Äiti kiskoo paria suurta matkalaukkua ja muita pakaaseja kohti helsinkiläishotellin ovea. Murkkuikäinen tytär paarustaa vierellä mutrusuin. Aulassa alkaa tarkka pakkausoperaatio: osa tavaroista matkaa Pohjanmaalle, osa kiertää Jyväskylän kautta Dresdeniin.

Tunnelma ei ole ihan auvoinen. Miksi olisikaan, vaikka kyse on maailmanmatkaajana rutinoituneen tähtisopraanon ja hänen kosmopoliittityttärensä toimista: äiti on aina äiti ja murkku murkku. Nopeasti Camilla Nylund ratkoo ongelmat ja Mailin Saris, 11, pääsee lähtemään Camillan äidin luo Vaasaan.

Camilla Nylund on ryhdikäs, kookas ja kaunis nainen: vaaleine hiuksineen ja ruskeine silmineen kuin uljas viikinki. Hänen 50-vuotispäivistään on pari viikkoa. Syntymäpäivä osui Wienin valtionoopperan Taika-ampujan ensi-illaksi, ja päivä kului lavalla Agathena.

– Kysyin saksalaiselta agentiltani, mitä tuon kanssa pitäisi tehdä. Hän arveli, ettei merkkipäivää tarvitse mainita. Monet laulajat eivät kerro oikeaa ikäänsä. Minä kerron. Sitä juhlittiin kollegojen ja itävaltalaisten ystävien kanssa näytöspäivien välissä, Camilla selostaa ja miettii, että kotona Dresdenissä täytyy järjestää isommat juhlat ja Vaasassa kilistellä samppanjalla lapsuudenystävien kanssa.

– Ehkä oopperanjohtajat tai konserttijärjestäjät alkavat miettiä Camillan olevan niin vanha, ettei se pysty tekemään sitä tai tätä. Silloin pitää löytää toinen tie ja keino, uudet roolit. Mielestäni ääneni on hyvässä kunnossa, ja tulevaisuudessa odottaa jo sovittuna paljon uutta ja jännittävää.

Camillan mielestä 50 vuotta on sitä paitsi naiselle paras ikä.

– Itsevarmuutta on onneksi tullut lisää. Tässä ammatissa tapaa paljon epävarmoja ihmisiä, jotka haluavat tehdä toisesta epävarman, kritisoivat ja yrittävät alistaa. Sekin on osa tätä ammattia.

Tuuri, sattuma ja kohtalo vilahtavat Camillan puheessa. Kuten myös jalat maassa -asenne, sisu, myönteisyys, kiitollisuus, intohimo työhön, kyky käsitellä pettymyksiä, halu oppia ja huumorintaju.

– Kaikkia niitä olen yrittänyt ylläpitää. Joskus se toimii, joskus ei.

Camilla pyrki Sibelius-Akatemiaan kerran, mutta ei päässyt sinne. Niinpä hän lähti Itävaltaan Eva Illesin oppiin ja sitten Salzburgin Mozarteumiin. Kului seitsemän vuotta. Lappeenrannan laulukilpailut Camilla voitti 1996.

Opintojen jälkeen oli luonnollista hakea töitä Saksasta. Camilla sai suoraan kiinnityksen Hannoverin oopperaan ja sitten Dresdenin Sempre-oopperaan. Kiinnitettynä kului yhteensä kuusi vuotta. Ohjelmiston laajenemista, loistorooleja, kiitosta ja edistymistä.

Kotikaupungiksi vakiintui Dresden, ja Camilla jatkoi vierailijana sen oopperassa aina vuoteen 2011, johtajan vaihtumiseen saakka. Sen jälkeen rooleja ei tarjottu moneen vuoteen. Töitä riitti silti muissa Keski-Euroopan oopperataloissa, eniten Richard Straussin ja Richard Wagnerin oopperoissa, ja reviiri laajeni Japaniin, Italiaan ja Yhdysvaltoihin. Konsertteja oli paljon.

Suomen kansallisoopperassa Camilla on vieraillut vuodesta 1996, ja kotimaassa konsertteja on muutenkin säännöllisesti. Salit täyttyvät, ja kriitikot kiittävät: ääni on heleä ja sielukas, tulkinta luonnollista ja väkevää. Ura taitaa olla hyvässä vaiheessa?

