Vasta saunassa tuli rauhallista. Kontrasti oli hurja. Ensin 90 minuutin peli, ehkä Suomen jalkapallomaajoukkueen historian tärkein. Alkujännitys, vapauttava ensimmäinen maali. Rento hallinta ja lopulta helppo voitto. Tuhansien kannattajien ryntääminen kentälle juhlimaan yhdessä pelaajien kanssa. Halauksia, huutoa, laulua, kyyneliä.

Maajoukkueen pelaajat pääsivät lopulta marraskuun kylmästä illasta Töölön jalkapalloareenan uumeniin. Pukukopissa voittoa vielä juhlittiin, huudettiin, laulettiin. Sitten saunomaan, tietenkin.

”Meitä oli siellä se pieni pelaajanippu. Istuttiin saunassa puoli tuntia, tunti. Juotiin sampanjaa. Kaiken sen juhlimisen jälkeen oli rauhallinen hetki. Joku sitten sanoi, että jätkät, mitä helvettiä me ollaan tehty.”

Maa- ja seurajoukkueensa entinen kapteeni Tim Sparv nauraa äänekkäästi. Siitä marraskuisesta illasta, jona Suomi voitti Liechtensteinin ja varmisti paikkansa EM-kisoissa, on nyt reilu kaksi vuotta.

”Luulen, että me tiedostimme, että tää muuttaa elämän. Mä ainakin tunsin, että se seuraa mua aina. Vaikka se on vain urheilua, niin on se iso osa identiteettiä. Se, että saa edustaa maataan ja tehdä historiaa.”

Sparv on saanut haastattelua edeltävänä iltana Urheilugaalassa Esikuva-palkinnon. Korona-ajan Suomessa juhlat loppuivat jatkoitta.

”Mä tulin kymmenen jälkeen hotellille ja menin nukkumaan.”

Pitkä ja hoikka mies istuu Hotelli Marskin alakerran ravintolan pullonvihreän pöydän ääressä ja lusikoi porokeittoa. Ammattilaisura on päättynyt vajaa kuukausi sitten.

Syksyn 2021 Sparv pelasi HJK:ssa ja asui tyttöystävänsä Jitka Novákován ja heidän lapsensa Leahin kanssa täällä Helsingissä.

Nyt perhe asuu Tšekissä, Prahan keskustassa. Joulunseudun he viettivät Novákován perheen luona Budjovicessa. Vakituinen asunto Prahan seudulta on haussa.

”Kesään saakka ainakin asutaan siellä, ja se tulee olemaan base meidän perheelle. Mulle olisi ok asua melkein missä vaan. Mutta tyttöystävä haluaa olla lähellä Prahaa.”

Sparv kertoi joulun alla lopettavansa ammattijalkapalloilun. Siihen päättyi 16-vuotiaasta alkanut työura.

Se oli kelpo ura: paljon peliaikaa hyvissä seuroissa, monista loukkaantumisista huolimatta. Kansainvälistä tähteä Sparvista ei tullut, siis sellaista kuin Jari Litmanen tai Sami Hyypiä olivat aikanaan. Eikä hänestä tullut suuren eurooppalaisen joukkueen luottopelaajaa, kuten maajoukkuekaveristaan Lukas Hradeckýsta.

Siltikin, kun Sparv ilmoitti uransa päättymisestä, urheilu­sivujen analyyseissa puhuttiin miesten jalkapallomaajoukkueen tärkeimmästä pelaajasta. Miksi?

Sparv oli Huuhkajien kapteeni vuodesta 2017 lopettamiseensa saakka. Murroksen aikaan. Maajoukkue sai ensi kerran menestystä, joka toi sen lähelle koko kansaa, ei vain lajiniiloja. Suomen EM-kisapaikan ratkaissutta Liechtenstein-peliä, sitä, jota Sparv muisteli, seurasi marraskuussa 2019 tavalla tai toisella liki kolme miljoonaa suomalaista.

