Hiljalleen aloin havahtua siihen, että käytän kirjoittaessani koko ajan termiä ”viimeisen parinkymmenen vuoden aikana”. Oli hätkähdyttävää tajuta, että valtavat muutokset, joista kerron, ovat tapahtuneet aikuiselämäni aikana.

Näin toteaa tietokirjailija, biologi Mari Pihlajaniemi kiikareidensa takaa kysyttyäni, mitä hänelle jäi päällimmäisenä mieleen vuoden kestäneestä linnuista kertovasta kirjaprojektista.

Kirjan teko vei hänet pitkin poikin Suomen maata ja merialueita, muun muassa Ahvenmaalta Hangon lintuasemalle, Mäntsälän pelloilta Lapin tuntureille ja Pohjois-Pohjanmaan rantaniityiltä takaisin omalle kotiseudulle Raaseporiin.

Tietokirjailijan puoliso, Luonnontieteellisen keskusmuseon intendentti ja pitkän linjan lintutieteilijä Aleksi Lehikoinen toimi kirjan asiantuntijana, ja lapsesta asti lintuja harrastanut valokuvaaja Heikki Eriksson vastasi kirjan kuvituksesta.

Kolmen asiantuntijan yhteistyön tuloksena syntyi vaikuttava teos Linnut ja ilmasto – matka muuttuvaan luontoon (Docendo).

Suomi on lintuharrastajien luvattu maa. Lintujen talviruokinta on kansallislaji, mutta miten hyvin loppujen lopuksi tunnemmekaan lajit, jotka vierailevat lintulaudallamme talvisin tai pesivät lähimetsässämme?

– Lintujen avulla voimme päätellä paljon ilmastonmuutoksen vaikutuksista koko ekosysteemiin. Lintuja on kaikkialla, kaupungissa ja maaseudulla, merillä ja metsässä, ja niiden elämässä tapahtuvat muutokset näkyvät koko ravintoketjussa, Pihlajaniemi selittää, kun astelen kirjan tekijäkolmikon seurassa Hietaniemen hautausmaan reunustaa.

Tänä maaliskuisena iltana lintuasiantuntijat ovat saapuneet havainnoimaan pääkaupunkiseudun lintuja toimittajan pyynnöstä.

Tuuli puhaltaa mereltä, mutta ilma on leuto. Kevät saapui tänä vuonna varhain, eikä maan eteläosiin talvea tullut lainkaan.

Ilmiöstä on tullut viime vuosien aikana valitettavan tuttu. Suomen keskimääräinen alkutalven lämpötila on kohonnut noin kahdella ja puolella asteella 1960-luvulta tähän päivään.

Lämmenneet talvet ovat vaikuttaneet monin tavoin maamme luontoon. Maahamme jääneet talvehtijat tai varhaiset paluumuuttajat ovat vain osa tätä monisäikeistä ilmiötä.

Ilmaston lämpeneminen on hyödyttänyt urbaaneihin ympäristöihin sopeutuneita yleislajeja, kuten tali- ja sinitiaisia, jotka saavat etulyöntiaseman niiden kanssa samoista pesäpaikoista ja rajallisista resursseista kilpaileviin lajeihin nähden.

Esimerkkinä tästä voi mainita viimeisen parinkymmenen vuoden aikana merkittävästi runsastuneen talitintin ja kirjosiepon välisen asetelman. Ne viihtyvät samanlaisissa elinympäristöissä, syövät samaa ravintoa ja pesivät samoissa koloissa tai pöntöissä.

Talitintti on maamme ympärivuotinen asukki, kirjosieppo puolestaan talvehtii Saharan etelänpuoleisessa Afrikassa. Talvien lämpenemisen myötä talitiaisen pesintä on aikaistunut 1970-luvulta 2010-luvulle tultaessa kahdeksan vuorokautta, kirjosiepolla vain muutaman vuorokauden verran.

