Ilmestynyt 25.11.2019 – Päivitetty 24.10.2020

Dubain parayleisurheilun MM-kisoissa 7.–15.11.2019 Suomella oli kokenut seitsenhenkinen joukkue, jonka enemmistö koostuu ratakelaajista.

Yksi heistä on Lontoon olympiavoittaja Toni Piispanen, joka kilpaili ratakelauksen T51-luokassa 100 ja 200 metrillä. Päämatkalta irtosi MM-kultaa ja 200 metriltä hopeaa.

Suomen joukkueelle Dubaihin ilmasto vaati totuttautumista. Etenkin kelaajille oli tärkeää päästä tutustumaan rataan.

Sen pinta ja muut olosuhteet vaikuttavat siihen, millaisia säätöjä pyörätuoleihin tehdään ja miten suoritukseen valmistaudutaan.

– Dubaissa ei tarvitse pelätä sadetta, mutta pääsääntö on, että mitä pehmeämpi radan pinta, sitä raskaampi siinä on kelata, Piispanen kiteyttää.

Toni Piispanen on luokkansa sadan metrin olympiavoittaja, maailmanmestari, ME-tuloksen haltija ja moninkertainen arvokisamitalisti. Hän on myös aviomies, kahden tyttären isä ja valtion liikuntaneuvoston suunnittelija Opetus- ja kulttuuriministeriössä.

Mitään tästä ei ole estänyt se, että 17-vuotias urheilijapoika halvaantui syksyllä 1993, kun hän putosi karatenäytöksessä niskoilleen epäonnistuneen voltin seurauksena.

Vammautuminen tai vakava sairastuminen on kriisi, johon jokainen reagoi omalla tavallaan. Erityisen vaikea asia voi olla aktiiviselle ihmiselle, jolla on urheilijaidentiteetti, mutta Toni Piispanen sanoo, että häntä tausta auttoi. Karaten lisäksi jalkapalloa ja lumilautailua harrastaneella pojalla oli halu treenata ja pärjätä.

Aikansa tilanteen hyväksyminen silti vei.

– Vammauduin, kun olin lukion toisella luokalla, ja palasin kouluun seuraavana vuonna. Ystäväpiirin tuki sekä se, että pystyin parin vuoden sisällä toimimaan itsenäisesti, olivat isoja asioita kuntoutumisessa. Ymmärsin, että voin jatkaa elämääni.

Ylioppilaaksi kirjoitettuaan Piispanen pyrki vain yhteen paikkaan, liikuntatieteelliseen tiedekuntaan Jyväskylän yliopistoon. Ovet avautuivat ensi yrittämällä.

Oli vuosi 1996, ja Piispanen oli kautta aikojen ensimmäinen opiskelija, joka aloitti ”jumpan” opinnot pyörätuolissa. Monet yliopiston rakennuksista olivat vanhoja, ja opiskelu vaati luovia ratkaisuja.

– Oli hissi, mutta se oli portaiden päässä, ja sitä rataa. Mutta kun tiloissa alkoi peruskorjaus, minut otettiin mukaan sen valmisteluun ja kysyttiin, miten esteettömyys voitaisiin parhaiten käytännössä toteuttaa. Se oli osallistavaa suunnittelua parhaimmillaan, Piispanen kiittää.

Vaikka esteettömyys otetaan nyky-Suomessa vakavasti lakia myöten, se ymmärretään arjessa usein turhan kapeasti. Esteettömyyttä tarvitsevat muutkin kuin pyörätuolin käyttäjät, kuten vaikka näkövammaiset, rollaattorin tai kepin kanssa kulkijat, eri tavoin liikuntarajoitteiset ja lastenvaunuja työntävät.

Väestön ikääntyessä esteettömyyskysymys koskee yhä useampia suomalaisia. Vammaisten potentiaalia opiskelu- ja työelämässä taas on yksinkertaisesti hölmöä jättää käyttämättä, kun se voidaan mahdollistaa yksinkertaisillakin ratkaisuilla.

– Suomessa tilanne on periaatetasolla hyvä, mutta toteutus ei aina toimi. Esteettömyys toteutuu sisätiloissa, mutta saavutettavuus tarkoittaa, että tiloihin pitää ensin päästä. Ja kun yhteiskunnan arjen toimintoja siirretään nettiin, olisi hyvä muistaa, että niitä pitää kaikkien pystyä käyttämään, Toni Piispanen sanoo.