Menestys olisi voinut jäädä tulematta ilman Sparvia, vaikka joukkuepelissä väite on toki kova. Sparv sai joukkueen pelaamaan paremmin, vaikkei maaleja juuri tehnytkään.

Samalla urheilujournalismi muuttui: ihminen urheilijan takana alkoi kiinnostaa entistä enemmän. Myös se, mitä mieltä urheilija on maailmanmenosta. Mitä urheilija miettii yhteiskunnasta?

Ja urheilijat ovat alkaneet puhua.

Urheilu on ollut politiikkaa aina, vaikka edelleen jostain löytyy ihmisiä, joka muuta väittävät. Suurten urheilutapahtumien järjestäminen on varsinkin itsevaltaisille maille paikka pestä sorron sotkemaa julkikuvaa. Kansallista kuvaa rakennetaan urheilumenestykselle demokratioissakin.

Viime vuosina urheiluaktivistit ovat yrittäneet vääntää osaa tästä urheilun poliittisesta vallasta kabinettien suhmuroijilta itselleen. Sparv oli maajoukkueen tärkeimpiä pelaajia myös siksi, että hän on ollut osa tätä muutosta, jossa urheilijoista on tulossa aktiivisia kansalaisia omassa yhteisössään.

Esikuva-palkinto sopii Sparvin käteen, sillä hän sopii esikuvaksi yhtä lailla junnujalkapalloilijalle kuin ihmisoikeuksien puolesta twiittaavalle vallilaishipsterille.

Nyt esikuva on vähän hukassa. Kun ammattilaisura loppui, loppui myös elämää vuosia ohjannut pakko.

”Arki muuttui aika radikaalisti. Kaikki terveelliset rutiinit jäi pois. Mä olen ollut nyt aika laiska ja nauttinut elämästä päätöksen jälkeen. Jouluna en käynyt salilla enkä juoksemassa.”

Sparv ei pelkää tulevaa, mutta se jännittää.

”Mä tykkään rutiineista, nyt niitä ei ole. Se on se tyhjiö, jonka urheilijat aina sanoo tulevan uran lopettamisen jälkeen. Mitä teet nyt? Lyhyellä aikavälillä tämä on rentouttavaa, pitkällä aikavälillä tarvitsen rutiinit. Mun pitää rakentaa ne uudelleen.”

Kun terveelliset rutiinit hävisivät, hävisi myös kipu. Tai ainakin suhde siihen muuttui. Suuri osa Tim Sparvin peliurasta meni loukkaantumisten kanssa tapellessa. Viimeiset puoli vuotta oli silkkaa tuskaa.

Vasen polvi leikattiin keväällä 2021. Hyvinkin suuri ihme oli, että Sparv toipui leikkauksesta niin hyvin, että pelasi EM-­kisoissa kesäkuussa. Jo aiemmin Sparv oli tottunut pelaamaan puolikuntoisena mutta huipulla. Siinä ehkä auttoi Sparvin keskikentän pelipaikka, jossa hän oli jatkuvasti liikkeessä, mutta repiviä, nopeita spurtteja piti ottaa harvoin.

Syksyn aikana alkoi käydä selväksi, ettei kroppa kestänyt enää ammattiurheilua.

Sparv on puhunut aiemmin paljon vastuusta ja vastuusta hän puhuu tässäkin jutussa. Myös nyt: pelaajalla on vastuu joukkueelle ja kannattajille. Se ajaa treeneihin ja kentälle, vaikka polveen kertyisi nestettä ja jokainen syöttö ja laukaus aiheuttaisi tuskaa.

”Henkisesti on rasittavaa, kun joka askeleessa on kipu mukana. Joka aamu kun herää, miettii ensimmäisenä, että onko kroppa tänään treenikunnossa. Polveen laitetaan piikkiä ja syödään lääkkeitä.”

Kun vastuuta ei enää ole, ei ole pakkoa eikä kipukaan tunnu niin pahalta.

”Aivan sama, onko herätessä joku paikka kipeä, kun ei ole pakko mennä minnekään tai tehdä mitään. On helpotus, että siitä on päässyt pois.”

