Murattien kätkemässä kivitalossa Espoon Westendissä istuu mies, joka 50 vuotta sitten nousi raketin lailla listoille Delilah-hitillään.

Tapani Kansa on ollut suomalaisen viihdetaivaan outo lintu, vaikea lokeroitavaksi, mielipiteiltään avoin ja suorasuinen, palava ja kärsimätön liekki. Hän on laulanut iskelmää, rockia, liediä, kansanlauluja, Leinoa, Merikantoa, Viitaa – lavoilla, konserttisaleissa ja ravintoloissa. Hän on sanoittanut ja säveltänyt, näytellytkin, kuten tv-produktioissa Anu ja Mikko ja Vihreän kullan maa.

Nelisenkymmentä albumia ja 50 vuotta myöhemmin hänellä on yhä vankkumaton yleisönsä, joka ei salli hänen lopettaa. Ikään kuin hän tahtoisikaan.

Maaliskuussa Kansa täyttää 70 vuotta. Vuodet ovat tehneet särmikkäästä miehestä lempeämmän, myös itselleen, vaikka kyllä hän vieläkin voi kurittaa vaikkapa nuorta konserttiarvostelijaa.

Eletty elämä ja kuljetut kilometrit kuuluvat tuoreimman Sielunlaulu-levyn sävyissä.

– Kun ääni istuu terveesti, se ei kulu käytössä vaan saa iän myötä vain lisää resonanssia. Sitä voi verrata siihen, että kun olet soittanut tavallisen hyvällä viululla ja sitten annetaan käteen hieno Stradivarius 1700-luvulta, löydät ihan uusia sointimaailmoja ja äänen ulottuvuuksia.

Kokemus tuo myös varmuutta ja syvyyttä tulkintaan.

– Ei sitä 20–30-vuotiaana pysty elämää tulkitsemaan. Se täytyy elää ensin ja vasta sitten siitä kykenee kunnolla laulamaan.

Kansa sai taiteilijaeläkkeen vuonna 2014, mutta vielä ei ole kiirettä lopettaa. Ja kun työ on kesken, myös elämäkerta saa odottaa, vaikka sitäkin on jo muutama sata liuskaa kertynyt.

Lue Tapani Kansan koko haastattelu Apu Special -lehdestä (54/2018), joka löytyy kaupoista helmikuun puoliväliin asti. Mukana myös muut Suomen elävät legendat!