– Kun olen menossa jonnekin töihin, minua kutsutaan tähtisopraanoksi. Mietin, tarkoittavatko he minua. Onneksi minusta tuli oopperalaulaja ja sain töitä.

Nylund ei tiedä, milloin Pohjanmaan likka muuttui tähtisopraanoksi.

– Rakastan sitä, että saan olla joku toinen, hullu, kauhea nainen, ja että vastaan tulee hienoja rooleja ja uusia ohjaajia ja kollegoja. Lavalta palaan normaaliksi itsekseni ja nautin hyvästä viinistä ja ruoasta, perheestä ja luonnosta.

Länsirannikolta tulee toinenkin vaalea, ylväs ja kunnianhimoinen suomalainen sopraano, Karita Mattila. Ikäeroa kollegoilla on vain kahdeksan vuotta, mutta Mattilan ura lähti nopeasti nousukiitoon.

– Aina minua verrataan Karitaan, varsinkin haastatteluissa. Suomessa on paljon vertailua ja kilpailua.

Nylund ja Mattila eivät ole koskaan kohdanneet. Oopperaan mahtuu harvoin useampi kuin yksi sopraano, mutta tammikuussa 2019 Suomen kaksi kansainvälisesti menestyneintä sopraanoa esiintyy yhdessä Pariisin oopperassa Antonín Dvořákin Rusalkassa.

Camilla on nimiroolissa Rusalkana, vedenneitona, joka saapuu ihmisten pariin ja rakastuu prinssiin. Karita on muukalaisprinsessa, joka viettelee prinssin. Esityksen kokoonpano on historiallinen, sillä kapellimestarina on kolmas suomalainen tähti, Susanna Mälkki.

Joulun alla 1998 Camilla Nylund matkasi Puolan Krakovaan joulukonserttiin, jossa esiintyi yksi artisti kustakin EU-maasta. Camilla edusti Suomea, Anton Saris Hollantia. He tapasivat lentokentällä, ja puolen vuoden kuluttua suomenruotsalainen 175-senttinen sopraano ja 190-senttinen hollantilainen baritoni ryhtyivät suunnittelemaan häitä.

Antonin komea tummuus tulee indonesialaiselta äidiltä, raamit hollantilaiselta isältä. Morsian oli 31-vuotias ja sulhanen 34, kun pari vihittiin Koivulahden vanhassa puukirkossa Mustasaaressa kesällä 1999. Vieraita tuli ympäri maailmaa, ja Suomen kesä hehkui.

– Huomasin, että Anton on todella sympaattinen ja onneksi ihmeen helppo tyyppi, hyvin hollantilainen.

Anton ymmärsi, että Camilla haluaa tehdä karriääriä ja että hänen on siksi oltava enemmän kotona. Hänkin halusi lapsia, ja silloin piti miettiä, miten kaikki järjestetään. Isabel-tytär syntyi seuraavana vuonna, Mailin kuusi vuotta myöhemmin.

Vapaana taiteilijana ympäri maailmaa työskentelevistä naisoopperalaulajista moni ei saa lapsia.

– Totta kai lapset tarkoittavat järjestelyjä, valintoja, hässäkkää – mutta kaiken pystyy organisoimaan. Samalla vanhemmuus myös auttaa, koska ei voi keskittyä vain itseensä. Kun lapsi on vauva ja pieni, lapsi tulee ensin. Ei siinä voi ryhtyä ihan omituiseksi.

Rankin oli aika, jolloin lapset toivat pöpöjä koulusta ja päiväkodista ja äiti ramppasi lääkärillä.

– Eihän lastaan voi olla halaamatta ja pussaamatta! Lääkäri kirjoitti antibioottikuurin toisensa jälkeen ja suositteli lopulta saunaa. Nyt kotonamme on sauna.

Kun Isabel oli vauva, Anton Saris jäi kymmeneksi kuukaudeksi kotiin. Baritoni palasi tauolta tenorina. Raskauden ja äitiyden hormoniravistukset saattavat madaltaa sopraanon ääntä, mutta että isälle käy päinvastoin, Camilla naurahtaa.

– Hän ei haikaile baritonielämää! Näin meille on paljon enemmän duettoja, joita voimme esittää yhdessä.

Camillan isä kuoli sydäntalvella 2017 sairastettuaan vain kolme kuukautta.

– Se oli kauheaa. Tein koko ajan töitä. Onneksi oli lava: kun astun sinne, unohdan surut ja ongelmat.

