Kaamos oli syvimmillään. Ei tiedetty, mistä eläin oli tullut, eikä oltu varmoja, onko se susi, koira vai koirasusi. Tassu oli kymmenen senttiä leveä, ja lumessa erottuivat vahvojen kynsien painaumat. Käynti oli ollut nopsaa, turkki melko vaalea ja hieman hapsottava.

Sen pelättiin olevan vaaraksi muille eläimille ja ihmisille. Varmaa oli, että se itse oli vaarassa. Sen käytös ratkaisisi, miten sen kävisi.

Ensimmäisen kerran se oli näyttäytynyt joulukuussa 2020 vetokoiratarhalla melko lähellä Inarin kunnan keskustaajamaa, Ivaloa. Siellä se vietti joitakin öitä. Sen silmät kiiluivat pimeydessä tarhojen takana. Riistakameraan jäi siitä kuva. Vetokoiriin se ei kajonnut.

Joulupäivästä lähtien se nähtiin sivukylillä. Milloin se oli kulkenut pihoilla trampoliinien ja keinujen välistä, milloin käynyt kuopimassa pihakoiran häkin nurkkaa. Päivät se vietti ilmeisesti suolla nukkuen. Hangesta löytyivät sen makuujäljet. Sitä oli yritetty häätää, mutta se palasi vaaroilta ja tappoi muutaman aitauksessa pidetyn poron.

Metsähallituksen erätarkastajan Jari Liimataisen tehtävä oli hankkia valtion mailla liikkuvasta eläimestä tietoa muiden viranomaisten tueksi. Vuodenvaihteessa 2020–2021 kansalaisilmoituksia suden kaltaisesta eläimestä tuli poikkeuksellisen paljon. Niiden perusteella Liimatainen kävi tarkistamassa kaiken koiraeläimestä saadun todistusaineiston tassunjäljistä ulosteisiin.

Yhden ulostenäytteen Liimatainen poimi kerros­talojen läheltä melkein keskeltä kylää. Hän lähetti sen Turkuun analysoitavaksi. Tulos varmisti, että kyseessä oli susi.

Suden luonto vaatii vaeltamaan. Susilauma on ydinperhe, josta osa itsenäistyy ja lähtee etsimään omaa reviiriä, puolisoa ja laumaa. Laumasta lähtenyt susi voi kulkea satoja kilometrejä. Poronhoitoalueella ei ole yhtään susireviiriä, joten Ivalon korkeudella liikkuva susi on todennäköisesti aina yksinäinen.

Inarin riistanhoitoyhdistyksen toiminnanohjaaja Pertti Vikeväkorva saa tietää susihavainnoista ensimmäisten joukossa. Viimeksi joulun alla 2021 hän kävi katsomassa mahdollisia suden jälkiä lähellä Ivalon kylää sekä poroa, jonka vammat viittasivat siihen, että asialla on ollut susi.

– Sitä oli kovasti raadeltu, Vikeväkorva sanoo.

Jälkiä havaitaan lähinnä lumiseen aikaan, ja Ivalon korkeudella se kestää noin seitsemän kuukautta.

Mistä poikkeuksellisen peloton kyläsusi vuosi sitten tulikin, sillä oli päteviä syitä katsoa, että Ivalon seutu on hyvä paikka pysähtyä. Inarijärveen laskevan Ivalojoen suisto on vaarojen ja soiden ympäröimää alavaa maata. Jopa Ivalon kylä – kolme liikenneympyrää Nelostiellä ja kuusi neliökilometriä taajamaa – ilmeisesti vaikutti kelvolliselta huolimatta valoista, autoista ja ihmisten tuoksuista.

Poronhoitoalueelle saapuvan suden pöytä on valmiiksi katettu pohjoisen maatalouden tärkeimmällä tuotteella, porolla. Niitä elää näillä seuduilla tuhansia. Ollakseen kannattavaa poronhoito vaatii isoja määriä eläimiä.

Poro ei pääse lumessa sutta karkuun. Se on kesympi ja lyhytjalkaisempi eläin kuin sen kantamuoto peura.

Lapsiperheiden pihoilla liikkuva susi lienee kenen tahansa mielestä pelottava, mutta kaikkein ilmeisin uhka se on poroille.

Muutaman poron saatua surmansa seudun paliskunnat eli poronhoitoyhteisöt hakivat Ivalon kyläsudelle poistolupaa eli lupaa tappaa susi. Suomen riistakeskus myönsi luvan neljän paliskunnan alueelle, suureen osaan Inarin kuntaa.

Kansalaiskeskustelu vaikutti pääosin yksimieliseltä: noin röyhkeän suden on syytä lähteä, joko omin jaloin tai jalat edellä. Ivalolainen luonnonsuojeluaktiivi Vesa Luhta joutui keskustelemaan sudeksi paljastuneesta koiraeläimestä jokaisella markettireissullaan vuodenvaihteessa 2020–2021.

Luhta on tottunut siihen, että Pohjois-Lapissa voi kulkea ilman riskiä kontaktista suurpetojen, varsinkaan susien kanssa. Hän toivoo, että jossakin täällä voisi elää lisääntymiskykyinen susipari.

– Ekosysteemi, josta puuttuvat huippupedot, ei ole terve.

Luhta toivoo, että jokainen ymmärtäisi populaatioekologian periaatteet. Se on hänen mielestään hyödyllisin oppi, jonka ihminen voi omaksua. Lyhyesti sanottuna: luonnossa on oikein, että yhdet yrittävät syödä toisia. Petojen puuttuminen näyttäytyy muun muassa siten, että tunturiluonnossa ei näy kuoleman synnyttämää uutta elämää.

