On aloitettava asian vierestä vuodesta 1949.

Apuun etsitään kuumeisesti viidettä sarjakuvaa, ja sen on oltava hyvä. Lehdessä seikkailevat jo Viidakko-Jim, Pipsa Pippuri ja Taika-Jim, viimeksi mainittu sekä mustavalkoisena että värillisenä.

Tarjolla on ”jos jonkinlaista ja vaikka millä mitalla”. Sopivaa ei vain tahdo löytyä.

”Mutta sitten kuului erään pöydän äärestä pärskähdys, jota seurasi jatkuva hihitys sekä tiedustelu: oletteks te pojat kattelleet tarkemmin tätä sarjaa”, pakinoi nimimerkki Matti (Avun perustaja Yrjö Lyytikäinen) Sanan voimalla -palstallaan.

Sortin sakki oli löytynyt. Sitä ”katsottiin – ja hirnuttiin, taisipa joku oikein ulvahtaakin”.

Afroamerikkalainen Colin Allen piirsi Sortin sakkia, alkuperäiseltä nimeltään The Looneys… What A Family! vuosina 1946–1954. Avussa tämä ”todella railakas huusholli”, kuten Matti sarjaa kehuu, aloittaa kesällä 1949 rouva Sortin keittiön nykyaikaistamisella.

Sortin sakki syrjäyttää Matin ja Erkki-­Mikaelin pakinat Avun sisäkannessa, koska se on värillinen. Sivut ovat tuolloin vielä mustavalkoiset.

Sortin perheestä tulee suksee. Sotavelkojaan otsa hiessä maksava kansa uppoutuu omituiseen sarjakuvaan, jossa on yleensä vain iso pääkuva täynnä kaaosta ja pienempi aloituskuva sotkun pohjustukseksi.

Kaikki tuntevat Lutvik ja Linta Sortin, poika Jaskan, imukesavuketta imeskelevän Lulu-miniän, tenavat Leenan, Lentsun, ­Lekan, Lutin, Lökän ja Liisan sekä koira Plätyn.

Mutta ei siinä kaikki, kuten Matti pakinansa lopussa vihjaa: ”Lisäksi toistuu jokaisessa sarjassa sama pärstänpuolikas, joka on kätketty mitä ihmeellisimpiin paikkoihin. Löydättekö sen tästä ensimmäisestä sarjasta?”

Ja toden totta, piirroksesta löytyy isonenäisen miehen hörökorvainen päälaki, kun tarkkaan tutkii.

Rapakon takana kaverin nimi on Kilroy. Graffititaiteilijat käyttävät ukkelia usein ”Kilroy kävi täällä” -tageissaan. Mutta mikä sen nimi olisi Suomessa?

Lyytikäinen ehdottaa nimeksi Jallua, koska hahmo kuulemma muistuttaa Avun toimitussihteeri Tor Forslundia, toiselta nimeltään Hjalmar.

Syysnumerossa 42/1949 sarjakuvan alla aprikoidaan ensi kerran: ”Missä on Jallu?” Helmikuussa 1950 kysytään jo tutun kuuloisesti: ”Missähän Jallu taas luurailee?”

Mitään palkintoa löytämisestä ei vielä saa. Palkintoja on vain lehden Nuorten tehtävässä – 12 000 markan hintainen polkupyörä, kuvaympyrätehtävässä 1 000 markkaa ja ristikossa 500 markkaa.

Toukokuussa 1955 Apu ilmoittaa Sortin sakin loppuvan. Piirtäjä on kuollut. Tilalle tulee ”veikeä velikulta” Justus.

Mutta Jallu jää, se ”voi joskus kurkistella Väiskin porukan toilauksia, mutta Jallu ei suinkaan kaihda jännityssarjojen vaarallisia tapahtumiakaan”, Matti lupaa.

Loppuvuodesta 1967 Jallu muuttuu kilpailuksi. Avun numerossa 48 koittaa ensimmäinen tilaisuus. Arvottavana on 20 sähköparranajokonetta.

Aluksi riittää yksi Jallu. Seuraavana vuonna vaaditaan kaksi, mikä usein tukkii lehtitalon puhelimet, kun toinen Jalluista on kiukkuisilta lukijoilta hukassa. ”Ei sitä ainakaan meidän lehdessä ole!”

Muutaman vuoden kuluttua silloinen päätoimittaja saa tarpeekseen. Hän määrää – aikalaisten mukaan suorastaan karjaisee – että tästä lähtien lehteen laitetaan kolme Jallua. Ja riittää, kun kaksi löytyy.

Se ohje pätee vieläkin.

Jallu-palkintojen esittelijöinä nähdään vuosien mittaan satoja tyttöjä ja tulevia missejä, Sirpa Viljamaasta Nina Rekolaan ja Marita Pekkalaan.

Loppuvuodesta 1974 kuvissa poseeraa tuntematon mannekiinikoululainen Anne Pohtamo. Muutaman viikon kuluttua hänestä tulee mannekiinikuningatar, parin kuukauden päästä Miss Suomi ja seuraavana kesänä universumin kaunein.

Kyllä Jallu haistaa.

Jallujen etsintä on vakava harrastus. Osallistujia on ollut parhaimmillaan nelisenkymmentätuhatta. Tiedetään pitkäaikaisen tilaajan peruuttaneen tilauksensa, kun ei 20 vuodessa kertaakaan tärpännyt.

Ajan saatossa palkinnot ovat muuttuneet kirjallisuudeksi, ja niiden arvontaan pääsee postikortin lisäksi nettiteitse ja kännykällä.

Mutta edelleen se Jallu on ensin löydettävä. Kansaneläkeikäisenäkin hän jatkaa työuraansa Avussa.