Jalkapallosta tuli Tim Sparvin elämän tärkein osa pienessä Oravaisten kunnassa vuosituhannen taitteessa.

Perhe oli ”aika normaali” mitä nyt urheiluhullu. Sparvin äiti oli kouluterveydenhoitaja, aitajuoksua harrastanut. Isä taas oli entinen amatöörijalkapalloilija, josta tuli poikansa pelaajanuran ohessa jalkapalloscoutti, kykyjenetsijä.

Tim pelasi lapsena jalkapalloa pihalla ja koulussa, sitten paikallisessa joukkueessa. Ala-asteen pystyi käymään reilun parin tuhannen ihmisen Oravaisissa, yläasteelle piti mennä kaksi kertaa suurempaan Vöyriin.

Seutu oli ja on ruotsinkielistä Pohjanmaata, jossa yhteisön elämään sai ja piti osallistua.

”Siellä on hienoa se, että tehdään yhdessä. Kun pelasin lapsena, niin siinä seuraympäristössä oli kaikki jollakin tavalla mukana auttamassa. Se oli ihan oikeasti ihanaa aikaa. Me puhutaan siitä vieläkin mun kavereiden kanssa kun nähdään.”

Pienellä paikkakunnalla Sparv oli tähti. Ei Oravaisista tai Vöyriltä muuten nousta maajoukkueeseen. Poikien maajoukkuepelejä seuraavat ulkomaistenkin seurojen kykyjenetsijät. Yläasteen lopulla Sparv kävi muutamankin ulkomaisen seuran leirillä antamassa näyttöjä.

Siinä iässä Sparv pohti enää sitä, miten pääsisi pelaamaan jalkapalloa täyspäiväisesti ja miten kehittyisi paremmaksi pelaajaksi. Peruskoulun päästötodistus irtosi, vaikka poissaoloja oli kertynyt. Sparv ei ollut lahjaton oppilas, mutta keskittyminen jalkapalloon oli pois opiskelusta.

”Just yläasteella aletaan miettiä, että mennäänkö lukioon vai ammattikouluun. Mulla ei ollut mitään sellaista, sellaista ajatusta tai vaihtoehtoa ei ollut.”

Sparv oli ollut omissa seuroissa tähtipelaaja, tehnyt vähintään pari maalia per peli ja noussut maajoukkueeseen. Southamptonin akatemiassa, jonne hänet hyväksyttiin kahden viikon leirin jälkeen 16-vuotiaana, hänestä tuli keskinkertaisuus. Nuori maalintekoon tottunut pelaaja teki päätöksen muuttaa pelillistä identiteettiään. Sparv päätti keskittyä puolustamiseen, kurinalaisuuteen ja ymmärtämään sitä, mitä valmentaja haluaa.

”Siis kaikkeen ei niin seksikkääseen ja hauskaan. Mutta nykyjalkapallossa se, että sä ymmärrät, mitä valmentaja haluaa, on tosi tärkeää. Että osaa laittaa oman egon sivuun.”

Sparv sanoo, ettei ikinä ollut niin naiivi, että olisi halunnut maailman parhaaksi pelaajaksi.

”Mä halusin pelata jalkapalloa ammatiksi. Yksi tavoite oli päästä pelaamaan Valioliigassa, toinen pelata Suomen maajoukkueessa arvokisoissa.”

”Toinen unelma toteutui, se on ihan hyvin.”

Southamptonista Sparv pääsi pelaamaan Ruotsiin. Sitten Hollantiin, Saksaan, Tanskaan, Kreikkaan ja lopulta syksyllä taas Suomeen.

Jossain vaiheessa, ehkä 25-vuotiaana, alkoi tuntua, ettei pelkkä jalkapallo riitä.

”Ehkä musta oli tullut vähän vähemmän naiivi ja tyhmä. Oli ihan selvä, että elämästä puuttui jotain. Ensin päivä treeneissä ja sitten sen jälkeen vielä jalkapalloa telkkarista. Se ei riittänyt, elämässä oli tyhjiö.”

