Kaisa oli ollut Katajanokan vankilan kesävartijana kuukauden, kun hän kohtasi naisen, joka oli puukottanut miehensä vauvan nukkuessa vieressä. Sitä ennen mies oli pahoinpidellyt naista vuosia.

Kaisa muistuttaa, että naisvankien elämässä on säännöllisesti ollut paljon väkivaltaa ennen kuin he ovat tehneet väkivaltaisen teon. Kaikki pahat teot eivät ole rikoksia.

– Kun näin, miten vankilassa kohdeltiin naisia, joita kukaan ei ollut auttanut keskellä perheväkivaltaa ja huono-osaisuuden kierrettä, en voinut muuta kuin alkaa kiinnittää huomiota heihin ja heidän tarpeisiinsa. Sen tiedän, että ehjät, terveet ja hyvinvoivat ihmiset eivät tapa.

Traagisimpia ovat lapsensa surmanneet naiset. Kaisa sanoo, että yleensä se on jonkinasteinen laajennettu itsemurha ja naiset ovat yrittäneet surmata myös itsensä. Silloin kohtaa rikoksen tekijän, joka on myös uhri, koska hän on menettänyt oman lapsensa.

– Se on kamala taakka. Sellaista ei vankila voi sovittaa, vaan se on tehtävä isomman voiman kanssa. Oikeusjärjestelmän langettama rangaistus on sivuseikka näille naisille.

Kaisa ei salaa myötätuntoaan naisvankeja kohtaan.

– Vaikea on sanoa ihmiskaupan uhrille, miten teit niin tyhmästi, että toit huumeita maahan, jos häntä on kidutettu ja raiskattu, ja hän on henkensä pitimiksi ryhtynyt huumekuriiriksi.

Kaisa halusi kirjoittaa myös vankilassa kasvaneista lapsista. Hän otti yhteyttä vapautuneeseen äitiin ja kysyi, voisiko hän haastatella tämän parikymppistä tytärtä, joka oli viettänyt vankilassa ensimmäiset viisi ikävuottaan. Äiti sanoi, että kaikki perheen lapset muistavat hänet täti Kaisana. Ilman muuta hän kertoisi elämästään.

– Hän halusi auttaa minua, koska minäkin olin auttanut häntä. Hän ajatteli, että oli saanut vankilassa turvallisen lapsuuden.

Kaisa näyttää kuvaa itsestään vauvana isänsä sylissä.

– Minusta näkee, että jännitin. Jo vauva tiesi, että tuohon ihmiseen ei voinut luottaa. Perusturvallisuuteni oli murtunut jo silloin.

Kaisan isä oli alkoholisti, joka raivosi ja heitteli tavaroita. Hän sanoi olevansa hyvä mies, kun ei lyönyt perheenjäseniään. Sitä hän oli tehnyt edellisessä avioliitossaan, josta hänellä oli neljä lasta.

Kaisa oli isän ja äidin ainoa yhteinen lapsi ja heistä nuorin. Perheeseen kuului myös Kaisaa seitsemän vuotta vanhempi sisko Sari äidin aiemmasta liitosta. Isä kiusasi Saria julmasti.

Elämä oli arvaamatonta ja pelottavaa. Kaisa sanoo, että sen jäljet ovat hänessä edelleen.

– Jos pyykinpesukone lähtee linkoamaan kovaäänisesti, pelästyin pitkälle aikuisuuteen. Kolina tarkoitti aina, että jotain tapahtuu. Elimme hälytystilassa.

Kaisan isä oli menestyvä yrittäjä, mutta joi firman konkurssiin ja perhe menetti kaiken. Silloin äiti lähti lapsineen. Hän oli kerännyt voimia monta vuotta ja hakenut apua psykologilta.

– Psykologi oli kysynyt äidiltä, kumpi on parempi. se, että yksi ihmiselämä tuhoutuu vai se, että kaikkien elämä tuhoutuu. Se oli äidin valinta. Silloin hän tilasi muuttoauton.

Äiti ja tyttäret muuttivat espoolaiseen Matinkylän lähiöön. Vuokratalon maine huononi, mutta uusi koti oli onni ja autuus.

– Enää ei tarvinnut pelätä, vaan kotona oli turvallista ja rauhallista.

Kun 51-vuotias Kaisa kertaa lapsuudenkokemuksiaan, hän sanoo, että ikä ja perspektiivi auttavat. Nuorena hän oli katkera. Hän tiesi, mitä elämä olisi keskiluokkaisena tai hyväosaisena. Hän inhosi Matinkylän taloa, koska ymmärsi, että asuinpaikka leimasi häntä. 1970-luvulla myös eroperhe oli leimaava.