– Tilanne on johtanut siihen, että talitintit ovat jo vallanneet pesäpaikat, kun kirjosiepot ovat vasta muuttomatkalla. Talitintti on kirjosieppoa suurempi, minkä ansiosta se voi tappaa kirjosiepon, joka myöhästyttyään yrittää epätoivoisesti kilpailla pesäpaikasta.

Ihmisellä on näppinsä pelissä monin tavoin. Monen rakas harrastus eli lintujen talviruokinta palvelee etenkin tali- ja sinitiaisen kaltaisia yleislajeja, jotka hyötyvät jo valmiiksi ilmaston lämpenemisestä. Ne siis saavat kaksoisedun toisiin lajeihin kuten kirjosieppoihin nähden.

Pitäisikö lintujen talviruokinta lopettaa?

– Ei ruokinta ole pahasta, mutta kyllä tällaisina Etelä-Suomen leutoina talvina voisi pitää välivuoden, kun ei ole pakkassäätäkään. Plussakeleillä myös tautiriskit kasvavat ruokintapaikoilla. Maamme pohjoisosissa puolestaan oli tänä vuonna kunnon talvi, joten siellä ruokinnalla oli merkitystä, Pihlajaniemi toteaa.

Aleksi Lehikoinen lisää, että varsinkin leutoina talvina lintujen ystävät voisivat auttaa maamme taantuvia lintulajeja esimerkiksi panemalla rahat auringonkukan siementen sijaan vanhojen metsien suojeluun tai soiden ennallistamiseen.

Pohjolan linnustossa on tapahtunut suuria ja nopeita muutoksia viime vuosikymmenten aikana.

Linnut koettavat sopeutua muuttuvaan ilmastoon, mutta ilmasto muuttuu nopeammin kuin mihin useimmat lajit pystyvät reagoimaan. Juopa olosuhteiden ja lajien sopeutumisen välillä kasvaa, Mari Pihlajaniemi kirjoittaa teoksessaan.

Tämä tarkoittaa muun muassa sitä, että kylmään sopeutuneet lintulajit ovat pakkaantuneet pesimäalueittensa pohjoisreunoille.

– Tutkimuksissa on selvinnyt, että yli sadan eri lajin pesimäalueet ovat siirtyneet keskimäärin 37 kilometriä pohjoista kohti vuosina 1970–2010. Tämä tarkoittaa noin 1,5 kilometrin vuositahtia, Aleksi Lehikoinen kertoo.

Erityisen selkeä muutos on ollut sukeltajasorsilla, kuten telkillä, tukkasotkilla ja isokoskeloilla, joiden talvialueita on liikkunut pohjoista kohti viiden kilometrin vuositahtia.

Tämä on johtanut tilanteeseen, jossa lajien edustajien talvehtimismäärät ovat lisääntyneet Ruotsissa ja Suomessa samaan aikaan kun ne ovat vähentyneet Keski- ja Etelä-Euroopassa.

Lehikoinen kertookin, että tiettyjen lintulajien yksilömäärien paikalliset runsastumiset voivat saada ihmiset ajattelemaan, että tuolla kyseisellä lajilla menee hyvin. Todellisuus on usein kuitenkin päinvastainen.

Paikallisista runsastumisista huolimatta joidenkin lajien kokonaiskanta voi olla vähentynyt. Luonnossa asiat eivät usein ole sitä, miltä ne ensi silmäyksellä näyttävät. Kannan vääristymät voivat aiheuttaa linnuille uusia ongelmia.

Mari Pihlajaniemi kertoo, että kirjan julkaisun jälkeen hän on saanut palautetta usealta ihmiseltä, jotka ovat kertoneet nähneensä omin silmin kirjan kertomia muutosprosesseja, mutta he eivät vain ole ymmärtäneet näkemäänsä.

– Lintuja talvisin ruokkivat tai luonnossa ahkerasti liikkuvat ihmiset ovat päivittäin tekemisissä muutosten kanssa, jotka ovat tapahtuneet viimeisen parinkymmenen vuoden aikana.

