"Luin hyvän listauksen Jenkkien ympäristövihamielisimmistä presidenteistä. Miksei Suomessa julkaista vastaavia vaikka yrityksistä?” kysyi tuttu minulta.

Kavahdin sanavalintaa ja riensin selittämään, ettei media oikein voi käyttää sanaa ympäristövihamielinen. Myöhemmin aloin miettiä, että miksi ei. Nykyisellään luulemme puhuvamme ilmastosta neutraalisti, mutta käytämme termejä, jotka ilmiön vähättelijät ovat meille opettaneet.

Suomalaisjulkaisuista Apu-lehti käyttää johdonmukaisesti sanaa ilmastokriisi, muualla se on vasta yleistymässä. Sen sijaan puhutaan ilmastonmuutoksesta, mikä onkin mukavan hillitty ilmaus. Siksihän isot saastuttajamaat termin jo 1980-luvulla lobbasivat globaalin lämpenemisen tilalle.

Kyseenalaiseen kuuluisuuteen on noussut republikaanipoliitikko Frank Luntzin spinnaus vuodelta 2003. Luntz painotti, että ympäristöväittelyt voitetaan ilmastonmuutos-­sanalla, koska lämpeneminen kuulostaa niin paljon pelottavammalta.

On mahdoton tietää, olisiko ilmastopolitiikka ollut tehokkaampaa, jos ilmiöstä olisi viime vuosikymmenet puhuttu globaalina ylikuumenemisena, ilmastokaaoksena tai ilmastoromahduksena. Ainakin nämä termit tekisivät näkyväksi, että lämpeneminen on vaarallista. Saastuttaminen ymmärrettäisiin turvallisuusriskiksi.

Ympäristökatastrofi-sana häivyttää syyllisen ja viittaa lähinnä väistämättömään tragediaan. Joka katastrofilla on kuitenkin tekijänsä, yhtiöt jotka riskeistä piittaamatta kuljettavat öljyä, raivaavat metsää tai kaivavat malmeja.

Sanoja hiilijalanjälki ja luonnonvarat pidetään puolueettomina, vaikka ensimmäinen on öljy-yhtiö BP:n lobbaama termi, jolla käännettiin huomio fossiiliteollisuudesta yksilön päästöihin. Luonnonvarat on taloustieteilijä Adam Smithin sana sille, että kaikki luonnosta löytyvä vain odottaa ihmisen käyttämäksi tulemista. Muuten sillä ei ole arvoa.

Yritysviestinnässä moni asia on hiilineutraali, vaikka tavara tai palvelu aiheuttaisi paljonkin päästöjä. Ne vain ”neutraloidaan” ostamalla päästöhyvityksiä. Termin viljely ei vähene, vaikka jatkuvasti erilaisissa selvityksissä käy ilmi, etteivät hyvitykset toimi eli hiilidioksidi ei neutraloidu.

Yk:n pääsihteeri vaati joulukuussa julistamaan kansainvälisen ilmastohätätilan, kunnes hiilineutraalius on saavutettu. Jo nyt vastaavia julistuksia on tehty sekä Euroopan parlamentissa että Helsingin valtuustossa, mutta jotenkin se ei siltä tunnu.

Korona puolestaan osoittaa, miten media puhuu asiasta, jota se oikeasti pitää hätätilana. Virus dominoi kaikkea uutisointia, ja yhtäkkiä toimittajat eivät kaihda käskymuotoakaan: “Jokaisen tulee huolehtia turvaväleistä ja käsihygieniasta.” Helsingin Sanomat julistaa, että lomamatkojen tarpeellisuutta kannattaa miettiä. ”On hyväksyttävä se, että tilanne ei ole normaali.”

On vaikea kuvitella, että lehti sanoisi, että jokaisen tulee huolehtia omista päästövähennyksistään. Tai että pitää miettiä lentomatkojen tarpeellisuutta, koska tilanne lämpenemisen suhteen on kaukana normaalista. Pandemiasta on päivittyvä seuranta, toisin kuin keskilämpötilan noususta, hiilen hinnasta tai maailman äärisäissä kuolleista.

Joulukuun alussa ilmastoaktivisti Greta Thunberg vieraili päätoimittajana ruotsalaisessa Dagens Nyheter -lehdessä.

Thunberg on vaatinut mediaa kertomaan, mistä ilmastokriisissä oikeasti on kyse, ja niinpä lehdessä olikin otsikko: ”Ruokajätit yrittävät pysäyttää varoitukset ilmastolle vaarallisista tuotteista”.

Ei puhuttu ilmastoystävällisten tuotteiden merkinnöistä, vaan käytettiin poikkeuksellisen selkeää kieltä. Ehkä media voisi käyttää sitä useamminkin.

Riikka Suominen on helsinkiläinen toimittaja ja ilmastoaktivisti.