Markku Tuomas Puputti syntyi 3. helmikuuta 1950 Mouhijärvellä kolmilapsiseen perheeseen. Äiti työskenteli kutomossa ja isä muurarina. Isovanhemmat olivat maanviljelijöitä, suku on kotoisin Karjalasta.

Musiikki oli mukana jo lapsesta lähtien. Molemmat enot soittivat mandoliinia ja isoisä kaksirivistä haitaria.

Ensimmäinen julkinen esiintyminen oli kolmannella luokalla Mouhijärven kansakoulun luokan joulujuhlassa. Aro esitti Sylvian joululaulun.

– Sain 12-vuotiaana syntymäpäivälahjaksi kitaran, aloin soitella ja laulella. Rautalankabuumi tuli Suomeen, sitten laulettiin Beatlesia, ja lopulta piti olla jo oma bändi, sen nimi oli Tigers. Hääkeikoista saimme muutaman kymmenen markkaa, ja sekin meni kitaran plektroihin, Aro muistelee.

Bändi vahvisti haavetta ammatista musiikin parissa, ja jo 15-vuotiaana Aro päätti tähdätä iskelmälaulajaksi. Päämääränä oli tehdä joskus äänilevy.

Vuonna 1967 Nokialla järjestettiin iskelmälaulukilpailu, jonka 18-vuotias Markku voitti. Kisan jälkeen manageri Tauno ”Tappi” Suojanen otti yhteyttä, ja alkoi järjestää keikkoja. Kesällä 1968 Markku palkattiin kakkossolistiksi Kristina Hautalan kesäkiertueelle. Edessä oli myös tulikoe: matka koelauluun Toivo Kärjen pakeille.

Noin 1 400 kappaletta säveltänyt Kärki tuki Suojasen tavoin useita laulajia, joista monet esiintyvät edelleen. Myös Markku päätyi hyvin menneen koelaulun jälkeen Kärjen työhuoneeseen Helsingin Pitäjänmäelle kuulemaan, että Puputti oli aivan liian karjalainen nimi.

– Pelkällä etunimellä ei haluttu mennä, koska oli jo Kirka, Danny, Frederik ja moni muu. Sanoittaja Tuula Valkama tuli lopulta Topin huoneeseen puhelinluettelon kanssa, ja A:n kohdalta, kakkossivulta se löytyi. ”Käykö sulle, että tästä lähtien olet Markku Aro?” Topi kysyi. Vanhemmat eivät ensin tykänneet, mutta selitin syyn.

Ensimmäinen levytys valmistui marraskuussa 1968. Sävelmä oli brittiläisen Engelbert Humperdinckin suosioon nostama elokuvaiskelmä Les bicyclettes de Belsize, Juha Vainion suomeksi tekstittämänä Käyn uudelleen eiliseen. Taltioinnista tuli myyntimenestys, ja taival Suomen iskelmätaivaan tähdeksi aukeni.

Kun pyörä lähti pyörimään, sitä ei enää voinut pysäyttää. Almanakka täyttyi keikoista, ja nuori poptähti poseerasi lehdissä paidattomana pitkissä kutreissaan, seksiä piti olla.

– En lukenut ylioppilaaksi, koska en enää ehtinyt käydä koulua. Kaikki tapahtui hetkessä: läpimurto, oma orkesteri, levy, Euroviisut. En kiellä, etteikö alussa olisi saattanut olla joitakin tähden elkeitä. Ne kyllä sitten karsiutuivat pois, Aro hymyilee.

Menestys hiveli nuorten tähtien itsetuntoa, mutta Kärki pudotti diivailijat takaisin maan pinnalle. Joka kuukauden ensimmäisenä maanantaina Aro tapasi Kärjen tämän toimistolla. Tapaamisen aikana miehet puhuivat urasta, musiikista, elämästä, keikkailusta.

– Topilla oli hyvin isällinen ote. ”Aitous pitää aina olla läsnä” oli Topin opetus ja se on edelleen ohjenuorana työssäni.

