Olin vuosien saatossa tehnyt monia retkiä eri puolille Lappia, usein ruska-aikaan. Ruskareissun ajoitus on helppoa, sillä ­kasvit alkavat varautua tulevaan talveen valoisan ajan lyhe­nemisen perusteella, ja sen ne osaavat tehdä sveitsiläisen kellon tarkkuudella. Ruskaa ei voi missata, jos lähtee Lappiin syyskuun ­kymmenentenä ­päivänä kello 12.

Niin häikäisevä kuin pohjoisen ruska-­aika onkin, halusin tällä ­kertaa nähdä ja kokea jotakin muuta. Lapissa puhutaan kahdeksasta vuodenajasta, ja ruskan sekä lumentulon välinen ajanjakso loka-marras­kuussa on yksi niistä.

Ruskan jälkeistä loppusyksyn ja alkutalven välistä kautta pidetään vuoden ankeimpana aikana, jolloin luonnossa kaikki on väritöntä ja kuollutta.

Tarkemmin katsottuna asia ei ole niin synkkä, vaan parhaimmillaan tämä aika voi ­tarjota vuoden kauneimmat sävyt ja ­herkkyyttä, jollaista ei muulloin voi kokea.

Värit ovat kuin impressionistisen taidemaalarin paletista, murtuneita ja vivahteikkaita – sellaisia, joita ei kesäaikaan näe. Etenkin ruskean ja violetin eri sävyt hehkuvat upeasti.

Ei pidä unohtaa taivasta: loka-marraskuu on pimeytensä vuoksi erinomaista aikaa revontulien tarkkailuun, jos pilvisyys ei sitä estä. Lumipeitekään ei ole vielä heijastamassa valoa maisemaan, joten tähtitaivas näkyy kirkkaampana kuin muina vuodenaikoina.

Retkikohteeksemme valikoituu Pyhä-Luoston kansallispuisto Keski-­Lapissa. Loka- marraskuun hämärä on hyvää aikaa eläytyä alueen myyttiseen menneisyyteen ja kokea saamelaisten pyhien paikkojen, seitojen, läsnäolo.

Pyhätunturi on osa 12 tunturin muodostamaa ketjua, jonka ­korkein huippu Noitatunturi kohoaa 540 metriin meren­pinnasta ja lähes 400 metriin juureltaan.

Noitatunturi on tunnettu seita. Voi vain kuvitella, miten vaikuttavana se on koettu aikana ennen tieteellistä vallankumousta ja länsimaisen materialistisen maailmankuvan tuloa.

Pyhätunturin hotellin vierestä lähtevä retkeilypolku laskee loivasti parin kilometrin matkan halki kynttiläkuusien koristaman aarniometsän.

Parin kilo­metrin patikoinnin päässä odottaa ­Tunturiaapa – upeiden kelomäntyjen koristama avara suo, jolta avautuvat ­näkymät tunturiketjulle.

Kansallispuiston tunnetuimpia ­nähtävyyksiä on Pyhän ja ­Luoston ­välimaastossa sijaitseva Lampivaaran ametisti­kaivos. Se on maailmassa sikäli harvi­nainen jalokivikaivos, että sinne ­vierailijat ovat tervetulleita. Vierailijat voivat myös kaivaa itselleen oman ­ame­­­tistin.

Pyhä-Luoston kansallispuisto tunnettiin aikaisemmin Pyhätunturin kansallispuistona, se perustettiin jo vuonna 1938.

Tähän Suomen vanhimpaan kansallispuistoon liitettiin vuonna 2005 pohjoisempana Sodankylän puolella sijaitseva Luoston alue, jolloin puiston pinta-ala kasvoi 142 neliökilometriin.

Luostolta löytyvät tienoon komeimmat aarniometsät, joihin kirves ei ole koskenut jopa 400 vuoteen. Ukko-Luoston laelta pääsee ihailemaan avaria Lapin maisemia, ja sieltä voi taivaltaa vaellusreittiä pitkin horisontissa häämöttäville Pyhätuntureille.

Pyhä-Luoston jyrkkäpiirteiset tunturit nousevat satojen metrien korkeuteen kuin tyhjästä. Erityisen komea näkymä avautuu kulkijalle, joka lähestyy kansallispuistoa kaakosta päin, Kemijärven suunnasta: Pyhätuntureihin kuuluvan Kultakeron rinne kohoaa jyrkkänä metsäisenä vuorimassiivina, ja ylemmäs mentäessä sen rinteet käyvät puuttomiksi.

Kultakeron ja sen naapuritunturin Ukonhatun välissä avautuu koko Suomen jylhimpiin kuuluva maisema, jopa 200 metrin syvyinen Isokuru.

Isokurun pohjalla, rosoisten kallio­seinämien kupeessa ­sijaitsee 12 metrin syvyinen Pyhän­kasteenlampi. Siihen ­laskee kaunis vesiputous. Paikka on ollut metsäsaamelaisten muinainen palvonnan kohde, ja 1600-luvulla siellä suoritettiin saamelaisten joukkokaste.

Ylempänä sijaitsee Uhriharju. Siellä on aikanaan uhrattu peuroja paremman metsästysonnen toivossa.

Pyhä-Luoston tunturien jono on kovaa kvartsiittia. Se on kulunut hitaammin kuin ympäröivien alueiden pehmeämmät kivilajit ja nousee yhä huomattavasti ympäristöään korkeammalle.

Nämä huiput ovat aikanaan olleet ­paljon nykyistä korkeampia ja terävä­piirteisempiä, mutta luonnonvoimat, kuten vesi, jää ja tuuli, ovat kuluttaneet niitä aikojen kuluessa.

Jään ja pakkasen aiheuttaman rapautumisen tuloksena Pyhätunturin alue on täynnä louhikkoa ja rakkakivikkoa – ja maisema on komeimmillaan ruska-ajan lopulla tai pian sen ­jälkeen.