä biisi on kehkeytymässä. Rupean laulamaan englanniksi ensimmäistä säkeistöä. Ennen kuin rupean vetämään omaa versiotani, kerron vähän ystävästäni Buffy Sainte-Mariesta ja laulun historiasta. Että se on sota­teollisuutta ja sotakoneistoa vastustava kappale, enemmän kuin sitä sotilasta vastustava.

Palkkasoturin sanoitusta Heikki on muuttanut viime vuoden aikana niin, että Putin on päätynyt samalle riville alkuperäisen Hitlerin kanssa. Samaan tapaan hän päivittänyt monia muitakin laulujaan.

– Sanon konsertin aluksi virkkeen, joka on jäänyt soimaan päähäni: ”Tänä päivänä, tämän sodan vuoksi, on yhä vaikeampaa, jollei suorastaan mahdotonta olla vakaumuksellinen pasifisti!” Se on sellainen, joka on minulta riistetty, koen että se on viety multa. Se on viheliäistä. Mutta ei myöskään voi panna päätä perseeseen, ja olla reagoimatta!

Neuvostoliiton väkivalloin tyrehdyttämän Unkarin kansannousun aikaan Heikki oli 9-vuotias. Mieleen on jäänyt vanhempien syvä huoli sekä Montrealin kesäolympialaisten vesipallo-ottelu loppuvuodesta 1956 unkarilaisten ja neuvostoliittolaisten välillä.

ꟷ Allas oli verestä punainen, Montrealin verikylvyksi sitä kutsutiin. Unkari voitti kultaa, Neuvostoliitto pronssia. Urheilu on satojen miljoonien bisnestä ja monet lajiliittojen pomot kiertävät ympäri maailmaa ꟷ myös Suomessa ꟷ puhumassa, että eiväthän ne urheilijat ole mitään tehneet. Totta helvetissä ovat! Eivät ukrainalaiset voi olla pelaamassa vesipalloa tai mitään muutakaan venäläisiä vastaan! Sitten kun on rauha, ja hyökkääjät ovat osoittaneet, että osaavat olla rauhassa, vasta sitten ovi auki kansainväliseen urheiluun.

Paljon henkilökohtaisempia ja ainutlaatuisia muistoja Hectorilla on Prahan tapahtumista 1968.

ꟷ Anki Lindqvist oli saanut kutsun Prahaan pop-festivaaleille joulun tienoilla, sattuneesta syystä ne pidettiin osin maanalaisina. Ilmoittauduin mukaan ja M.A. Numminen myös. Sen jouluaaton vietin Prahassa. Ankin hyvä muusikkoystävä oli järjestäjänä, Tukholman Hair-musikaalin bändi soitti. Ankin ystävän kanssa päästiin erilaisiin underground-mestoihin. Ei pelottanut, vaan raivostutti, kun nähtiin miten ihmisiä suitsittiin. Mekin oltiin KGB-jengin valvovan silmän alla yötä päivää.

Kesken kaiken tuli tieto, että Hectorille ja Nummiselle olisi tiedossa oma duokeikka ja iso yleisö. Nopeasti he treenasivat hotellissa jotain ja sitten tuli auto hakemaan jonnekin kaupungin ulkopuolelle.

ꟷ Ja se olikin varuskunta Tabor-nimisessä paikassa! Toistatuhatta sotilasta, ja me tullaan sinne länsimaisina tähtinä. Esitettiin Universal soldier ja Blowin’ in the wind, ja upseerit alkoivat olla etukenossa, että mitä nämä vetää? Se oli ehkä kiusallisin keikka ever!

Kesken siviilipalveluksensa vuonna 1973 Heikki hakeutui psykiatrille ja tämän neuvosta sivareiden työllistämisestä vastaavan työministeriön työpaikkalääkärille.

– Sain neuvon, että jos sanot, että olet helisemässä, murtumassa ihmisenä, et kerta kaikkiaan kestä sellaista alennustilaa ja simputusta, lääkärin on pakko reagoida. Sain vapautuksen, niin sanotun punaisen kortin. Puhuttiin Loirin kanssa aina, että meillä on jotain, mitä kaikilla ei ole: vihreä kortti, molemmat lähteneet sivarista kesken.

Niin, otetaanpa tähän väliin Heikki Harman matkaan mukaan Vesa-Matti Loiri, toinen rauhanmies. Vesku ja Heikki ystävystyivät Natsan illanistujaisissa ja jameissa 1960-luvun lopulla. Näin Heikki kertoo rauhaa rakastaneesta ystävästään.

– Vesku oli pasifistinen. Hän teki aikoinaan Eero Koivistoisen säveltämän albumillisen runoteksteihin: yksi oli Jarkko Laineen hieno Pää kypärään. Vesku ei halunnut lähteä mukaan mihinkään liikkeeseen , jossa oli enemmän kuin viisi ihmistä, eikä ottamaan poliittisesti kantaa. Mutta sydämen valintoja hän teki koko ajan.

