Mietitkö ikinä sitä, miten kavereiden luokkaerot alkavat keski-ikäisenä näkyä?”

Ystäväni kysymys oli suoruudessaan vaikea. Jos Pierre Bourdieulta kysyttäisin, meillä oli saman verran niin sanottua symbolista pääomaa. Meillä oli yhteiset arvot ja maku. Luimme samoja kirjoja ja kuuntelimme samanlaista musiikkia. Teimme samanlaisia juttuja. Omissa piireissäni minglailu ei koskaan ollut vaatinut massoittain rahaa: emme kuuluneet niihin, jotka tekivät kaveriporukalla skimbausreissuja Alpeille.

Mutta olinhan minä sen huomannut, että pääoma oli vetänyt välillemme myös eroja.

Kävin entisessä pre-korona-elämässäni katsomassa Q-teatterin Pääomani, jonka on käsikirjoittanut ja ohjannut suuresti ihailemani Milja Sarkola. Pidin näytelmästä suunnattomasti. Eero Ritala oli toden totta häikäisevä, Sarkolan huomiot jälleen kerran tarkkoja.

Esittelytekstin mukaan näytelmä pohti muun muassa sitä, miten varakkuus – rahallinen ja muunkinlainen – vaikutti ihmissuhteisiin, sekä sitä, miltä etuoikeus tuntuu. Sanaa etuoikeus toisteltiin myös arvioissa. Joku tulkitsi, että näytelmän päähenkilö, jota kutsuttiin vain Naiseksi, häpesi etuoikeutettua asemaansa. Toinen kirjoitti tarinan kertovan ”etuoikeuksiensa kanssa kipuilevasta keskiluokasta”, joissain arvioissa naisen kuvailtiin kuuluvan jopa ylempään keskiluokkaan. Tämä tulkinta johtunee siitä, että nainen saa arvostusta työstään kulttuurialalla, on suomenruotsalainen ja hänellä on hyvätuloinen isä.

Minun näkökulmani oli toinen: naistahan uhkasi luokkaromahdus! Hän oli kyllä saanut kiitosta ja menestystä alallaan ja hänellä oli osittain isän rahoilla ostettu omistusasunto, joka sitoi hänet suomalaisittain keskiluokkaan, mutta hän eli prekaarilla, pienituloisella kulttuurialalla, jossa työt ovat heikosti ennakoitavia ja tulot usein tiukassa olevia apurahoja.

Näin näyttämöllä syyllisyyttä ja häpeää, mutta samaan aikaan neuroottista huolta omasta asemasta.

Viime vuosien tiedostavien keskustelujen slogan on ollut check your privileges, huomaa etuoikeutesi. Vaikka omien etuoikeuksien myöntäminen keskustelussa kuulostaa joskus tekonöyrältä humblebragilta ja enemmänkin rakentaa eroja kuin purkaa niitä, kehotus on tarpeellinen. Jos on aina tullut kuulluksi, ei ehkä edes hahmota maailmaa niiden näkökulmasta, jotka on säännönmukaisesti ohitettu.

Samaan aikaan totta on vastakkainen ilmiö: minusta monet ihmiset ovat sokeita sille, että heidän asemansa on vaakalaudalla. Etenkin monia koulutettuja ihmisiä tuntuu vaivaavan luokkaharha. Tunnen monia ihmisiä, jotka asemoivat itsensä keskiluokkaan tai jopa ylempään keskiluokkaan, koska he ovat opiskelleet yliopistossa ja heidän olohuoneessaan on kirjahylly. Todellisuudessa heidän elämänsä on taloudellista kitkuttelua.

Puhe omista etuoikeuksista saattaa olla myös itselle suunnattua turvapuhetta. Piehtarointi omassa etuoikeutetussa asemassa suuntaa katseen alaviistoon, ”kaikkein heikoimpiin”. Heistä huolestuminen on samalla huojentava todiste siitä, että oma asema on suhteellisen turvattu. Näytelmässäkin hierarkioita rakennettiin itseä alempiin: nähtiin kädet taskussa heiluvia junttisukulaisia ja kerjäläisiä.

Sen sijaan näytelmä ei juurikaan katsonut ylöspäin. Ehkä se johtuu siitä, että todella etuoikeutetut ihmiset pitävät päänsä alhaalla. He ovat kyllä kaikessa hiljaisuudessa varmistaneet omat ja lastensa tulevaisuudet, koulutukset ja pääomatulot.

Samaan aikaan kun keskiluokka tarrautuu symboliseen pääomaan, taloudellinen pääoma kasautuu yhä harvemmalle. Sosiaalinen liikkuvuus on jähmettynyt, eikä korkea koulutus takaa tulotasoa eikä asemaa.

Suuret ikäluokat saavuttivat keskiluokkaisen elämäntapansa nelikymppisinä. Heidän lapsensa ovat keski-ikäisinäkin epävarmoissa työsuhteissa. Vaikka yhteiskunta on vaurastunut reilusti, alle 35-vuotiaiden kotitalouksien taloudelliset resurssit eivät ole Suomen Pankin mukaan juurikaan nousseet tasosta, joka heidän vanhemmillaan oli samanikäisinä.

Viime vuosina on paheksuttu edunvalvontaan keskittyvää politiikkaa. Ehkä ihmisten pitäisi sen sijaan alkaa ajaa omaa etuaan entistä enemmän. Syyllisyydessä piehtaroinnin sijaan voisi olla terveellistä tuntea vaikkapa suuttumusta. Se kun voi muuttua toiminnaksi.

Jos joku kokee omista etuoikeuksistaan silti yhä tuskallista syyllisyyttä, voin lohduttaa. Ehkä harrastamasi downshiftaaminen ja konmaritus ovat olleetkin henkistä valmistautumista. Viimeistään koronan jälkeisessä kaikkien aikojen taantumassa keskiluokka voi köyhtyä aivan oikeasti. Kohta syyllisyydelle ei ole tarvetta, sillä sinulla saattaa mennä myös omasta mielestäsi päin helvettiä.