Eurovision laulukilpailut järjestettiin huhtikuussa 1971 Irlannin Dublinin Gaiety Theatressa. Kilpailun juonsi Bernadette Ní Ghallchóir, joka avasi kilpailun iirin kielellä.

Ensimmäistä kertaa jokainen maa valmisti oman esikatseluklipin laulustaan, vieläpä värifilmille. Ne esitettiin kunkin maan televisiossa ennen finaalia. Suomen euroviisukappale kuvattiin lumihangessa, ja se on liikuttavan naiivi: Markku Aro sytyttää lumilyhtyä, Koivistolaiset varastavat pipon, sitten seuraa hassua takaa-ajoa lumisella pellolla, lumienkelin tekoa, nauravia lapsia ja pulkkamäki.

Lavalla 21-vuotias Aro oli pukeutunut muodikkaasti kokoruskeaan, Anja ja Anneli Koivisto antavilla halkioilla varustettuihin minihameisiin. Koreografia oli mainio ja kappale varsin tarttuva, se sijoittui lopulta kahdeksanneksi saatuaan 84 pistettä. Monaco voitti Séverinen esittämällä kappaleella Un banc, un arbre, une rue. Carola levytti sen myöhemmin suomeksi nimellä Penkki, puu ja puistotie.

Aron kaverit Nokialta olivat vähän naureskelleet levytyshaaveille, mutta se loppui, kun Puputin poika lauloi koko Euroopalle.

Seitsemänkymmentäluku oli monelle artistille kiihkeän keikkailun, kirkuvien tyttölaumojen ja isojen hittien aikaa.

Meno oli niin suurellista, että juhannuksena suosituimpia artisteja lennätettiin keikkapaikoille helikoptereilla.

– Joskus myös vesitasolla. En tykännyt yhtään. Se tuntui yleisön pettämiseltä: menet sinne, laulat 3–4 biisiä ja ryntäät seuraavaan paikkaan. Se oli sellaista hurlumheitä! Irwin lensi tuonne, Kirka tuonne ja minä tuonne, kuka minnekin. Hirveä paine, että ehditäänkö paikalle, ehditäänkö laulamaan? Kun juhannus oli ohi, huokaistiin. Eikä siitä saanut rahaa sen enempää kuin normikeikoista, Aro murjaisee.

Mutta nousuputki jatkui. Hiteiksi nousivat esimerkiksi Jestas sentään, Hyvännäköinen, Moskiitto, Oma kultasein, Anna kaikkien kukkien kukkia ja Etsin kunnes löydän sun.

Aro lauloi mielellään myös soulia englanniksi. Nousi polemiikki, kun hän ei laulanutkaan tuttua tanssimusiikkia.

– Lopulta piti ottaa järki käteen ja palata iskelmän pariin. Ajattelin, että soulia saa laulaa joinakin toisina aikoina.

Yksi 70-luvun suuria hittejä on Oma kultasein. Aika harva tietää, kuka kappaleen alussa naukuu.

– Marion Rung. Siihen oli vaikeaa löytää ketään, koska falsettilaulanta on iskelmäpiireissä harvinaista. Lopulta Marion tuli ja veti sen. Antti Hyvärinen sen Marionin siihen keksi, Aro hymyilee leveästi.

Menestyksen takia myös Nokia sai jäädä. Aro muutti seitsemäksi vuodeksi Kirkan seinänaapuriksi Konalaan, Helsinkiin.

– Meillä oli hauskaa! Talon asukkaat suhtautuivat pitkämielisesti siihen, että A- ja B-rappu olivat täynnä faneja ja musiikki raikui, kun me treenasimme omissa olohuoneissamme. Olihan se välillä aika mekkalaa. Koska ei viitsitty kiertää ulkoa, kiivettiin toistemme luo parvekkeen kautta. Asuimme toisessa kerroksessa.