Heikki ja Vesa-Matin ystävyyteen kuului myös pitkiä öisiä puheluja. Niissä puhuttiin elämää, usein hengellis-henkisiä. Noista ystävät eivät kinastelleet, vaikka olivatkin eri kantaa. Veskulla oli mystisempi maailmankuva, Heikki edusti tieteellisempää lähestymistapaa.

Koskaan he eivät tehneet taiteellista työtä yhdessä. Kunnes päättivät pari vuotta sitten, että nyt. Heinäkuussa 2021 Vesku soitti mökkeilevälle Heikille.

– Rento, rakkaudellinen, hyväntuulinen puhelu, sellaisia Veskun usein vähän napanneena soittamat myöhäiset iltapuhelut olivat. Vesku sanoi tekevänsä elämänsä viimeisen singlen ja oli päättänyt tilata laulun minulta ja Kiiskisen Timolta. Kysyin, onko hänellä jotain aihelmaa, ettei tarvitse ihan tyhjästä lähteä. Lupasi lähettää viikon sisällä johtolauseen tai yksityiskohdan. Tasan viikon kuluttua tuli viesti: Minä on.

Heikki tuumasi, että vaikeaksi menee ja soitti Veskulle, ettei taida tästä laulua syntyä. Sitten Heikki kertoi Veskulle, että hänellä on pitkään ollut muistivihossa muutama rivi otsikolla: Hiekkaa rintataskussa, vertauskuvallinen laulu ihmeellisestä elämän kaaresta ja sen vääjäämättömästä päätymisestä tomuksi puupalttoossa.

– Se nappasi Veskulle heti: Anna palaa! Mulla oli luomisen suoni ollut pitkään tukossa, mutta säkeistö ja kertosäe tulivat pian. Marraskuussa menin käymään Veskulla, siltä päivältä on tämän jutun yhteiskuvakin. Tuli semmoinen ajatus, että osan biisistä voisi laulaa duettona. Sitten lähti laukalle idea siitä, että tehtäisiin duokeikkaa, isosti vuoden 2022 alkupuolella ja lisää kesällä.

Vuodenvaihteen jälkeen Veskulla todettiin kuitenkin syöpä. Helmikuussa 2022 Vesku oli vielä sitä mieltä, että levy tehdään, perkele. Heikki teki demon, teetti taustanauhan, hankki kannettavan äänityslaitteiston ja kaverin, joka tulee hommiin, heti kun Veskulla on energiaa ja voimia laulaa. ”Huomenna tai ainakin ensi viikolla”, Vesku sanoi vielä viime kesäkuussakin.

– Sitten rupesivat häneltä voimat hiipumaan. Sen hän sai tietää, että aion viedä duunimme loppuun jollain lailla. Joulukuussa julkaisin sen yksin, Veskun kuoleman jälkeen. Laulun nimeen Hiekkaa rintataskussa liitin suluissa Ystävän muistolle. Ei siitä tarvitse enempää meuhkata. Ainoa yhteinen taiteellinen duuniprojektimme olisi ollut toteutuessaan hieno juttu. Kuten kaikki, missä Vesku oli mukana.

Palataan vielä Venäjään. Moni ääri-ilmiö lähtee ajatuksesta, että vastapuoli ei ole edes ihminen. Ajatteletko, Hector, että Putin toimii epäihmismäisesti, mutta Venäjällä on kuitenkin ihmisiä?

– No, siellähän niitä piisaa. Putinin hallinnon pirullinen raukkamaisuus on siinä, että kun ne nyt rekrytoi lisää lihaa lihamyllyyn, ne menevät pieniin kyliin, joissa ei ole edes puhelinta ja lataavat nuorille miehille ruplaniput käteen: nämä saat, jos lähdet! Ja lähteehän niitä, 200 000 miestä, joilla ei ole mitään sotimisen koulutusta.

– Kenraali Ehrnroothkin aina puhui siitä: kaveria ei jätetä. Todennäköisesti suomalaisilla sotilailla oli ja on sisäänkirjoitettu käsky. Venäjällä on päinvastoin: kaveri jätetään, sitä ei jäädä paapomaan. Kuolkoon siihen tai jos lähtee ryömimään takaisin päin, omilta tulee tälli.

Heikki kieputtaa ajatuksensa yllättävään asentoon.

– Ukrainan sota on myös jollain lailla päivittäinen energialamppu. Sen kauheuden täytyisi meissä jotenkin resonoida niin, että jos ne jaksaa siellä, niin me jaksetaan täällä. Me ollaan täysin armoitettuja täällä, saadaan elää lintukodossa, rakentaa rannat täyteen ja elää yltäkylläisesti. Ei meillä ole oikeutta ruikuttaa.