Kolmikko pysähtyy Lapinlahden vanhan mielisairaalan portilla, kun kanahaukka lennähtää reilut viisi metriä päidemme yläpuolella. Perinteisesti vanhojen kuusikoiden saalistajan läsnäolo Helsingin kantakaupungin kupeessa kertoo sekin omaa tarinaansa lintujen muuttuvasta maailmasta.

Kanahaukka on esimerkki lajista, joka on perinteisen elinympäristön kadotessa sopeutunut elämään myös kaupunkiympäristössä. Siitäkin huolimatta kanta on ollut 1980-luvun alusta lähtien laskussa.

Muutokset ovat liian suuria ja nopeita, eivätkä lajit ehdi sopeutua riittävän nopeasti. Tämä on johtanut huolestuttavaan tilanteeseen: jo kolmasosa maamme lintulajeista on taantunut uhanalaisten joukkoon.

Hömötiainen on esimerkki siitä, miten runsaslukuisen lintulajin kanta voi romahtaa lyhyessä ajassa. Tämän vanhojen metsien tunnusomaisen pikkulinnun kanta on puolittunut viimeisen viidentoista vuoden aikana.

Hömötiainen luokitellaan nykyään erittäin uhanalaiseksi. Tutkimusten mukaan syynä on hömötiaiselle kriittisen elinympäristön, vanhojen metsien katoaminen. Maankäytön lisäksi ilmaston lämpenemisen ennustetaan runtelevan lajia tulevaisuudessa.

– Tutkimuksissa on ilmennyt, että hömötiaiselle kylmät talvet ovat olleet kilpailuetu muita pikkulintuja kuten suurempaa talitinttiä vastaan. Näin vanhojen metsien hävittäminen ja ilmaston lämpenemisen yhteisvaikutus ovat hömötiaisille kaksi merkittävää uhkatekijää, kun taas yleislajeja hyödyttävät molemmat.

Mari Pihlajaniemi kertoo, että metsien käsittely on keskeisessä osassa useiden suomalaisten lintulajien tulevaisuutta määriteltäessä. Monien yksityisten metsänomistajien suhde luontoon on muuttunut. Luontoarvot ovat alkaneet kiinnostaa yhä useampia.

– Metsänomistaja tietenkin päättää itse, miten hän hoitaa metsäänsä, mutta paikkakohtaiset esimerkit osoittavat, että yksittäisillä ihmisillä voi olla merkittävä rooli uhanalaisten lajien suojelussa.

Tietokirjailija nostaa esiin esimerkin, joka tuo valonpilkahduksen erään lintulajin muutoin toivottomalta tuntuvaan tilanteeseen. Suokukon tilanne on surkea koko Euroopassa. Suomessa laji on määritelty äärimmäisen uhanalaiseksi, koska linnun kanta on taantunut vuosina 2011–2017 jopa yhdeksänkymmentä prosenttia.

Silti lajin alueellinen kanta on jopa hienoisessa nousussa Liminganlahden kosteikkoalueilla Oulun lähellä. Siellä suokukon elinympäristöjä on suojeltu ja hoidettu laiduntamalla säännöllisesti.

– Tällaiset yksittäiset menestystarinat voisivat toimia malliesimerkkeinä, kun etsitään ratkaisuja luonnon monimuotoisuuden köyhtymisen pysäyttämiseksi.

Luontokuvaaja Heikki Eriksson myötäilee kollegaansa tarjoten asiaan ekonomisen näkökulman.

– Meidän tulisi miettiä tarkemmin, miten maata käytetään. Jos yhden tai usean uhanalaisen lintulajin elinympäristöä suojellaan konkreettisin toimin, siitä hyötyy samalla moni muu laji – sekä tietenkin ihminen itse. Matkailua voitaisiin kehittää sopusoinnussa luontoarvojen kanssa, mikä hyödyttäisi kaikkia.

