(Kuvassa suomalainen SS-Wiking-divisioona hyökkää Ukrainassa 1941.)

Åbo Akademin kirkkohistorian dosentti André Swanströmin Hakaristin Ritarit (Atena) tarttuu aiheeseen, johon liittyy edelleen paljon avoimia kysymyksiä. Suomalaiset vapaaehtoiset palvelivat 1940-luvun alussa pahamaineisissa SS-joukoissa, jotka on sittemmin liitetty muun muassa keskitysleirien julmuuksiin.

André Swanström käsittelee kirjassaan muun muassa sitä, mikä sai yhteensä 1 400 miestä liittymään SS-joukkoihin, miten saksalaiset yrittivät manipuloida heitä ja oliko ylipäätään mahdollista, että nämä miehet pystyivät välttymään juutalaisiin kohdistuneelta joukkotuholta.

Uusi kirja nostaa esiin muun muassa salaisen värväysjulistuksen, jonka mukaan ajatus värväyksestä tuli yksisuuntaisesti Saksasta. Julistuksessa painotettiin värväyksen arkaluonteisuutta, ja se oli jaettu Swanströmin mukaan vain ”isänmaan parasta ajatteleville kansalaisille”.

Suomalaisen SS-pataljoonan värväykseen otti osaa vaikutusvaltaisia henkilöitä. Yksi heistä oli Suomen valtiollisen salaisen poliisin entinen johtaja, hallitusneuvos Esko Riekki. Hän sai apua valtiollisen poliisin (silloinen Etsivä keskuspoliisi) palveluksessa olleilta kahdelta henkilöltä. Värväysoperaatioon otti osaa myös äärioikeistolaisia aktivisteja sekä sosiaalidemokraatteja.

André Swanström peilaa kirjansa näkemyksiä professori Mauno Jokipiin vuonna 1968 julkaisemaan Panttipataljoona-teokseen, jossa esitettyjä näkemyksiä ei ole Swanströmin mukaan juuri kyseenalaistettu.

– En ole koskaan ymmärtänyt Jokipiin teesejä epäpoliittisista suomalaisista SS-sotilaista. Poliittinen vakaumus on selvästi ollut monen miehen ajatusten taustalla kun Saksaan on lähdetty, Swanström sanoo.

Noin 35 prosenttia SS-miehiksi lähteneistä suomalaisista kannatti Isänmaallista kansanliikettä (IKL). Liikkeen sisällä mielipiteet jakaantuivat.

– Mauno Jokipii on ollut sen kannalla, että kyse oli monelle miehelle enemmänkin Suomen puolella seisomisesta, isänmaallisesta aatteesta ilman sen suurempaa poliittista väriä. Tämän teorian mukaan suomalaiset miehet vastustivat enimmäkseen kommunismia ja heidän toiveissaan oli Suomen menettämien alueiden palauttaminen. Itse näen, että lähdön taustalla olleet syyt olivat jyrkempiä ja radikaalimpia, koska monen miehen poliittinen kanta oli selvästi fasistinen.

Swanströmin mukaan Panttipataljoonassa vähäteltiin suomalaisiin kohdistettua SS-propagandaa.

– Jokipin mukaan suomalaisille ei annettu merkittävää kansallissosialistista koulutusta. Miesten päiväkirjojen pohjalta nousee kuitenkin esiin selvästi, että poliittista koulutusta kansallissosialismin hengessä oli paljon luultua enemmän.

Suomalaispataljoonalle jaettiin muun muassa lehteä, jossa toistettiin kansallissosialismin kovaa ydintä edustavaa propaganda-aineistoa. Osalla miehistä koulutus ”kantoi hedelmää” ikävällä tavalla. Päiväkirjoista selviää, että osa suomalaisista oli valmis näkemään juutalaiset ja venäläiset ”ali-ihmisinä” (saks. Untermensch).

– Osa oli varmasti kriittisiä koulutusta kohtaan eivätkä he nielleet kuulemaansa purematta. En silti usko, että koulutus oli vaikuttamatta myös heihin. Osin se realisoitui myös toiminnan asteelle eli suomalainen SS-mies saattoi toimia suoraan kuten käsky velvoitti.

Swanström ei ole löytänyt pitäviä todisteita mahdollisista suomalaisten tekemistä sotarikoksista, mutta hän ei ole myöskään valmis antamaan SS-miehille puhtaita papereita.

Kirjaansa Swanström on koonnut tietoa SS-miesten edesottamuksista muun muassa suomalaisten vapaaehtoisten kirjeistä, joissa esiintyy mainintoja sotarikoksista.

– Poliisille tehtiin ilmoituksia, joissa mainittiin Kaukasuksella tapahtunut määräys, jonka mukaan suomalaisia olisi määrätty teloittamaan venäläisiä asukkaita Toldsgunin kylässä.

Epäselvyyttä tiedoissa aiheuttaa se, että ilmoituksia ei ole Swanströmin mukaan koskaan tutkittu riittävällä tarkkuudella.

– Minua arveluttaa Mauno Jokipiin ajatus siitä, että suomalaiset eivät olisi olleet millään tavalla osallisia sotarikoksiin. Dokumenttien valossa joidenkin suomalaisten SS-miesten toiminta ei kestä kriittistä tarkastelua.

– SS:n riveissä palveleminen ei ole täysin ongelmaton juttu. Se pitää sisällään dilemman, koska kaikki tietävät, että kyseinen organisaatio on syyllistynyt maailmanhistorian pahimpiin sotarikoksiin. Sankaruuden liittäminen suomalaisiin SS-miehiin on siinä mielessä ongelmallista.

Yksi kirjassa mainittu tapaus antaa viitteitä suomalaistenkin osallisuudesta hirmutekoihin. SS-vapaaehtoisen Olavi Karpalon kirjoitus toverilleen on Swanströmin mukaan selkeä todiste siitä, että suomalaisetkin osallistuivat holokaustin toteuttamiseen.

– Karpalo kirjoitti, että ”juutalaisten teloittamiseen riittää kehnompikin ampumataito kuin omaamamme”. Karpalo ei olisi kirjoittanut näin, ellei hän itse olisi ampunut juutalaisia. Kriittisen näkemyksen mukaan lause olisi ollut pelkkää mustaa huumoria, mutta minun on vaikea nähdä sitä sellaisena.

Swanström ihmettelee, miksi suomalaiset SS-miehet eivät ole koskaan halunneet ottaa selkeää pesäeroa saksalaisorganisaatioon.

– Omaa SS-lippua on pidetty kunniassa ja korkealla. SS:n ja keskitysleirien välinen suhde oli keskeinen, vaikka muuta on väitetty. Pitää muistaa, että Wiking-divisioonassa palveli Dachaun leirin entinen komentaja ja Mengeleä myöten useita SS:n keskitysleirilääkäreitä.

Swanströmin mielestä Wiking-divisioonan puhdas maine on romuttunut täydellisesti myöhemmässä tarkastelussa.

– Suomalaisia oli mukana Wiking-divisioonan Westland-rykmentin seitsemännessä komppaniassa, joka syyllistyi julmuuksiin kostaessaan rykmentinkomentajansa kaatumisen.

– Avainkysymys on, mikä suomalaisten osallisuus sotarikoksiin oli. Oikeudenmukainen ja tasapuolinen kuva saadaan kuitenkin vasta, kun tarkoituksella pimitetyt salat on tuotu päivänvaloon ja vaietut asiat on puhuttu julki.