Asetelma oli ollut jo kauan täysin selvä, kun Suomen presidentinvaalit 1956 olivat ovella. Se oli Urho Kekkonen vastaan kaikki muut. Ei niin, että Kekkoselle olisi ollut luvassa selvä äänivyöry, mutta itsestään selvä ehdokas hän oli presidentti J. K. Paasikiven työn jatkajaksi.

Kekkonen oli käynyt jo harjoituskierroksen vuoden 1950 vaaleissa, jolloin hän oli tehnyt kovan jalkatyön kiertäessään 128 tilaisuudessa ympäri maata. ”Kaikkialla huomataan, että missä hän käy, hänen persoonallisuutensa riistää aseet vastustajien, olkoon ne omia tai vieraita, käsistä”, vaalipäällikkö Arvo Korsimo oli perustellut.

Korsimo oli leiponut näyttävää vaalikampanjaa varten miljoonien markkojen rahoituksen, jonka turvin Kekkos-tietoisuus tavoitti syrjäisimmänkin pirtin.

Korsimon aisaparina oli toiminut ”Kuttura”, kansatieteen tohtori Kustaa Vilkuna. Sotavuosien sensuuripäällikkönä hän oli oppinut, miten asiat selitetään parhain päin, ja niin hän teki myös 32-sivuisessa vaalikirjasessa. Siinä Kekkosesta sukeutui savupirtin poika, kansan syvistä riveistä noussut korvenraivaajien jälkeläinen, joka oli kasvanut suurten linjojen mieheksi. Tarina täydentyi luonnekuvalla, jonka mukaan Kekkoselle ”poliittinen tuulenhaistelu ja oman edun tavoittelu oli vierasta”.

Historiaan jäi Pielaveden Lepikon torppa, josta julkaistiin kuvakin. Siinä Kekkonen oli nelivuotiaana 1904 synnyinkotinsa portailla. Savupirtin pojan tarinaan ei sopinut savupiippu, se retusoitiin pois. Isä Juho Kekkonen oli muurannut piipun pojan ollessa yksivuotias. Pienellä hävittämistempulla Kekkos-myytti oli saanut perustuksensa.

Siinä mielessä vuoden 1950 kampanja oli mennyt pieleen, että Kekkonen oli jäänyt kisan hännille – jopa Skdl:n ehdokas Mauno Pekkala oli saanut enemmän valitsijamiehiä. Valitsijamiespelikin oli jäänyt väliin, kun sammutetuin lyhdyin – siis ilman omaa ehdokasta – vaaleihin käyneet sosiaalidemokraatit olivat menneet varsinaisessa vaalissa oitis Paasikiven taakse, ja heilläkin oli ollut enemmän valitsijamiehiä kuin Kekkosella.

Vuoden 1956 vaalit olivat kuitenkin jo aivan toinen juttu. Kekkonen oli entistä kovemmissa liemissä keitetty, ja hän oli marinoitunut viisinkertaisena pääministerinä. Kuuden vuoden aikana hän oli taustavoimineen ehtinyt vain vankistaa neuvostosuhteitaan KGB:n kautta. Korsimo oli valittu 1952 maalaisliiton puoluesihteeriksi, ja siinä tehtävässä hänellä oli ollut aikaa virittää puolueen vaalikone huippuunsa.

Oman ehdokkuutensa Kekkonen oli lunastanut hyvissä ajoin, jo joulukuussa 1954. ”Olen omassa mielessäni päättänyt aloittaa häikäilemättömän kamppailun presidentinvaalien merkeissä. Joka ei taivu, se saa taittua, mutta periksi en anna”, Korsimo oli julistanut.

Jo vuonna 1950 Korsimo oli perustanut rahankeruuautomaatin. Maaseudun Säätiö keräsi rahaa elinkeinoelämältä ja rahoitti suoraan tukimiesverkostoa. Maaseudun Yhteisvaliokunnan Säätiö puolestaan varmisti K-linjan rahat. Korsimo haki pelimerkkejä keinoja kaihtamatta. Raha ei haissut, tuli se KGB:ltä tai suomalaisilta suurkapitalisteilta.

Vaaliprojektikin – Rypsi – oli saanut nimensä rahoittajan mukaan. Rahaa suolsi ykkösenä Raision tehdas, joka sitten pantiin näkyviin suurisuuntaisessa vaalielokuvassakin. Vaalikonetta rasvattiin melkein kirjaimellisesti Raision margariinilla, jonka tuotannon aloittamisen Kekkonen nuiji pöytään hallintoneuvoston puheenjohtajana. Raision tehtaitten pääjohtaja Erkki Kivivuori on tiukka K-linjalainen.

Vaalitoimisto sijaitsi Korsimon kotona, jotta vaaliorganisaatio saattoi pyöriä ympäri vuorokauden. Asunnossa oli myös kassakaappi, joka pursusi seteleitä. ”Ei sinne kuitei tarvita”, Korsimon tunnettu lausahdus tilinpidosta kuului.

Vaikka vastaehdokkaat nimettiin paljon myöhemmin, vastustajat Korsimo tunnisti alusta asti. Ne olivat Sdp ja kokoomus. Kansanpuolueillekin tuli joku rooli, lopulta varsin suurikin. Kommunistien Skdl kyllä saataisiin tarvittaessa järjestykseen, sen Korsimo tiesi. Kommunistit olivat Moskovan ohjauksessa kiltisti tukeneet Kekkosen hallituksia matkan varrella.

