Mielenterveyden ongelmat ovat nousseet sairauslomien ja työkyvyttömyyseläkkeen myöntämisen yleisimmäksi perusteeksi. Pitkään kärkipaikkaa pitäneet tuki- ja liikuntaelinten sairaudet ovat jäämässä kakkossijalle. Niin kummalliselta kuin saattaakin kuulostaa: tämä on hyvä uutinen.

Se on hyvä uutinen siksi, että mielenterveyden ongelmista voidaan tänä päivänä puhua Suomessa avoimemmin kuin koskaan aikaisemmin.

On toki myös mahdollista, että mielenterveyden ongelmat ovat oikeasti lisääntyneet. Siitä en osaa sanoa, mutta joka tapauksessa mielenterveyden ongelmat eivät enää ole samanlainen tabu kuin se oli vuosikymmenten ajan sodanjälkeisessä Suomessa.

Terveydenhuollon piiriin hakeutuessaan ihminen voi nyt kertoa suoraan masennuksestaan tai ahdistuksestaan, eikä niitä tarvitse naamioida epämääräisen selkäkivun, epämääräisen päänsäryn tai epämääräisen uupumuksen kaapuun. Todennäköisesti myös terveydenhuollon työntekijät tohtivat kysyä asiakkaan mielenterveydestä suorasanaisemmin kuin aikaisemmin.

Mielenterveyden ongelmiin puuttumista ja avun hakemista on vaikeuttanut ongelmiin sitkeästi liittynyt häpeä, syyllisyys ja huonommuuden tunne. Tätä kutsutaan stigmaksi eli leimautumiseksi.

Stigma tekee alkuperäisen ongelman taakan raskaammaksi kantaa. Liian usein se nousee peräti raskaammaksi taakaksi kuin alkuperäinen ongelma. Tyypillistä on, että ihminen leimaa itseään muita huonommaksi aivan omin päin ilman, että toiset häntä leimaavat. Leimautumisen pelko toteuttaa itseään.

Sikäli kuin tiedän, yleisin stigman laji on häpeä: en kehtaa tunnustaa ongelmaani muille enkä aina edes itselleni. Ristiriita oman minäihanteeni ja todellisen kokemukseni välillä on liian repivä. Häpeä johtaa tavallisesti kaksoiselämään. Yritän esittää pärjääväni, vaikka herään aamuyön voittajatuntiin tuijottamaan kaihtimen varjoa seinässä kauhusta kylmänä.

Kaksoiselämän ylläpitäminen vie paljon voimia ja häiritsee keskittymistä sovittuihin tehtäviin. Se lietsoo uupumista ja johtaa korttitalon luhistumiseen – enemmän tai vähemmän tuskallisin seurauksin.

Siksi mielenterveyden ongelmien nouseminen sairausloman ja työkyvyttömyyseläkkeen kärkisyyksi on paradoksaalisesti hyvä uutinen.

Kun mielenterveyden ongelmiin liittyvä häpeä helpottaa, helpottuu myös ongelmien tunnistaminen. Avun hakemisen kynnys madaltuu. Kaksoiselämän ylläpitämiseen ja kulissien pönkittämiseen sidottu energia voidaan suunnata hyödyllisempiin päämääriin.

Kannattaa myös ajatella, mitä on julkisesti, erityisesti sähköisillä foorumeilla esitetettyjen ilkeiden ja aggressiivisten puheenvuorojen takana. Ne eivät ehkä varsinaisesti kumpua hyvästä mielestä.

Ehdotan uutta yhteiskuntasopimusta: annetaan toisillemme mahdollisuus häpeän nujertamiseen. Jos minä annan sinulle tänään mahdollisuuden kertoa piinallisistakin tuntemuksistasi ilman tuomion pelkoa, ehkä sinäkin annat sen jonakin päivänä minulle.

Jäähyväiset häpeälle. Mukana?