Sparv alkoi lukea, ottaa selvää asioista, sivistää itseään. Samoihin aikoihin hän oivalsi mediasta jotain olennaista.

Yhtään menestyvän urheilijan on pakko sanoa sanansa toimittajille: kerro vähän, miten maali syntyi, millaisia ajatuksia mm-karsinnoista ja niin edelleen.

”Nuorena mä halusin keskittyä omiin suorituksiin. Media oli pakko, osa työtä. Ärsyttäväkin osa.”

Tämän jälkeen Sparv osoittaa etusormellaan:

”Sitten mä ymmärsin, että mä en puhu vain sulle vaan niille, jotka lukee sun juttuja. Että on mahdollisuus ja velvollisuus puhua. On ihmisiä, jotka kokee meidän puheet tärkeiksi.”

Sparv siis alkoi löytää maailman jalkapallon ulkopuolelta ja ymmärsi, että hänen sanallaan voi olla painoa melkoisesti.

Vuonna 2011 hän lahjoitti tekonurmikentän Oravaisiin, jottei lasten tarvitsisi pelata enää samalla hiekkakentällä kuin hänen. Seuraavana vuonna Sparv osallistu Movember-tempaukseen, jossa kerättiin rahaa syövän vastaiseen työhön.

Tällainen ei toki ole poikkeuksellista. Toki siinä varallisuus menee hyvään käyttöön, mutta sellaista menestyneet urheilijat monesti tekevät. Varsinainen urheiluaktivismi tai oman vaikutusvallan käyttö asioiden ajamiseen tulivat myöhemmin.

Vuonna 2018 Sparv osallistui Naistenpäivänä Twitterissä YK:n #heforshe-kampanjaan, jossa kiinnitettiin huomio sukupuolten väliseen tasa-arvoeroon. Sparv vaati lisää tukea tyttöjen ja naisten urheiluun.

Samana vuonna miesten maajoukkueen kapteeni vaikutti lehtitietojen mukaan ratkaisevasti, kun neuvottelut Palloliiton kanssa päättyivät siihen, että miehet suostuivat leikkaamaan ottelupalkkioistaan, jotta naisten maajoukkueen pelaajien palkkioita saatiin ylös.

Vuosi vaihtui ja maajoukkueen EM-karsinnat alkoivat lähestyä ratkaisua. Urheilija-aktivismissa läpimurto tuli jo tammikuussa 2019. Hyökkääjä Riku Riski kieltäytyi maajoukkueen harjoitusleirikutsusta. Riski ei halunnut lähteä leirille Qatariin maan heikon ihmisoikeustilanteen vuoksi.

”Olin ollut aika hidas ymmärtämään, millainen Qatarin tilanne on ja mikä meidän pelaajien rooli on tässä yhteisössä. Ajattelin lähinnä sitä, että siellä on hyvät olosuhteet treenata, hyvä majoitus ja hyvää ruokaa. Riskin päätös oli mulle triggeri Qatar-asiassa, herätys, että kannattaa hakea lisää tietoa.”

Taas Sparv puhuu vastuusta: joukkueen kapteenin piti ymmärtää myös yhteiskuntaa, jonne joukkue oli menossa harjoittelemaan. Harjoitusleireistä päättäessä kaikki oli urheilukliseillä ilmaisten omissa käsissä.

Riskin kieltäytymisestä tuli kansainvälinen uutinen. Suomalaisen jalkapalloilun ja Qatarin suhde joutui luupin alle. Palloliiton puheenjohtaja Ari Lahti kertoi julkisuudessa pitävänsä Riskin päätöstä ”hassuna” ja Palloliiton pyrkivän muutokseen toista tietä. Mutta pelaajat ryhtyivät neuvottelemaan Lahden ja palloliiton pääsihteerin Marco Casagranden kanssa. Keskusteluissa maajoukkue päätti, ettei Qatarissa enää treenata. Harjoittelu siellä ei sovi joukkueen arvoihin ja näkemyksiin ihmisoikeuksista.