Paraurheilu on noussut suuren yleisön tietoisuuteen muun muassa Vuoden urheilijaksi 2016 valitun Leo-Pekka Tähden, Piispasen, Amanda Kotajan ja lumilautailija Matti Suur-Hamarin myötä. Monille on silti epäselvää, miten sen järjestelmä toimii.

Periaatteessa vastaus on yksinkertainen: kilpailijat luokitellaan vamman luonteen ja vakavuuden mukaan. Tilannetta voi verrata paino- tai ikäluokkajakoihin, joiden tarkoitus on, että urheilijat lähtevät keskenään samalta viivalta.

– Minun luokkani on T51 ja Lepen (Tähti) T54. Viitonen tarkoittaa selkäydin- tai sitä vastaavaa vammaa. Jälkimmäinen numero kuvaa vamman astetta niin, että ykkönen on vakavin, eli minulla toimintarajoite on huomattavasti korkeampi kuin Lepellä, Piispanen selittää rauhallisesti.

T51-luokassa vauriotaso on niskassa, hermotus ei toimi rinnasta alaspäin ja käsissä on toimintarajoitteita, esimerkiksi puristusvoima puuttuu. T54:ssä vauriotaso on vyötäröstä alaspäin, jolloin selkä- ja vatsalihakset sekä kädet toimivat normaalisti.

– On selvää, ettemme kelaa Leo-Pekan kanssa samassa luokassa, kun toisella on 80 prosenttia enemmän lihaksia käytössä. Ehkä kisojen aikaan pitäisi olla jokin tikku-ukkopiirros, jolla voisi havainnollistaa näitä juttuja, Piispanen virnistää.

Viisinkertainen olympiavoittaja Tähti on paraurheilijoiden keulakuva, mutta Piispasen kultamitali Lontoosta vuonna 2012 osoitti hänelle henkilökohtaisesti, mikä merkitys menestyksellä on ja miten paraurheilun arvostus on muuttunut.

– Tietoisuus siitä, mitä paraurheilijat tekevät ja kuinka kovaa kilpailu huipulla on, on lisääntynyt valtavasti. Paraurheilua kohdellaan jo tasavertaisesti Olympiakomiteassa ja lajiliitoissa. Mutta niinhän se on, että menestys on parasta PR:ää. Se ruokkii kiinnostusta, tuo medianäkyvyyttä ja yhteistyökumppaneita.

Piispasen huippu-urheilun mahdollistavat päivätyö, urheilija-apuraha ja pari henkilökohtaista sponsoria. Urheilijaelämä jaksottuu peruskuntokauteen, valmistavaan kauteen ja kisakauteen.

Laji- eli kelausharjoituksia on peruskuntokaudella tyypillisesti kolme viikossa, oheis- eli voima- ja liikkuvuusharjoituksia neljä tai viisi. Päälle tulevat fysioterapia ja muut huoltavat toimenpiteet.

Paraurheilun suosion kasvu on tuonut mukanaan uutta arvostusta, yleisöä, näkyvyyttä, rahaakin. Siellä, missä näitä liikkuu, kasvaa myös houkutus huijauksiin.

Kansainvälisesti on raportoitu yrityksistä urheilla väärissä vammaluokissa tai ujuttaa vammattomia urheilijoita esimerkiksi kehitysvammaisten olympiajoukkueisiin. Muita vaihtoehtoja ovat välineiden peukaloiminen ja perinteinen doping.

Toni Piispanen ei ole törmännyt mihinkään ylläolevista, mutta kontrolliin kyllä.

– Boostingissa vammaa ärsytetään, jolloin verenkierto ja sydän reagoivat ja antavat ennen kisaa tavallaan turbovaihteen. Sitä testataan niin, että juuri ennen kisaa pyydetään kelaajia lääkärin tekemään verenpainemittaukseen. Jos sykkeen raja-arvot ylittyvät eli on merkkejä boostauksesta, ei saa startata.

Ratakelaus on varsinaista välineurheilua sikäli, että huipulla kisatuolit tehdään jokaiselle yksilöllisesti. Piispasella on neljä pyörätuolia, joista kisoihin otetaan luottotuolin lisäksi varakappale. Takapyöriä on kuusi ja etupyöriä kolme, jotta vaihtaminen onnistuu tarvittaessa saman tien.