Euroopan unioni on määrännyt sudet suojeltaviksi. Poikkeuksena on poronhoitoalue. Suomen poronhoitoalueen pohjoisosat ovat saamelaisten kotiseutu­aluetta. Siellä poronhoidolla on erityinen asema, sitä sanotaan usein saamelaisen kulttuurin kantajaksi. Sen käytännöt ja mahdollisuudet ovat muuttuneet ajan saatossa ja kansallisvaltioiden vaikutuksesta.

Norjan ja Ruotsiin susipopulaatioille olisi tärkeää, että sinne pääsisi edes muutaman vuoden välein lisääntymiskykyisiä susia idästä. Skandinavian sudet ovat eläneet niin eristyksissä, että niistä on tullut sukusiittoisia.

Valitettavasti itäisten susien reitti Ruotsiin ja Norjaan kulkee Suomen poronhoitoalueen läpi.

Jonkin aikaa poronhoitajat ja susilaumat elivät Pohjois-Lapissa rinnakkain. Se loppui, kun moottorikelkka tuli kuvaan 1960-luvulla. Ihmisestä tuli sutta nopeampi.

Suomen, Norjan ja Ruotsin valtiot ovat päättäneet syventää yhteistyötä itäisten susien pääsemiseksi Skandinaviaan. Keinoiksi on ehdotettu susien siirtämistä Suomesta länsinaapureihin tai poronhoitajille maksettavien korvausten tarkistamista.

Tieto sudesta oman poroelon keskellä tarkoittaa edelleen unettomia öitä, kertoo Leo Aikio, saamelaiskäräjien toinen varapuheenjohtaja, ammatiltaan poronhoitaja. Kun suden tiedetään liikkuvan alueella, tokkaa ajetaan ympäri yökaudet porojen suojelemiseksi.

Jos poro joutuu satunnaisesti pedon suuhun, sen voisi vielä sietää, mutta yleensä vahinko ei jää yhteen yksilöön eikä jakaudu tasaisesti kaikkien poronomistajien kesken.

Korvauksista huolimatta tilanne voi aiheuttaa taloudellisen perikadon. Porot ovat sukupolvien ajan turvanneet elannon, kuten Aikio sanoo.

– On vaikea ajatella, että ei haittaa, jos peto tuon tuosta syö. Se sattuu. Korventaa, kun joutuu tilanteeseen, ettei voi itse päättää porojensa kohtalosta.

Kyläsusi liikkui Ivalon paliskunnan alueella. Poroisäntä eli paliskunnan johtaja Ari Kustula kertoo, että kuluvanakin talvena sudet ovat syöneet poroja.

– Tieto sudesta harmittaa. Vahingon määrä riippuu sudesta, mutta on varmaa, että se tappaa poroja.

Leo Aikio sanoo, että raskain hetki petovälikohtauksissa on pedon pyynti.

– Ja sen jälkeinen aika. Poromiehen kannalta on tietysti hyvä, että öiden valvominen loppuu, koska porot ovat turvassa. Mutta suden kaataminen ei ole juhlan aihe, vaan pakko.

Sudet ja porot eivät mahdu samoille selkosille. Susi on liian tehokas peto, poro liian helppo saalis.

– Susi ei voi olla poronhoitoalueella aiheuttamatta vahinkoa. Yksikin voi aiheuttaa kymmenientuhansien eurojen vahingot, sanoo maatalousministeriön erityisasiantuntija Jussi Laanikari.

Suomen luonnonsuojeluliiton suurpetoasian­tuntija Riku Lumiaro sanoo yhtä selkeästi.

– Koko poronhoitojärjestelmä vaatisi raskaan uudelleenjärjestelyn, jos haluttaisiin, että pohjoisessakin voisi olla susilaumoja.

Esimerkiksi poronhoitoalueen etelärajaa tulisi siirtää pohjoisemmaksi, jotta saataisiin elintilaa metsäpeuralle ja suurpedoille.

– Pohjois-Lapissa on ahmoja, ja ne aiheuttavat enemmän vahinkoa kuin muut suurpedot yhteensä. Jos sekaan sallittaisiin vielä susilauma, poronhoito loppuisi lähes kokonaan, Lumiaro sanoo.

Suurin uhka pohjoisen luonnolle ei ole petojen puuttuminen eikä edes suuren poromäärän aiheuttama kuormitus, vaan ilmastonmuutos. Se etenee nopeimmin juuri täällä. Sen turvin sorkkaeläimet leviävät pohjoisemmaksi ja lisääntyvät helpommin. Sudelle se tarkoittaa entistä enemmän helppoa ravintoa.

– Suurpedot hyötyvät ilmastonmuutoksesta, Lumiaro sanoo.

Talven selkä alkoi hitaasti taittua. Helmikuun lopulla valo jo vyöryi Ivalojoen laaksoon. Kukaan ei ollut nähnyt pelottomasti käyttäytyvää sutta vähään aikaan.

– Sanottiinhan siitä, että se lähti rekikyydillä, Pertti Vikeväkorva toteaa.

Kun suden todettiin kadonneen, Vikeväkorva ja Liimatainen kuulivat, että Norjan puolella Paatsjoella oli nähty ison koiraeläimen jäljet. Sudet tekevät niinkin – jos ne eivät löydä etsimäänsä, ne voivat häipyä.