Jari Litmanen, aikanaan maajoukkueen kapteeni itsekin, kehui syyskuussa 2019 Qatarin kisoja paikallisen kisaorganisaation sivuilla. Litmasen asema Suomessa on sellainen, että hänen tupaansa tulee lunta harvoin. Nyt tuli. Litmanen selitti itse lausuntoaan myöhemmin niin, että kommentoi vain ja ainoastaan kisojen urheilullista puolta.

Urheilu ja politiikka pitää pitää erillään, tämähän on takavuosien mantra myös Suomessa, jonka urheilukenttä sentään oli suuren osan viime vuosisadasta täysin jakautunut poliittisten linjojen mukaisesti.

Litmasen tapaus osoitti, ettei homma toimi näin enää näennäisestikään. Aina joku tietenkin yrittää. Entinen pääministeri Esko Aho sai oman kohunsa tammikuun alussa, kun hän pyrki Kiinan valtion kontrolloiman tv-kanavan haastattelussa vetämään rajaa urheilun ja maailmanpolitiikan välille.

Mutta jos ja kun urheilija haluaa vaikuttaa, mitä hänen on tehtävä? Pitäisikö urheilijoiden boikotoida kisoja, jotka järjestetään diktatuurissa? Entä pitäisikö pelaajien lähteä, jos oman joukkueen ostaa vaikkapa Saudi-Arabia?

”Isoimmat päätökset menee vieläkin meidän urheilijoiden pään yli. Pitäisi miettiä, miten voitaisiin olla vaikuttamassa. Miten me oltaisiin päättämässä vaikka siitä, missä arvokisat pidetään”, Sparv sanoo.

Tämän vuoden MM-kisat myönnettiin Qatarille jo joulukuussa 2010. Kansainvälinen jalkapalloliitto päättää kisoista äänestämällä. Qatarin valinta hämmensi ja raivostutti tuoreeltaan: miksi maa, jossa ei ole jalkapallokulttuuria tai stadioneita ja jonka ilmastossa jalkapalloilu on mahdotonta suurimman osan vuotta, saa järjestääkseen yhden maailman suurimmista urheilutapahtumista?

Vuosien mittaan Qatarin edustajien antamista miljoonalahjuksista esitettiin monta väitettä. Vajaa pari vuotta sitten myös yhdysvaltalaiset syyttäjät kertoivat epäilevänsä lahjontaa sekä Qatarin kisojen että Venäjän vuoden 2018 MM-kisojen valinnoissa.

Kun Qatar sai kisat, se alkoi rakennuttaa niiden infraa vierastyövoimalla. Olot olivat heikot ja työntekijöiden oikeudet olemattomat. Tuhansia kuoli.

Syyskuussa Sparv kirjoitti Players Tribune -julkaisuun Qatarista ja kisojen ongelmista. Pelaajayhdistysten kansainvälinen kattojärjestö Fifpro oli auttanut Sparvia saamaan yhteyden Qatarissa työskenteleviin vierastyöläisiin. Sparv totesi, että vaikka Qatar on luvannut parantaa työläisten oloja, lupauksia ei ole pidetty täysin eivätkä ne vielä riitä.

Sparv muistutti, että pelaajilla on mahdollisuus vaikuttaa. Heillä on kymmeniä tuhansia seuraajia sosiaalisessa mediassa, supertähdillä miljoonia.

Simon Kuper kirjoittaa Barcelona-kirjassaan, etteivät jalkapallon suurimmat nimet, Leo Messi ja Christiano Ronaldo, ole ottaneet kantaa esimerkiksi rasismia vastaan. Tim Sparvilla on Instagramissa vajaat 33 000 seuraajaa. Messillä on yli 300 miljoonaa. Ronaldolla melkein 400 miljoonaa.

Pitäisikö Messin ja Ronaldon tehdä enemmän?

”Ehkä he voisivat tehdä enemmän…”

Mutta Sparv pitää tässäkin kiinni linjastaan eikä ala moittimaan.

