Nuoren konstaapelin Ragnar Lindblomin elämä muuttui, kun hänen työnsä vaihtui liikkuvasta poliisista tasavallan presidentin autonkuljettajaksi. Pitkän työuransa hän teki Urho Kekkosen kuljettajana, mutta pesti alkoi Juho Kusti Paasikivestä ja päättyi eläkkeelle jäämiseen Mauno Koiviston ollessa tasavallan presidentti.

– Isäni työskenteli presidenttien autonkuljettajana kuukautta vaille kolmekymmentäkolme vuotta, vuodet 1950–1983. Kerrotaan, että itse asiassa Alli Paasikivi valitsi hänet tehtävään. Edellinen kuljettaja oli ajanut metsään, ja tilalle etsittiin pätevää nuorta poliisia, kertoo Ragnar Lindblomin poika, majuri evp. Peter Lindblom.

Valinta oli oikea, sillä Ragnar Lindblom (1920–2002) ei ajanut uransa aikana yhtään kolaria eikä saanut ainuttakaan sakkoa. Ainoa haaveri sattui, kun joku nainen ajoi presidentin auton perään Tamminiementiellä.

– Ammattikuljettaja on ammattikuljettaja. Hän hallitsi tarkan ajon ja presidentin työn vaatiman minuuttiaikataulun. Työvuorossa hän oli palveluksessa vuorokauden ympäri, Peter Lindblom sanoo.

Tunnollinen, työssään tarkka herrasmies säilytti myös vaitiolovelvollisuutensa. Hän ei antanut pitkän uransa aikana yhtään haastattelua. Niitä häneltä kyllä moneen otteeseen kärkyttiin, työskentelihän hän erinomaisella näköalapaikalla.

Ragnar Lindblomin sisäpiirin kokemukset olisivat kyllä olleet yhden elämäkerran veroiset. Hän oli sodan käynyt mies. Sotavuosina hän ajoi ambulanssia Karjalankannaksella ja Kuusamon suunnalla. Tehtävänä oli viedä joukkosidontapaikalta haavoittuneita kenttäsairaalaan. Hän oli nähnyt paljon, eikä puhunut sotavuosien kokemuksistaan, ja eritoten presidentin asioista hän vaikeni visusti.

– Paasikivestä isä puhui perhepiirissäkin herra presidenttinä, Kekkonen oli Urkki ja Koivisto Manu.

Presidentti Kekkosen terveyden hitaan hiipumisen ja sairastumisen 1970-luvulla Lindblom näki läheltä ja tiesi, ettei siitä saanut puhua ulkopuolisille. Aika oli tyystin erilainen 1970-luvulla kuin nyt, jolloin presidentin terveydentilasta pitää saada totuudenmukainen raportti.

Autonkuljettajan ensimmäinen työtehtävä oli kerrassaan ainutlaatuinen.

Rouva Alli Paasikivi halusi lähteä reissaamaan ympäri Keski-Eurooppaa. Ragnar Lindblom oli ratissa, ja niin ajeltiin autolla, jossa oli leijonakilpi. Suomen lippu lepatti auton lipputangossa.

– Isä ei ollut ajanut ennen Euroopassa, ja reissu eteni karttaa tutkimalla. Matkaa kertyi kuukauden mittaisella matkalla yhteensä yli 5 500 kilometriä. Hän ehti olla autonkuljettajan uransa alussa myös joulupukkina Paasikivillä.

Lindblom oli ehtinyt olla kuusi vuotta Paasikiven autonkuljettajana, kun valta vaihtui vuonna 1956. Presidentin virka-autona oli edelleen Cadillac vuosimallia 1950, jonka lisäksi käytössä oli venäläinen Zis-110, jonka Neuvostoliiton silloinen kommunistisen puolueen pääsihteeri Nikita Hruštšov oli edellisvuonna lahjoittanut Paasikivelle.

– Autoja ja kuljettajia oli kaksi, ja autoissa oli radiopuhelimet. Autojen kutsut olivat Tammi 1 ja Tammi 2.

– Kekkonen luki usein takapenkillä päivän lehtiä säämiskähanskat kädessä, kertoo Peter Lindholm.

Nykyään turvamiehet ajavat tasavallan presidentin autoa, eikä Sauli Niinistö todennäköisesti käytä säämiskähanskoja.

Työnsä takia Ragnar Lindblom ja hänen perheensä asuivat Presidentinlinnan naapurissa, Päävartion rakennuksessa. Sen pihalla huollettiin ja puunattiin autot, ja talon omassa pesulassa pyykättiin Linnan henkilökunnan pyykit. Päävartion yhteisö oli niin omavarainen, että siellä sijaitsi myös puusepän verstas.