Aleksi Lehikoinen muistuttaa, että valtion omistamien suojeltujen metsien merkitys korostuu nykyaikana.

– Tutkimukset osoittavat, että ilmastonmuutoksen uhkaamien, pohjoisen kylmään sopeutuvien lajien kannat ovat säilyneet paremmin suojelualueilla kuin niiden ulkopuolella. Suojelualueet ostavat meille aikaa.

On vaadittu tuhansia tunteja, jotta tutkijat ovat kyenneet tieteellisesti todistamaan ilmaston lämpenemisen vaikutukset eri lintulajeille. Isänmaallinen hännännostatus lieneekin perusteltua.

– Suomessa tehdään maailmanlaajuisestikin vertailtuna poikkeuksellisen korkeatasoista lintuseurantaa, ja meillä on kattavat tietopankit eri lajeista pitkältä ajanjaksolta. Tästä iso kiitos kuuluu vapaaehtoisille lintuharrastajille, Mari Pihlajaniemi toteaa ja lisää, että hän voi kehua alaa ääneen sen takia, koska ei ole itse osallistunut laskentoihin.

– Tämänkin kirjan tekoprosessin keskiössä on ollut vuosikymmenten aikana tehdyt tutkimukset, kuten lintulaskennat, joiden avulla ymmärrys linnuista ja luonnosta on syventynyt merkittävästi.

Tieto kuitenkin lisää tuskaa. Elinaikanamme tapahtuneet muutokset näkyvät jo nyt lintujen elinalueissa, lajien välisissä suhteissa sekä aina perimässä asti. Siuntiossa Uudellamaalla toteutettu lehtopöllötutkimus on yksi varhaisimmista tieteellisesti todennetuista esimerkeistä siitä, miten ilmastonmuutos on nykyään jo evolutiivinen voima.

– Tutkijat havaitsivat, että pöllöjen kuolleisuus liittyi talven olosuhteisiin. Ennen ruskeaväritteisten pöllöjen kuolleisuus oli selvästi harmaita suurempi. Viime vuosien aikana tilanne on tasoittunut ja kääntynyt ruskeaväritteisten pöllöyksilöiden eduksi, lintumies ja luontokuvaaja Heikki Eriksson kertoo.

– Höyhenpeitteeltään ruskeaväritteiset lehtopöllöt näyttävät pärjäävän harmaita paremmin kosteassa, runsaasti loisia sisältävässä ympäristössä harmaita paremmin. Niillä on tehokas immuunipuolustus, jonka avulla ne ovat sopeutuneet tällaisiin olosuhteisiin, Aleksi Lehikoinen jatkaa.

Tutkimusten mukaan ilmaston lämpenemisellä on evolutiiviset näppinsä pelissä myös kirjosieppojen värien vaihtelussa mustasta ruskeaan sekä varpusten koon pienentymisessä: suurempi koko on sopeutumista kylmiin olosuhteisiin.

Linturetkemme aikana yksi aikakäsite on toistunut useaan kertaan: viimeisen parinkymmenen vuoden aikana.

Ilmasto on lämmennyt … Vanhat metsät ovat hävinneet… Lintulajit ovat yhä uhanalaisempia… Luonto on muuttunut…

Kun kysyn, miten näitä lyhyessä ajassa jo tapahtuneita muutoksia voisi tulkita tulevia vuosikymmeniä ajatellen, Mari Pihlajaniemi toteaa:

– Ihmisen aikaansaamat muutokset ovat nopeita ja laajoja, mikä jättää linnuille niukasti vaihtoehtoja. Niiden täytyy sopeutua, etsiä uusia elinalueita tai hiipua hiljalleen pois. Näiden prosessien ymmärtäminen on äärimmäisen tärkeää niin luonnon kuin meidän itsemme kannalta. Sillä se, mitä tapahtuu linnuille, tapahtuu hiljalleen myös muulle luonnolle ja lopulta meillekin.