”Varmasti hekin tekevät paljon hyvää muulla tavalla. Haluan keskittyä siihen, mitä itse teen. Ehkä mä olen pystynyt inspiroimaan jonkun toisen suomalaisen urheilijan tekemään jotain hyvää”

Intohimoikseen Sparv tunnustaa lasten ja nuorten liikkumisen ja lukemisen lisäämisen. Ensimmäiseen liittyivät esimerkiksi ne Oravaisiin ja Vaasaan lahjoitetut kolme tekonurmikenttää. Toista Sparv on edistänyt Förlaget-kustantamon kanssa perustamassaan kirjakerhossa.

”Nyt aletaan lukea Koko Hubaran Bechia.”

Sparv sai niskaansa myös rasistista kuraa, kun vei maajoukkueen mukaan blm-liikkeeseen kuuluvaan polvistumiseen. Ihmisoikeuksien ja tasa-arvon puolesta puhuminen on kuitenkin hyväksyttyä, tavallaan mainstreamia, Sparville tärkeimmistä asioista puhumattakaan.

”Mutta se, että mä puhun lukemisen tärkeydestä, ei ole mikään kova tai raju kannanotto. En tiedä, tuleeko rajumpia, kun pelaajat ja urheilijat alkavat puhua enemmän.”

Kun urheilijat alkavat puhumaan, tuleeko myös rasistisia kommentteja? Urheilun meritokratiassa on tietty värisokeuteen kannustava elementti: taito on oleellisempaa kuin ihonväri tai sukupuoli. Mutta kun urheiluyhteisö avautuu ja urheilijat alkavat avautua, koko joukon kirjavat mielipiteet tulevat esiin.

Jääkiekkolegenda Teemu Selänne kirjoitteli jo 2016 maahanmuuttovastaisiksi tulkittuja viestejä ja vaati kovia tuomioita rikollisille. Siis sellaista melko kovaa oikeistolaista tekstiä.

Huuhkajien keskikenttäpelaaja Glen Kamara taas joutui seurajoukkueessaan rasistisen solvauksen kohteeksi pelin aikana Tšekissä. Tšekissä koko tapausta väitettiin tekaistuksi, ministeritasoa myöten.

Jo 2000-luvun taitteessa italialainen hyökkääjä Paolo Di Canio tervehti kannattajia niin sanotulla roomalaisella tervehdyksellä, siis Mussolinin käyttöönottamalla kädenojennuksella, jonka Adolf Hitler kopioi natsi-Saksaan. Di Canio myös kertoi useammankin kerran ihailevansa Mussolinia ja ainakin kerran tunnustautuikin fasistiksi.

”Saa nähdä, mitä tulee. Onko kukaan jalkapalloilija vielä sanonut, että älkää ottako koronarokotetta?” Sparv pohtii.

Ehkä ei. Mutta onko Sparvin yhteiskunnallinen aktiivisuus lopulta vain peilikuva hänen roolistaan kentällä? Haluaako hän ohjata myös muita kansalaisia toimimaan oikein?

”Kyllä se syntyi kapteenin ja johtajan roolista. Vastuu koko joukkueesta on tärkeä joukkueurheilussa. Se, että laittaa omaa egoa sivuun. Mitä me voidaan yhteiskunnassa tehdä, miten rakennetaan vähän kestävämpi ja turvallisempi yhteiskunta?”

Tim Sparvista tuli maajoukkueen varakapteeni vaikeaan aikaan. Kesäkuussa 2015 miesten jalkapallojoukkue hävisi Olympiastadionilla Unkarille ja menetti viimeisenkin saumansa vuoden 2016 EM-­­kisoihin. Päävalmentaja Mika-Matti Paatelainen erosi. Vuoden 2016 tammikuussa tilalle tuli ruotsalainen Hans Backe, joka kesti hommassa alle vuoden.

Joukkue hävisi suurimman osan peleistään.

