Vaikka välillä tuntuu, että vaalikausi on ollut yhtä koronaa ja Ukrainaa, demarivetoiset Antti Rinteen ja Sanna Marinin hallitukset ovat antaneet eduskunnalle yhteensä 936 lakiesitystä, 36 tiedonantoa ja 14 pääministerin ilmoitusta.

Lokakuussa hallituksen ydinjoukko laski, että 97 esitystä oli valmistelussa mutta vielä antamatta. Näistä pudotettiin yhteisellä päätöksellä 17 pois, tärkeimpinä ulkomaalaislain muuttaminen, ruuhkamaksujen puitelaki, tasa-arvolain muuttaminen ja alueellisen opintohyvityksen kokeilu. Kaikkea ei pysty eikä ehdi.

Mutta noin 80 esitystä yritetään nuijia vielä pöytään ennen vaalitaukoa. Niiden joukossa on muun muassa saamelaiskäräjien valintatavan uudistaminen.

Loppusuoralla lisätyötä ovat teettäneet vuodenvaihteessa aloittaneiden hyvinvointialueiden rahoituksen lisäsäätäminen – osana monen eri eduskunnan aikana valmisteilla olleen sote-uudistuksen saamista vihdoinkin maaliin.

Tai ehkä pitäisi sanoa oikeasti liikkeelle, lisäsäätöä kun tarvitaan vielä paljon.

”Lain antaminen” tarkoittaa tietysti sitä, että lait menevät eduskunnan käsittelyyn. Hallituksen ensisijainen tehtävä Suomessa on valmistella eduskunnan päätettäväksi lait ja valtiontalouden budjetti. Molemmilla ohjataan yhteiskunnan kehitystä, ja sen tähden niiden sisältö on täynnä poliittisia valintoja.

Esitysten läpimenoa pyritään helpottamaan sillä, että hallituksella olisi eduskunnan enemmistö tukenaan. Näistä valinnoista tärkeimmät tehdään vaalien jälkeen käytävissä hallitusneuvotteluissa ja ne kirjataan hallitusohjelmaan. Hallitusohjelma pitää siis sisällään ne asiat, joista puolueet ovat eri lähtökohdistaan huolimatta kyenneet sopimaan – ja sen vuoksi on johdonmukaista, että hallituspuolueiden kansanedustajat (jotka pääsevät myös vaikuttamaan hallitusohjelmaan) äänestävät näihin perustuvista laeista niiden saapuessa eduskuntakäsittelyyn. Ryhmäkurin merkitys ei siis ole itseisarvo, vaan se on poliittisen luottamuksen käytännöllinen liima, joka pitää hallitusta koossa – ja josta on yhtä lailla hyötyä kaikille siinä kuin joskus harmiakin.

Vastaavasti on koko joukko asioita, jotka voivat olla puolueille tärkeitä mutta joista ei pystytä sopimaan. Tai joista tiedetään etukäteen, että myös puolueiden eduskuntaryhmien sisällä on isoa hajontaa mielipiteissä, ja sen tähden niitä ei oteta osaksi hallitusohjelmaa.

Mitä pitempi ja kunnianhimoisempi hallitusohjelma – ja mitä enemmän yllättäviä, vastaan tulleita ja nopeata hoitamista vaativia kriisejä – sitä vaikeampi saada koko hallitusohjelmaa toteutettua edes neljän vuoden vaalikauden aikana. Yksistään jo huolellinen valmistelu vie aikaa, ja se taas on tarpeen, jotta lait olisivat reiluja, tasapuolisia, eri vaikutukset huomioon ottavia ja perustuslain mukaisia. Lisäksi sekä valmisteluvaiheessa että eduskuntakäsittelyssä kuullaan laajasti kansalaisryhmiä, yrityksiä, järjestöjä ja muita tahoja sekä pohditaan lakien vaikutuksia ympäristölle ja niiden sopimista yhteen Euroopan unionin käytäntöjen ja normien kanssa.

Mitä SDP, keskusta, vihreät, vasemmistoliitto ja RKP sitten lupasivat?