Käsityönä tehdyn kisatuolin hinta on noin 6 500 euroa. Se tehtiin Piispaselle Englannissa mittojen, toiveiden ja välisovitusten mukaan, samaan tapaan kuin mittatilauspuku räätälillä.

Kun kyse on sadasosasekunneista, pienetkin yksityiskohdat ratkaisevat. Piispasen tukena on iso tiimi.

Kisatuolista huolehtii teknikko Petri Hankiola, jonka kanssa Piispanen käy läpi kaikki mahdolliset säädöt ja muutokset.

Tiimiin kuuluvat lisäksi valmentajat Jari Nordblom ja Merja Isokoski, fysioterapeutti Keijo Pitkämäki ja psyykkinen valmentaja Paula Arajärvi. Managerina toimii ex-huippu-uimari Hanna-Maria Seppälä. 

Suurin muutos tapahtui noin vuosi sitten, kun Piispasen istuma-asentoa muutettiin olkapääleikkauksen jälkeen. Kun Rion paralympialaiset pilannut olkavamma saatiin hoidettua, yhdeksän kuukauden kuntoutuksen jälkeen huomattiin, että Piispanen pystyy kelaamaan toisessa asennossa ja tuottamaan niin enemmän voimaa.

– Videoanalyytikko katsoi varmaan kaikki kisani ja huomasi, että asentomuutoksella pääsen viivalta nopeammin liikkeelle. Noin vuosi ollaan keskitytty siihen, että ensimmäiset 10 metriä lähtee mahdollisimman lujaa, Piispanen valottaa.

Piispasen mukaan testeissä on käyty läpi toistasataa eri säätöä. Myös muu parajoukkue on ottanut tutkimusmenetelmiä käyttöön ja hyötynyt niistä.

Data-analyysiä käytetään yhä enemmän parahuippu-urheilussa – ja kuten vammattomillakin, urheilijoiden suhtautuminen ja kiinnostus siihen vaihtelee.

Yleensä pidättyvä ex-keihäänheittäjä ja sähköinsinööri Tero Pitkämäki innostui taannoin Avun haastattelussa suorastaan suulaaksi saadessaan analysoida Kilpa- ja huippu-urheilun tutkimuskeskuksen Kihun menetelmiä heittojensa tutkimisessa.

Toni Piispasta naurattaa: liikuntatieteen maisteri tunnistaa datainnostuksen.

– Komppaan Teroa. Mittaaminen, itsetuntemus ja pienenkin tiedon löytäminen sekä hyödyntäminen on aina kiinnostanut minua. Kelauksessa ehdittiin vuosia kaivata käytännönläheisiä testityökaluja, joilla voidaan mitata optimiasentoa suhteessa vamma- ja voimatasoihin.

Suurten urheilukisojen järjestäminen ihmisoikeuksia polkevissa ja epädemokraattisissa valtioissa on puhuttanut yhä enemmän. Viime vuosina esiin ovat nousseet myös ilmasto- ja ympäristökysymykset.

Piispanen vahvistaa, ettei Dubai ollut ihanteellinen MM-kisapaikka hänelle eikä muulle paraurheiluväelle.

– Ihmisoikeusongelmien lisäksi se ei istu kestävään kehitykseen, joka on itselleni tärkeää. Jo kisapaikkojen jäähdyttämiseen kuluu järjetön määrä energiaa, ja luonnonvaroja käytetään holtittomasti. Näitä asioita pitäisi painottaa silloin, kun kisoja haetaan ja myönnetään.

Parayleisurheilijoille MM-kisat ovat tärkeät siksikin, että niissä jaetaan paikkoja ensi vuoden kesäolympialaisiin. Kaksi parasta lunastaa suoran lipun Tokioon.

– Tokio-projekti on vielä kesken. Se vaikuttaa kaikkeen, mitä valmentajien ja muun tiimin kanssa tehdään, Toni Piispanen sanoo.

Piispanen kiertää paljon puhumassa muutosten kohtaamisesta, itsensä tuntemisesta, voimien löytämisestä ja vaikeuksista selviämisestä.

Mitä hän sanoisi 17-vuotiaana vammautuneelle itselleen?

– Sen, mitä sanon nyt muillekin: koskaan ei kannata antaa periksi. Kaikenlaiset tunteet kuuluvat asiaan ja ovat sallittuja, mutta jos minä selvisin muutoksestani, aika moni muukin voi selvitä omastaan.

Päivitetty 24.10.2020 – Ilmestynyt 25.11.2019