”Se oli vaikeaa aikaa, varmasti vaikeaa kaikille. Maajoukkue on toisenlainen kuin seurajoukkue. Se on koko kansan juttu, ja maajoukkueen edustaminen on jotain isompaa. Jos me voitetaan, moni menee sen jälkeen seuraavana päivänä hymyillen töihin. Ja jos ei voiteta, niin ei mene. Se on iso vastuu”, sanoo Sparv.

Vastuu, tässäkin.

Markku Kanervasta tuli päävalmentaja 2017. Siinä oli yksi pala muutosta. Samana vuonna Sparvista tuli joukkueen kapteeni. Toinen pala. Kolmas pala oli ehkä se, että Kanerva löysi toimivan toppariparin Paulus Arajuuresta ja Joona Toiviosta. Kun Sparv pelasi kentällä heidän yläpuolellaan keskikentän pohjalla, Suomen puolustuksella oli visu keskusta.

Kun taas oli aika hyökätä, Toivio ja Sparv pystyivät molemmat hyviin syöttöihin. Syöttöpelin lisäksi Sparv tunnettiin erityisesti hyvästä pelikäsityksestään ja siitä, ettei hän ujostellut ammentaa käsitystään muille.

Sparv ymmärsi, miten oman joukkueen pelaajien pitäisi missäkin tilanteessa pelata. Tässä hänessä oli jotain samaa kuin 1970-luvun suurpelaajassa, hollantilaisessa Johan Cruyffissa.

”Kentällä on pakko olla joku, jolla on isompi kuva pelistä. Mä tykkäsin olla keskellä, josta näkee hyvin ja josta voi ohjata muita. Maajoukkueessa oli ympärillä aika paljon nuorempia kavereita, joita mä sitten ohjasin.”

Sen näki katsomosta tai televisiostakin. Vastustaja etenee keskiviivan yli, ja jossain Suomen rangaistusalueen rajan lähettyvillä Sparvin pitkä hahmo nostaa kätensä suoraksi ja osoittaa jonnekin vasemmalle: tuonne ja heti.

Sparvia on kuvailtu pelaajaksi, joka saa muut pelaamaan paremmin, ja myös no-stats-all-stariksi, siis pelaajaksi, joka on hyvä, vaikkei tilastomerkinnöissä, syötöissä tai maaleissa, näykään.

Vuoden 2019 alkupuolella Yle laski, että vuodesta 2015 lähtien Suomi oli pelannut 20 karsintapeliä. Näistä Sparv pelasi kymmenessä. Kun Sparv oli kentällä, Suomi keräsi kymmenestä pelistä 26 pistettä. Kun Sparv ei pelannut, Suomi sai kymmenestä pelistä kolme pistettä.

Niinpä, kun Suomen miesten maajoukkue pelasi ensi kerran arvokisoissa Kööpenhaminassa 12. kesäkuuta, Sparv oli kentällä. Huolimatta leikatusta polvesta ja huonosta valmistautumisesta.

Tanska hallitsi ja hyökkäsi. Suomi puolusti muttei päästänyt maaleja. Juuri ennen puoliaikaa, 42. minuutilla, ottelusta tuli kammottavan ikimuistoinen.

”Jukka Raitala oli lähin pelaaja meillä siellä. Mä luulin ensin, että se on taklannut Erikseniä. Kysyin yhdeltä pelikaverilta, että mitä tapahtui. Ja se sanoi, että Eriksen meni maihin, vaikka ketään ei ollut lähellä. Siitä mä tiesin, että se on vakavaa.”

Christian Eriksen ei liikkunut. Se näytti kauhealta katsomossa, se näytti kauhealta televisiosta. Kauhealta se näytti kentältäkin. Sparvin ystäviä oli katsomassa peliä, pienet lapset mukana.

”He lähtivät hotellille sieltä. Ja siellä oli yksi tuttu vanhempi tanskalainen pariskunta, hekin lähtivät. Ei tilanne ollut helppo kenelläkään.”

Mainitsen, että katsoin peliä tyttäreni kanssa.

”Ai, miten sä käsittelit sen?” Sparv kysyy.