Vuoden 2019 Rinteen ja Marinin hallitusohjelmissa luvattiin monia kauniita ja yleviä asioita, painopiste kestävässä kehityksessä ja sosiaalisessa oikeudenmukaisuudessa. Olot ovat olleet vähintään vaikeat, ja monessa voi sanoa hallituksen yrittäneen parhaansa. Vaalikaudella on jaettu normaalia enemmän rahaa, kun ajatkaan eivät ole olleet normaalit, jotta heikoimmat pysyisivät samassa veneessä mukana. Maailman onnellisimmalla kansalla, erityisesti nuorilla, on kuitenkin ilmennyt paljon sellaista pahoinvointia, jota digitaalinen elämäntapa poikkeusoloissa on vain ruokkinut – ja joka ei ole pelkästään rahalla korvattavissa.

Syksyllä nähtiin poikkeuksellinen tilanne, kun hallituspuolueet olivat sekä hallituksessa että eduskunnassa erimielisiä luonnonsuojelulaista. Lopulta äänestyksessä voitti keskustan kannattama opposition esitys ja hallituksen esitys hävisi. Tällaiset tilanteet ovat hyvin harvinaisia, vaikka erimielisyys koski loppujen lopuksi vain muutamaa pykälää. Keskusta epäili, että ne rajoittaisivat metsänomistajien oikeuksia, ja poikkeuksellisen alas painuneet kannatusluvut saivat keskustalaiset poikkeuksellisiin menettelytapoihin. Vähemmälle huomiolle jäi, että itse laki kuitenkin säädettiin – vihreän ympäristöministeri Maria Ohisalonkin mielestä hyvä ja tärkeä laki tällaisenakin.

Koko poliittisen kentän yllätykseksi joulukuussa kävi vielä ilmi, että Suomen metsien kyky sitoa hiiltä onkin kutistunut pienemmäksi kuin hiilipäästöt – eli tässä suhteessa voi sanoa, että hallitus on jäänyt jonkin verran keskeisistä tavoitteistaan jälkeen.

Oli toisenlaisiakin lupauksia, nimittäin lupauksia uudistaa politiikkaa. Helppoa se ei ole – otetaan esimerkiksi tavoite tietopohjaisesta politiikasta. Se tarkoittaa, että politiikkaa tehdään tutkimustiedon, ei tunteen tai ideologian pohjalta.

Hallitukselle tuli lunta tupaan tästä valtavasti koronan hoidossa – kun tietoa on ollut erilaista ja eri tahojen tuottamaa, sosiaali- ja terveysministeriön tietoa, THL:n tietoa ja milloin minkäkin asiantuntijan tietoa.

Pahimmillaan kansa seurasi tiedon tulvaa kuin pingisottelua: mihin tutkimukseen tässä voi oikein luottaa?

Kiinaan, Venäjään tai Trumpin Yhdysvaltoihin verrattuna koronapolitiikka Suomessa on varmasti ollut tietopohjaisempaa. Sen viestiminen, miten koko ajan karttuva uusi tieto aiheuttaa tarvetta muuttaa koronapolitiikkaa, olisi voinut sujua paremminkin. Tässä kuitenkaan hallituspuolueiden välillä ei ole ollut eroja.

Ylipäätään kriisit hitsasivat hallitusta yhtenäisemmäksi, ja jopa oppositio ja hallitus hautasivat sotakirveen pitkiksi ajoiksi normaalia isompien kysymysten edessä. Kun oltiin koko lailla uusissa tilanteissa, niin eipä olisi kenelläkään ollut varmuutta myöskään vaihtoehdoista. Pandemiakriisin hellitettyä ja Ukrainan sodankin osoittauduttua pitempiaikaiseksi uudeksi normaaliksi politiikkakin poistui poikkeustilasta.

Oppositio on pitänyt eniten älämölöä taloudesta mutta sen verran varovasti, että kritiikin painopiste on ollut enemmänkin normaaliin palaamisen aikataulusta – eri asia, mikä sitten on normaali, kun globaalin velkaantumisen lisäksi myös maailmanlaajuinen inflaatio on kiihtynyt.