Kustaa Vilkuna kokosi jälleen Kekkos-kirjan Maan puolesta, nyt ehdokkaan puheiden ja kirjoitusten pohjalta. Sen piti osoittaa Kekkosen isänmaallisuus, kaukonäköisyys ja asiaosaaminen. Vilkuna johdatteli kaikki tekstit, jotta ”lukija voisi päästä helpommin kiinni senhetkiseen tilanteeseen”, siis miten tekstejä piti lukea. Näin Kekkonen osoittautui olleen Paasikiven linjalla jo ennen kuin istuva presidentti itse oli sen löytänyt syksyllä 1944. Korsimon 30 000 tukimiehen armeija hoiti kirjan myyntityön.

Varsinainen luomus oli vaalielokuva Kansakunnan puolesta. Filmi alkoi paatoksellisella Finlandian pauhulla, vastamäkeen nousi toisen jalkansa ja kätensä (Karjalan ja Petsamon) menettänyt sotainvalidi kainalosauvoihin tukeutuen. Kekkosen sodanaikainen kaksilla korteilla pelaaminen käännettiin voitoksi – vaikka Kekkonen oli vaatinut taustalla rauhaa, ”hän ei ollut henkinen käpykaartilainen, vaan rohkea, ja kaukokatseinen Pekka Peitsi”.

Vastustajien viljelemät Kekkosen naisseikkailut ja viinatolskailut kuitattiin ovelasti. ”Ei häväistys, ei poliittinen vaino, ei mikään ole mutkistanut Kekkosen suoraa valtiollista tietä… Alhaisinkaan parjaus ei kukista rehellisen asian puolesta taistelijaa.”

Imago täydentyi varmuuden tunteen luomisella. ”Turvatkaa Paasikiven–Kekkosen linjan jatkuvaisuus. Se turvaa itsenäisyytemme ja vapautemme, se turvaa rauhallisen rakennuskauden kansallemme, se turvaa rauhan kaikille rajoillemme.”

Kun vielä vuoden 1950 presidentinvaalit oli käyty sisä- ja talouspoliittisin teemoin, nyt vaalipäällikkö Korsimo ohjasti ehdokkaansa puhumaan ulkopolitiikkaa. Maalaisliiton lehtien päätoimittajia hän kehotti jo toukokuussa 1955 ”nostamaan ulkopoliittisia kysymyksiä esille”.

”Tällä alueella mitkään vastapuolueiden ehdokkaat eivät kykene kilpailemaan”, Korsimon teesi kuului. Kekkosella olikin tässä vissi etu muihin nähden. Sosialidemokraattien K. A. Fagerholm, kokoomuksen Sakari Tuomioja, Skdl:n Eino Kilpi, ruotsalaisten Ralf Törngren ja kansanpuolueen Eero Rydman eivät päässeet ulkopolitiikan saralla Kekkosen kanssa samalle viivalle.

Moskova oli tarjonnut Kekkoselle vaalien alla vahvan kortin pelattavaksi. Neuvostoliitto oli joka tapauksessa luopumassa ulkomaisista tukikohdistaan, ja Porkkalan vuokra-alue oli muuttunut rasitteeksi. Suurlähettiläs Viktor Lebedev vihjaisi Porkkalasta luopumisesta ensin pääministeri Kekkoselle eikä presidentti Paasikivelle. Molemmin puolin oivallettiin, millaisen vaaliaseen Kekkonen saisi käyttöönsä.

Tapana oli, että pääministeri jäisi Suomeen presidentin lähtiessä ulkomaille. Seuraavana päivänä Paasikiven tavannut Lebedev esitti kuitenkin suoraan, että presidentti suorittaisi vierailunsa Kekkosen kanssa. Se sopi iäkkäälle Paasikivelle hyvin, ja Kekkonen sai hoitaa käytännössä kaikki valmistelut. Varsinaiset neuvottelutkin jäivät hänen vastuulleen Moskovassa.

Vaaliasetta käytettiin järeästi. Melkein peittelemättä vaalikampanjassa annettiin kuva, että Kekkosen presidentiksi tulemisen myötä seuraavaksi olisi Karjalan vuoro. Porkkala mahdollisti myös pitkään mietityn ilmaisun lanseeramisen. Paasikiven ulkopoliittinen linja muuttui Paasikiven–Kekkosen linjaksi, ja siitä tuli koko kampanjan hallitseva elementti.

Maalaisliitto lähti vaaleihin innostuneesti. ”Mielet olivat toivoa täynnä, jopa niin voitonvarmoja, ettei vastaavanlaista ainakaan minun aikanani puolueemme kentällä milloinkaan ennen eikä sen jälkeen ole ollut havaittavissa”, pitkän linjan maalaisliittolainen veteraanipoliitikko Johannes Virolainen kuvasi vaalitunnelmia myöhemmin.

Kekkosen ylivoima ei kuitenkaan realisoitunut itse vaalissa. Hän oli sentään ykkönen, mutta saaliina oli ”vain” 88 valitsijamiestä. Fagerholm sai valitsijamiehiä 72, Tuomioja 57, Kilpi 56, Törngren 20 ja Rydman 7. Oli otettava muut konstit käyttöön.