Muistaakseni aika pian vaihdettiin kanavaa, katsottiin jotain muuta. Itse seurasin välillä tilannetta kännykältä ja kerroin lapselle, miltä vaikutti. Tietenkin hyviä asioita etsien. Varmaan niitä tuli etsittyä ihan itseäkin varten.

Tuntui käsittämättömältä, että ihminen oli kuolemassa kentälle suorassa lähetyksessä.

Sparv sanoo, että ajantaju katosi.

”Olisi mielenkiintoista tietää, miten pitkä tauko pelissä oli. Aika pitkään oltiin kentällä. Sieltä mentiin koppiin ja oltiin siellä vielä pitempään. Mutta menikö siinä tunti vai puolitoista, en tiedä. Sen muistan, että kello oli aika paljon kun tultiin hotellille pelin jälkeen.”

Tanskan joukkue sai tiedon, että Eriksen on tajuissaan. Peliä päätettiin jatkaa melkein kaksi tuntia sen keskeyttämisen jälkeen.

”Toisessa alkuverryttelyssä näki, että se oli tosi haastavaa kaikille. Ei ollut samaa säpinää ja keskittymistä jalkapalloon kuin yleensä on.”

Tauon jälkeen Tanska tuli päälle kuin jyrä.

”Ne myllyttivät tosi vahvasti, meillä oli tosi isoja vaikeuksia pitää palloa ja saada hyökkäyksiä aikaan. Mutta sitten Jolle [Joel Pohjanpalo] teki maalin ja Luke [Lukas Hradecký] seivasi rankkarin. Uskomaton suoritus se oli molemmilta jengeiltä siinä tilanteessa.”

Muista turnauksen peleistä Suomi ei saanut pisteitä. Venäjä voitti Suomen 1–0 ja Belgia 2–0. Kun Sparv oli kentällä, vastustaja ei tehnyt yhtään maalia Suomen verkkoon.

Mutta nyt ura on ohi. Mitä seuraavaksi? Sparv täyttää helmikuun 20. päivä 35 vuotta.

Sparv puhuu transition periodista. Nyt voi vähän puhallella ja mietiskellä, mitä on tullut tehtyä. Mitä tehdä seuraavaksi. Valmentaminen kiinnostaa eniten. Valmentajasta voi tulla kuva autoritäärisestä pilliinpuhaltajasta, mutta nykytotuus on toinen.

”Nykyään valmentajat kuuntelee pelaajia aika paljon ja ottaa pelaajat mukaan päätöksentekoon. Kyllä se pelaajasta tuntuu hyvältä, kun tuntee olevansa tärkeä osa joukkuetta. Mä olen rakastanut sitä vastuuta, jota olen viime vuosina saanut.”

Ammattilaisjoukkueiden valmentamisessa on paljon samaa kuin ammattipelaamisessa. Onnistuminen ratkaisee, ja työpaikka, kotikaupunki ja kotimaakin voi vaihtua yllättäen. Ainakin aluksi Sparv haluaisikin valmentaa nuoria. Pelatessaan Midtjyllandissa Tanskassa Sparv pyysi päästä mukaan joukkueen junioriakatemian toimintaan. Niissä treenataan intensiivisesti, järjestetään tavallaan elämää jalkapallon ehdoilla, ja valmennetaan tulevia pelureita huippujoukkueisiin.

”Siellä yhdistyivät empatia ja ihmisläheinen ajattelutapa, ja samalla oltiin tosi kunnianhimoisia. Kyllä mä haluaisin valmentaa nuoria. Ne on niin uteliaita, kuuntelee ja haluaa tietää lisää. Akatemiassa työ on pitkäjänteisempää, kehitystä. Ei ole kaikkein tärkeintä, että voitat viikonloppuna. Tärkeintä on kasvattaa oikein.”

Jutussa on käytetty lähteenä myös Ari Virtasen Oi Suomi on! -kirjaa.

Tyyli Matisa Nassir, meikki ja hiukset Fatma Bendris.