Armeija alkoi painaa päälle, ja Aro haki lykkäystä. Taustalla painoi pe

Markku Aro kiertää Diesel-yhtyeensä kanssa noin 150 keikan vuositahtia. Hän on neljättä kertaa naimisissa. Vaimo työskentelee terveydenhoitoalalla, eikä esiinny julkisuudessa. Arolla on tytär, kolme poikaa ja kaksi lapsenlasta, kaksivuotias Olivia ja kymmenvuotias Oskari. Tytär on 17-vuotias, vanhin poika jo nelikymppinen.

lko, että yleisö unohtaisi iskelmätähden armeijavuoden aikana.

– Kävin lopulta armeijan Santahaminassa. Olen Uudenmaan jääkäripataljoonan panssarintorjuntarykmentin ryhmänjohtajakersantti vuosilta 1973–1974. Minulla oli jo armeijan aikaan kaksi poikaa silloisen vaimoni, nyt jo edesmenneen Annukan kanssa. Sekä armeija että keikkailu verottivat kotioloja, ja arki kaatui vaimon niskoille.

Elettiin murroksen aikaa. Tanssilavat olivat vielä suosittuja vanhempien ihmisten ja maaseudun nuorten keskuudessa, mutta kaupungeissa tanssittiin jo diskoa.

Keskioluen vapautuminen sai ihmiset siirtymään ravintoloihin. Monet tanssilavat joutuivat sulkemaan ovensa. Lavakeikat muuttuivat ravintolakeikoiksi.

Osa ihmisistä halusi diskota, osa tanssia perinteisempää. Moni tanssiravintola teki komromissin muuttumalla iskelmäillan jälkeen diskoksi.

Moni artisti ikävöi tuota aikaa sen takia, ettei lavan edessä tuijottavalla yleisömerellä ollut vielä kännyköitä.

– Tätä se someaika on. Määrätynlainen intimiteetti on kadonnut, esiintyjistä on tullut yleistä riistaa. Eikä ole mitään, mikä suojelisi. Keikalta otettua kuvaa tai videota voidaan levittää ihan minne vain. Joskus se häiritsee esiintymistä, kun kahden metrin päässä on ne tabletit ja kännykät, Aro puistelee päätään.

– Olen lapsenlapsille pappa, mutta tällä hetkellä en oikein ehdi olla sitäkään. Toinen asuu näet Frankfurtissa, toinen Helsingissä ja minä Nokialla. Kun helsinkiläiset tulevat joskus viikonloppuisin Nokialle, olen keikalla. Lapset ovat kuitenkin tottuneet siihen, että olen harvoin kotona.

Aro sanoo kysyneensä kerran lapsilta, saivatko nämä pieninä jonkin trauman, kun isä oli aina keikoilla.

– Vastasivat, että ei – ja se riitti.

Päänsä Markku Aro käy nollaamassa golfkentällä.

– Lähden kuuden–seitsemän välillä aamulla yksin liikkeelle. On hiljaista, linnut laulavat vähän, usva nousee kentällä. On vain sinä, pallo ja maila, ja mitä hienoin maisema kävellä kymmenen kilometriä.

Nollaaminen on pitänyt oppia kovemman kautta. Vuonna 2012 kova stressi aiheutti sydämeen rytmihäiriöitä. Se pysäytti miettimään.

– On positiivista, että olen pysynyt henkisesti ja fyysisesti hyvässä kunnossa, työ edellyttää sitä. Jaksamisessa auttaa, että minulla on hyvä tukiverkko ja taustajoukot: perhe, ohjelmatoimisto, orkesteri. Ei tätä yksin tehdä.

Väsymys on toki iskenyt hetkittäin – ”vuosien aikana montakin kertaa”.

– Lähteminen on joskus niin vaikeaa, kun on pimeää, sataa räntää, ja tiedät, että joudut yöllä ajamaan takaisin samat 350 kilometriä. Yleensä huonot fiilikset menevät ohi, kun pääsen yleisön eteen.