Sodan melskatessa kaipasin lohtua. Tartuin Joel Haahtelan pienoisromaaniin Hengittämisen taito kuin pelastusrenkaaseen. Kirjassa nuori mies löytää vuosia aiemmin kadonneen isänsä pieneltä Kreikan saarelta ja asettuu itsekin saaren rytmiin. Yhdessä isä ja poika hoitavat kuihtuvaa vanhusta, jonka huulilla kulkee päättymätön rukous. ”Vanhus ei sano mitään, ja silti minusta tuntuu kuin hän sanoisi, mutta toisella tavalla, ei niin kuin tavallisesti puhutaan, vaan suoraan sydämeen. Niin kuin kaiken hänen raihnaisuutensa ja uupumuksensa läpi minuun virtaisi iloa.” Kirja toi valoa. Ajatuksiin nousi kokemuksia elämän varrelta. Hetkiä, joihin palaan, kun ajat ovat hankalia. Kuten nyt, uusina vaaran vuosina.

Yksi muistoista on tallentunut valokuvaan. Olen Burmassa, vuosi on 2001, olen 26-vuotias. Olen kulkenut kiihkeästi elämässä eteenpäin, opiskellut, tehnyt töitä ja nyt kierrän Kaakkois-Aasiaa kuukausien reppureissulla. Kuvassa olen minä ja kaksi muuta naista: hymyilevä viisikymppinen ja ikäiseni vakavailmeinen. He ovat buddhalaisnunnia.

Vanhemman naisen rauhallinen läsnäolo on läpitunkevaa. Oma levottomuus, säntäily matkalla ei-mihinkään tuntuu äkisti sietämättömältä. En tiedä, miten päin olla. Ikäiseltäni kysyn, kauanko hän on ollut luostarissa. Vastaus: viisi vuotta. Kysyn, kauanko hän aikoo vielä olla. Hän katsoo silmiin ja sanoi, ettei ollut ajatellut asiaa. Hämmennyn. Tuohon kohtaamiseen palaan, kun huomaan toimivani hätiköidysti. Älä kiirehdi, muistutan itseäni, aina on aikaa ajatella.

Toinen kohtaaminen on vain muistikuvissani. Olen Tiibetissä, vuosi on 2007. Auton ikkunasta näkyy pyhiinvaeltajia matkalla Lhasan temppeleille. Nahkaesiliina, polvien ja kämmenien päällä paksut suojukset. Astun autosta ulos. Kysyn, kauanko matkaan on mennyt. Vastaus: vuosia. Häkellyn. Askel eteenpäin, makuulle, ylös, askel eteenpäin ja takaisin makuulle. Sama toistuu päivästä, kuukaudesta, vuodesta toiseen.

Palaan tuohon hetkeen, kun maailman meno saa miettimään tulevaisuuttamme. Elämä on hyvää, muistutan itseäni, tarpeeksi hyvää tässä ja nyt.

Pikakelaus vuoteen 2015. Olen saanut lapsen. Kuulun kirkkoon, en koe uskovani jumalaan. Suunnittelemme tunnuksetonta nimenantojuhlaa. Päiviä kuluu ja sisälläni oleva möykky kasvaa jo ahdistukseksi. Koreografiaa on pakko muuttaa. Otan yhteyttä pappiin ja lapsi saa kasteensa. Rauhoitun. Tunnen, ettei lapseni ole maailmassa yksin, vaan osa suurempaa. Se ajatus kantaa yhä.

Toukokuu 2022. Istun ilmavoimien koneessa matkalla Brysseliin. On viikko, jolloin valtionjohto sinetöi maamme Nato-jäsenyyden. Historia jauhaa eteenpäin ihmisestä välittämättä, ja Suomi tekee, mitä tehtävä on. Olemme uuden alussa. Tavoittelen repusta toista Haahtelan kirjaa, mutta kiireessä mukaan onkin päätynyt tuttu Hengittämisen taito.

Avaan kirjan ja alan lukea. ”Jos elämä kuitenkin yrittää korjata sen, mikä on mennyt rikki? Ja jos maailmassa on aloittamiseen sopiva paikka, sen täytyy olla juuri tässä huoneessa, tässä hiljaisessa talossa, jonka ikkunasta näkyy keväinen meri.”

Tarraan Haahtelan tarjoamaan armoon.

Hyvin meille tässä käy, ajattelen, hyvin meille tässä vielä käy.