Lava antaa Camillalle voimia, siellä hän ei pelkää.

– Isä oli sanonut äidilleni, että kaksi asiaa on hänelle vaikeaa: hän ei enää pääse mökille eikä näe, kun laulan New Yorkin Metropolitan-oopperassa, Camilla kertoo ääni matalana ja silmät sumentuen.

Tämä debyytti tapahtuu kaudella 2019–2020, kun Camilla Nylund laulaa Metropolitanissa Richard Straussin Ruusuritarin Marsalkattaren roolin.

– Isä puhui vähän, mutta hän oli hyvin ylpeä siitä, mitä olin saavuttanut.

Camillan isä ja äiti ovat käyneet katsomassa tyttärensä esiintymisiä maailmalla.

– He eivät pelänneet, saanko laulusta elantoni, vaan uskoivat minuun. Se on ihana asia, joka minun pitää muistaa, kun omat lapset ovat kohta lähdössä. Isabel on hyvin lahjakas, ja hän haluaa laulajaksi.

Camilla sanoo, että isän kuolema opetti muistamaan, että elämä ja kuolema kuuluvat yhteen.

– Pohjanmaalla on paljon vapaakirkkoja, isänäiti oli helluntailainen. Monenlaiset kirkot olivat läsnä lapsuudessani, ja tietysti näin myös niiden huonoja puolia. Uskonnossa olen pitänyt oman tapani ajatella ja yrittänyt viedä sen eteenpäin lapsilleni. Rukoillaan ennen nukkumaanmenoa, se rauhoittaa.

Kotona Dresdenissä kielet vilistävät. Camilla yrittää puhua tytöille ruotsia, mutta yleensä saksa voittaa, koska tytöt ovat asuneet maassa koko ikänsä. Isänsä kanssa he puhuvat myös hollantia. Kansainvälisen koulun kieli on englanti.

Lapset ovat viettäneet kesälomia Camillan vanhempien luona. Nyt tilanne on uusi, kun isoäiti jäi yksin.

– Suomi on minulle tärkeä, vaikka huomaan suhtautuvani muutoksiin nurjasti. Kun on ollut 30 vuotta poissa, kotimaa tuntuu kuin ulkomuseolta. Kun palaa, kyselee, onko tämä kotimaani, se mistä olen haaveillut ja unelmoinut. Kaupunkikuva Vaasassa on muuttunut kokonaan, en enää tunne ketään enkä mitään. Muutosta on vaikeampi hyväksyä, kun ikää tulee lisää.

Vuodenajat, kunnon talvi, lapsuuden pitkien kesälomien vapaus ja valoisuus. Hiljaisuus, luonto, metsät, se että saa olla rauhassa – niistä Camilla sanoo haaveilevansa. Hän lukee suomalaisia sanomalehtiä, ja suomen kielen taito pysyy jotenkuten yllä Facebookin avulla.

– Olen aina ollut ylpeä siitä, että tulen Suomesta. Pienestä ja sisukkaasta, eksoottisestakin maasta.

Camilla sanoo huolehtivansa siitä, ettei hänen tytöillään ole identiteettiä eikä kieltä, vaan pelkkää sekasotkua, monta kansalaisuutta ja passia. Hän tietää monta kuuluisaa laulajaa, joilla on huonot välit lapsiinsa.

– Kun lapset ovat aikuisia ja itse on jo eläkeläinen, lapset sanovat, että olit aina reissussa, et ollut läsnä. Toivon, että tytöt ymmärtävät, että tämä on työ, jota ei voi tehdä kotona. He ovat matkustaneet paljon kanssamme. Ainakin minusta tuntuu, että välit ovat hyvät, vaikka vanha väittämä siitä, että pienet lapset, pienet murheet, isot lapset, isot murheet, taitaa kyllä olla ihan totta.

Camilla heittää, että kaikilla suomalaisilla on kotona Arabiaa ja Iittalaa sekä Suomessa että ulkomailla. Suomalaisen aviomieheksi päätyneet tapaavat toisiaan mieluusti ja väittävät vaimojaan kovin kriittisiksi. Sopusointu onnistuu silti. Nylund-Sarisin perheen Dresdenin-kodissa juhlistetaan kevään tuloa laittamalla nippu hollantilaisia tulppaaneja Aalto-maljakkoon.

Apu 29/2018