– Rosoinen ja hetteisä lapsuus on kuitenkin tehnyt minusta minut enkä haluaisi olla kukaan toinen. Olen kääntänyt sen voimavaraksi.

Äiti esti elämää hajoamasta palasiksi.

– Syvissä rakenteissani on aina ollut äidin tuoma vakaus ja rakkaus. Olen tuntenut olevani arvokas kaikesta pinnassa tapahtuvasta huolimatta.

Perheen ulkopuolella harrastajanäyttelijänä ollut Kaisa sai tukea teatterin ihmisistä. He näkivät hänessä luovuutta, leikkisyyttä ja esiintymisen lahjan.

Vastuunkantaja Kaisasta kuitenkin tuli nuorena. Sari-siskon elämä oli menossa rikki, ja äiti oli hänestä huolissaan. Kaisa ei voinut kotona olla vaativa tai hankala äidin murheiden takia ja yritti olla äidille avuksi.

Isän ensimmäisen liiton lapsista Merjasta tuli Kaisalle tärkeä. Hän tutustui kauneuskilpailuissa menestyneeseen ja mallina työskennelleen siskoonsa 15-vuotiaana mentyään esittäytymään tälle muotinäytöksessä. Merja oli silloin kolmikymppinen.

– Tarvitsin isosiskon, ja Meiju kaipasi yhteyttä perheeseensä. Olemme läheisiä ja toistemme lasten kummeja.

Matinkylän pihapiirissä Kaisa näki perheväkivaltaa, päihdeongelmia ja syrjäytymistä. Kaiken tämän hän on kohdannut uudelleen työssään vankilassa. Kirjaansa tehdessään hän havahtui siihen, miten suuresti lapsuudenkokemukset ja työ vankilassa liittyvät toisiinsa.

– Näin verille hakattuja naisia kotirapussani. Kun näen ”Maijan” meillä töissä, hän on minulle ihminen. Muistutan, että puhumme ihmisistä, emme vangin prosessista.

Lapsuudesta Kaisaan on jäänyt myös pysyvä ulkopuolisuuden kokemus.

– Keskiluokkaisuus on aina karannut käsistäni. Olen hakeutunut töihin vankilaan, koska tunnistan siellä tuttua repaleisuutta ja rosoisuutta, josta olen tullut.

Hänen avainkokemuksensa on, että jokaisen pitää pärjätä omillaan.

– On seistävä omalla kahdella jalalla ja ponnistettava sieltä. En ole saanut mitään helposti eikä mikään ole tullut lahjana.

Kaisa kuvaa itseään varautuneeksi. Hän ei lähtökohtaisesti usko, että ihmiset olisivat rehellisiä ja haluaisivat hyvää toisilleen. Hänen turvallisuusskannerinsa on säädetty herkäksi, vaikka hän luottaa vahvasti intuitioonsa.

– Ikäviä asioita ei tapahdu erikoisille ihmisille, vaan myös kivoille ja mukaville. Haavoittumattomuuden illuusio on kadonnut elämästäni.

Kaisan vasemman käden etusormessa Oura-sormus kertoo hänelle, miten hän on nukkunut, ja hän yrittää patistaa itseään aiemmin unille.

Liikuntaa Kaisa on rakastanut aina. Hän on muun muassa yksi Suomen ensimmäisiä kilpa-aerobiccaajia ja veti nuorena ryhmäliikuntatunteja.

Liikunnan ilo sammui kokonaan vaikeina vuosina 2010-luvulla. Ensin hänen vanhempi tyttärensä Peppi sairastui vakavasti, josta parantuminen kesti viisi vuotta. Vuonna 2016 kuoli äiti, joka oli Kaisalle tärkeä keskustelukumppani. Vuoden 2020 lopussa hän erosi.

– Elämä on matka, jota jokainen kulkee omalla tavallaan. Nautin erilaisista ihmisistä ja oman elämäni mutkista. Osa olisi voinut jäädä kokematta, ei kahta sanaa siitä. Mutta otan ilon irti siitä, mistä voin.

Sitä Kaisa löytää ihmisistä ja luonnosta. Hän on päässyt patikoinnin alkuun, ja myöhemmin syksyllä on edessä Karhunkierros.

Ilmestynyt 25.8. – Päivitetty 26.12.2022