Thor Högdahl kuvailee merikotkaa kirjassaan Gammel-Ante seuraavasti:

”Sillä on siivissään ulapan aaltojen raskas myllerrys ja myrsky­tuulen raju tuiverrus.”

Högdahl itse oli Sveriges Natur -lehden toimittaja vuosina 1910–31. Hän oli ensimmäisten joukossa puhumassa luonnonsuojelun tärkeydestä Ruotsissa. Meri­kotkasta hän jatkoi vielä näin:

”Juhlava kokemus on nähdä merikotka, ­kun se ajelehtivan pilven lailla leijailee ilma­virroissa, korkealla taivaan sinessä, tai saalistaa kaukana myrskyn piiskaamalla ulapalla.”

Kiitos uutteran suojelutyön, tämä juhlava kokemus on nykyisin tarjolla entistä useammalle myös Suomessa.

Merikotkasta on tullut jo niin yleinen, että melkein jokaisella retkellä ainakin Suomen eteläisellä ja lounaisella rannikolla voi olettaa näkevänsä merikotkan siluettina taivaanrannassa.

Iso ja näkyvä lintu on helppo bongata. Se saattaa vaikuttaa käsitykseen lajin ­yleisyydestä.

Merikotka on Suomen ja koko Pohjois-Euroopan suurin petolintu: sen siipien kärkiväli on lähes kaksi ja puoli metriä. Merikotka on esiintymisalueillaan tärkeä symboli. Esimerkiksi Pohjois-­Amerikan alkuperäis­asukkaille kotka on perinteisesti ollut pyhä lintu. Valkopää­merikotka on saanut arvovaltaisen paikan myös Yhdysvaltojen kansallislintuna.

Vaikka yleensä Amerikassa kaikki on suurempaa, sikäläinen valkopäämerikotka on itse asiassa hivenen pienempi kuin meidän uljas merikotkamme. Merikotkan englanninkielinen nimi white-tailed eagle kertoo sen, että eurooppalaisella lajilla vain pyrstösulat ovat valkoiset, kun taas amerikanserkulla koko pää on valkoinen.

On keskitalven päivä. Paistelen makkaraa Kirkkonummen Porkkalanniemen rannalla grillikatoksessa, kun näkökenttääni osuu kaukana horisontissa lentävä tumma piste. Se tulee lähemmäksi ja lähemmäksi. Alan kiinnittää huomiota raskaanoloiseen siipien liikkeeseen ja ­pitkiin liitoihin. Nyt on kyseessä iso lintu!

Merikotka on kuulemma lähes jokapäiväinen näillä kulmilla, ja toisinaan lähisaaren vankkojen petäjien ­latvuksissa istuskelee useampikin kuningaslintu.

Olen sisämaan ­asukas, ja vaikka ­retkeilenkin usein merenrannoilla, merikotkan näkeminen ei ole minulle samanlaista peruskauraa kuin merenrannan mökkiläisille ja ympärivuotisille asukkaille.

Merikotka pesii nykyisin jopa pää­kaupungissa. Viime talvena merikotkapari asettui taloksi vanhaan harmaa­haikaran pesään Helsingin Viikissä Vanhankaupunginlahdella. Alue on tunnettu monipuolisesta lintulajistostaan jo pitkään, mutta merikotkien asettuminen sinne oli valtakunnallinen uutis­tapaus.

Pesintä myös onnistui, sillä onneksi ihmiset välttelivät menemästä liian lähelle pesää.

Merikotkien kaupunkilaistuminen ­johtuu siitä, että merikotkakanta on viime vuosina runsastunut ja entiset asuin­ympäristöt esimerkiksi Varsinais-­Suomessa, Ahvenanmaalla ja Meren­kurkussa alkavat olla täynnä. Viikki on hyvä ympäristö merikotkille, koska lähivesillä riittää kalastettavaa.

Toisaalta merikotkan ruokalistalle ­kuuluvat myös muut siivekkäät. Viikin lintulahdella piisaa vesilintuja saalistettavaksi. Pelloilla on loppukesällä ja syksyllä isoja hanhiparvia, jotka nekin houkuttelevat petolintuja. Merikotka saalistaa myös merimetsoja ja pitää niiden kantoja kurissa.

Lentävän merikotkan erottaa maakotkasta siipien asennon perusteella: kaarrellessaan merikotka pitää siipiään vaakatasossa, kun taas maakotkan siivet muodostavat ­matalan v-kuvion.

Merikotka on Ahvenanmaan maakunta­lintu. Ison linnun herkkupala hauki on puolestaan Ahvenanmaan maakunta­kala.

Merikotkat pesivät useimmiten ulkosaaristossa ja luodoilla tukevien puiden latvoissa, ja merellä niiden ravintoa ovat esimerkiksi haahkat.

Eteläisen Suomen rannikkoalueen olosuhteet muistuttavat monessa suhteessa Lapin tuntureita, karuudeltaan ja kasvillisuudeltaan. Myös merikotka viihtyy molemmilla alueilla. Nykyisin sen pesän voikin löytää lähes mistä tahansa päin Lappia.

Pesimäaikana isokin lintu on haavoittuvainen ja arka. Jos kotka pelästyy ohikulkijaa ja poistuu pesältään pitkäksi aikaa, muut petolinnut, kuten varikset ja lokit, ovat äkkiä sen munien kimpussa.

Merikotkien pesintä on onnistunut viime vuosina hyvin, mutta vielä 1970-luvulla lajin tilanne oli suorastaan katastrofaalisen huono. Tuolloin laajasti hyönteismyrkkynä käytetty DDT kerääntyi ravintoketjun huipulla saalistaviin merikotkien elimistöön ja esti niitä saamasta poikasia. Kanta oli huonoimmillaan vaivaiset parikymmentä lintua.

Kotkia alettiin pelastaa ruokkimalla niitä myrkyttömillä teurasjätteillä. Talviruokintaan käytetyiltä haaskoilta sen aikaiset luontokuvaajat napsivat erityisluvilla uskomattoman hienoja otoksia ­linnusta, jonka kuvaamisesta tavalliset harrastajat saattoivat silloin vain unelmoida.

Nykyisin kameratekniikka on kehittynyt niin, että hyvällä säällä kaukaakin voi saada teräviä otoksia, eikä merikotkan näkeminen ole enää harvinaisuus. Vaikka oma järjestelmäkamerani ei ole enää kaikkein uusinta mallia, esimerkiksi tässä jutussa otetut kuvat olen saanut ihan tavallisten linturetkien yhteydessä. Silloin merikotka on sattunut lentämään riittävän läheltä.