– Synnyin perheemme kuopukseksi vuonna 1959, ja Päävartio oli ensimmäinen pitkäaikainen kotini. Muutimme vasta 1980-luvun alussa Helsingin Laajasaloon. Kesäisin äiti ja me lapset vietimme puolitoista kuukautta Kultarannassa, omakotitalossa, jota kutsuttiin Savilaksi, kertoo Peter Lindblom.

Urho Kekkonen hallitsi viranhoidon lisäksi improvisaation. Jos mahdollista, matkasuunnitelmat saattoivat muuttua kesken ajon. Autonkuljettaja käytti silti ylintä päätösvaltaa, jos meno äityi liian villiksi.

– Vuonna 1972 presidentti oli palaamassa Neuvostoliitosta Zavidovo-vuodon jälkiselvittelyistä ja oli riehakkaalla tuulella. Isä oli kuskina ja takapenkillä istui Kekkosen kanssa hänen adjutanttinsa Urpo Lepo.

Zavidovo-vuoto oli tilanne, jossa Kekkosen Zavidovossa Neuvostoliiton puoluejohtajan Leonid Brežnevin kanssa helmikuussa 1972 käymän keskustelun muistio vuodettiin lehdistölle saman vuoden lokakuussa. Skuuppi muistion sisällöstä julkaistiin ensimmäisenä Ruotsissa, Dagens Nyheterissa, ja sen jälkeen se oli Suomessa valtakunnan kohu-uutinen.

Oltiin jo päästy Sipoon kohdalle, kun Kekkonen halusi pysähtyä yömyssylle ystävänsä, pääkonsuli Sven Seveliuksen luokse.

– Isä sanoi, että ei varmaan pysähdytä!

Pitkän ajomatkan jälkeen Ragnar Lindblom ei Sipoossa halunnut joutua kantajaksi.

– Siihen Kekkonen oli todennut Levolle, että herra Lind-blom taitaa olla heille vihainen.

– Isän apua oli varmasti tarvittu eri vaiheissa, riskinä miehenä hän auttoi joskus presidenttiä pois kylästä. Isä oli Kekkoselle kuitenkin aina herra Lindblom, ja heidän keskinäiset keskustelunsa koskivat yleensä vain urheilua ja kalastamista.

Vielä Tamminiemessä herrat yrittivät ehdotella toisilleen konjakkinapsuja, mutta Lindblom muistutti Levoa tämän vaimon mahdollisesta reaktiosta.

Eräällä toisella reissulla Levo itse esti Imatran Valtionhotellissa Kekkosta nauttimasta enempää vodkaa.

Pisimmän automatkan Peter Lindblom muistaa isänsä ajaneen reitillä, joka alkoi Kultarannasta ja eteni Helsingin, Tampereen, Kiteen, Pohjanmaan ja Porin kautta takaisin Kultarantaan.

– Venäjän-tuliaisina isä toi kerran mandoliinin, toisen kerran haitarin. Yhdeltä reissulta hän kertoi, miten Kekkonen vietiin itänaapurissa erämaajärvelle kalastamaan. Kalansaalis oli taattu, sillä presidentti sai joka heitolla hauen. Konneveden kalastusreissulla Kekkonen liukastui koskeen, jolloin isä antoi hänelle omat punaiset verkkarinsa. Ne pysyivät ylhäällä henkseleillä.

Eräällä hirvenmetsästysreissulla Ragnar Lindblom oli istunut koko ajan autossa. Kun häneltä kysyttiin, onko hän syönyt, vastaus oli ei. Silloin Kekkosen totesi ”voi tavaton” ja ohjeisti, että autonkuljettajalle on heti annettava ruokaa. Kun Lindblom oli syönyt, Kekkonen poistui tilaisuudesta syömättä.

Peter Lindblom muistaa isälleen haastavaksi työtehtäväksi sen, kun tämän piti opettaa Sylvi Kekkonen ajamaan autoa.

– Auto oli kermanvalkoinen Mini, jonka rekisterinumero oli AM-40. Se oli lahja Isosta-Britanniasta. Sylvi sai ajokortin 1961 ja muistan, kun isä mainitsi, että sukunimi taisi vaikuttaa ajokoetta enemmän kortin saamiseen.

Yksi hupaisa muisto on ajomatka, jolloin Ragnar Lindblom oli viemässä presidenttiparia Turkuun.

– Chrysleriin tuli tekninen vika, eikä matkaa voinut jatkaa. Tilanteen pelasti paikalle ajanut farmariauto, jonka kyytiin presidenttipari liftasi päästäkseen Turkuun.

Päävartiosto ja Kultaranta olivat autonkuljettajan pojille poikkeuksellisia kasvuympäristöjä. Kotipuhelimeen saattoi joskus soittaa presidentti, ja hänen äänestään Peter Lindblom tunnisti kuka oli kyseessä. Hän tutustui myös Kekkosen lapsenlapsiin Sallaan ja Timoon, jonka kanssa kävi kalassa.

– Saimme kerran Timon kanssa Kultarannassa ämpärillisen puolen kilon ahvenia ja kannoimme ämpärin linnan keittiöön. Meitä varoitettiin viemästä sitä sieltä muualle, mutta Kekkonen huomasi meidät ja pyysi näyttämään saalista. Kannoimme ämpärin portaita ylös, ja tietenkin se osui yhteen porrasaskelmaan. Saalis levisi portaikkoon!

Peter Lindblom pääsi ensimmäisen kerran kurkistamaan Linnan itsenäisyyspäivän juhliin ollessaan kuusivuotias. Lapsia ei päästetty juoksentelemaan vapaasti, mutta pikkupoika napattiin Yleisradion haastatteluun.

– Minulta kysyttiin, että mitä siellä teen! Myöhemmin Linnan henkilökunnan lapsilla oli mahdollisuus olla töissä itsenäisyyspäivän juhlissa, minäkin olin 15–20-vuotiaana. Tunsin talon niin hyvin, että osasin neuvoa vieraille lyhyimmät reitit huoneesta toiseen. Joskus pääsin näyttämään Linnaa kavereilleni ja saatoimme pistäytyä keittiössä kysymässä, onko siellä mitään hyvää syötävää.

Kymmenvuotiaasta asti hän jakoi Linnaan tulevia isoja joulukukka-asetelmia eri kerroksiin ja tienasi työstään viisi markkaa päivässä. Pikkupojan tipit vaihtuivat kesäapulaisen palkkaan vuonna 1980, jolloin Peter Lindblom oli kesätöissä presidentin kans¬liassa.

Vuosia ennen sitä hän sai ulkoministeri Ahti Karjalaiselta viisikymmentä markkaa tippiä, samoin pääkonsuli Sven Seveliukselta.

Kultarannan asukkaat aavistivat ja itse asiassa tiesivät, milloin Kekkosen rakastajattaren Anita Hallaman auto oli ajettu sisäpihalle. Asiasta ei silti sen kummemmin juoruiltu, sillä presidentin naisystävät kyllä tiedettiin.

Naisystäviä tuli ja meni, mutta vaimoaan Kekkonen silti arvosti.

– Sylvi Kekkosen muistan herttaisena, lämpimänä henkilönä. Valtiosalissa oli tapana järjestää lasten joulujuhlat, joissa Sylvi Kekkonen jutteli kanssamme, ja Kekkonen itse käyskenteli juhlissa arvokkaana. Juhlat loppuivat Sylvi Kekkosen kuolemaan.

Kultarannan-kesinä Peter Lindblom sai joskus Kekkosen mukaan potkimaan palloa ja muistaa, että seuraava tasavallan presidentti Mauno Koivisto tuntui pojista jotenkin läheisemmältä kuin Kekkonen.

Kekkoselle Peter Lindblom juoksi joskus aukaisemaan portin, kun tämä lähti lenkille.

17-vuotiaana Peter Lindblom ja kaverinsa, joka oli presidentin toisen autonkuljettajan Vilho Lemmetyn poika, löysivät Linnan jääkaapista jäisen Finlandia-vodkapullon.

He polttivat salaa myös Kekkos-sikarit.

Ragnar Lindblom ajoi viimeisen virka-ajonsa hakiessaan Tellervo ja Mauno Koiviston Inkoon Tähtelästä. Hän jäi eläkkeelle 25. elokuuta vuonna 1983, ja seuraavana päivänä hänen poikansa Peter Lindblom valmistui kadettikoulusta. Valmistujaisissa tasavallan presidentti Mauno Koivisto ylensi kadetit luutnanteiksi.

Urho Kekkosen hautajaisissa kolme vuotta myöhemmin, vuonna 1986, Ragnar Lind-blom istui heti omaisten takana tuomiokirkossa.

Peter Lindblomilla on yhä tallella Saabin rekisterikilvet, auton, joka oli hänen isänsä viimeisinä työvuosina tasavallan presidentin virka-auto.