Hallitusohjelman lupaus oli taitavasti kirjoitettu: ”normaalin kansainvälisen talouden tilanteessa julkinen talous on tasapainossa vuonna 2023.” Ja normaalia ei voi vielä sanoa olleen eikä oikeastaan olevan näköpiirissä edes vaalipäivään mennessä.

Poikkeusaika tai ei, työttömyyden hoitoon hallitus on sitoutunut ehdoitta, ja siihen on syynsä: oppositiossa ollessaan SDP kritisoi ankarasti Juha Sipilän (kesk.) työvoimapolitiikkaa. Marinin tavoite kuuluu: ”työllisyysaste nostetaan 75 prosenttiin ja työllisten määrä vahvistuu vähintään 60 000 henkilöllä vuoden 2023 loppuun mennessä”.

Loppusyksystä työllisyysaste uupui enää hitusen tästä. Onko hallitus siis onnistunut? Vaikea sanoa, sillä Suomi uhkaa luisua keväällä taantumaan, jolloin vuoden 2023 lopun työllisyysaste voi olla alempi kuin vuoden 2022.

Mutta eikö se ole silloin jo uuden, vaalien jälkeisen hallituksen murhe? Toki, osaltaan. Ja tämä esimerkki juuri osoittaa, kuinka vaikeaa on määritellä tarkkaan, mikä on minkäkin hallituksen onnistumista ja epäonnistumista. Tosielämä kun ei vaalikausien vaihtumisesta perusta.

Vasemmistosta, vihreistä, RKP:stä ja keskustasta koostuva hallitus ei ole käytännössä kiristänyt veroja vaan ottanut mieluummin lisää velkaa. Ja kun velkaa on otettu jaettavaksi edelleen yrityksille ja kansalaisille, milloin koronan haittojen pienentämiseen, milloin energianhinnan kanssa selviämiseen, niin iso määrä ylimääräistä rahaa markkinoilla pakkaa yleensä nostamaan hintoja. Vaikka kuinka hyvään tarkoitukseen, isommilta katastrofeilta estämään. Suomi kuten muukin länsimaailma on tutustunut monen nollainflaation vuosikymmenen jälkeen hurjaan kymmenen prosentin hinnannousutahtiin.

Inflaatio syö osaltaan valtionvelkaa, mutta voi olla, että tuleva hallitus ei välty enää veronkorotuksilta, sillä myös valtion korkokulut ovat pitkän hiljaiselon jälkeen ryöpsähtäneet kasvuun. Ja soten onnistumiseen tarvitaan varmasti vielä lisää rahaa. Vanhenevan Suomen aktiivisten eläkeläisten tulviessa vaaliuurnille yksikään puolue tuskin uskaltaa luvata säästöjä tästä kohtaa – varsinkaan, jos sodan ja yhä aaltoilevan koronan päälle tulee jokin kolmas kriisi.

Oppositio muistuttaa, että rahaa on syydetty muuhunkin kuin kriiseihin. Se on oikeassa: mutta kun sairaaloihin kertyi jonoja koronan aikana, niin niiden purkaminen näkyy lisääntyvinä sote-kuluina vielä monen vuoden ajan. Ja vanhuksille aiempaa lempeämmän hoitajamitoituksen kaltaiset kalliit uudistukset – vaalien lähestyessä senkin rahanmenon takana ovat olleet kaikki.

Maailmassa, jossa kaikki liittyy kaikkeen, ei ole helppoa sanoa, mikä raha on kriiseihin, mikä hyvinvointiin – ja mikä on turhaa tuhlausta.

Loppujen lopuksi hallitus on urakoinut enemmän kuin monet edeltäjänsä, mutta on sillä kyllä ollut enemmän tehtävääkin. Vaalikentillä voidaan nähdä väsyneitä poliitikkoja, joiden on vaikea ponnistaa parhaimpaansa nyt, kun se täytyisi tehdä. Kullakin äänestäjällä on omat tärkeät aiheensa, joten ehdokkaita pommitetaan kaikella mahdollisella maan ja taivaan väliltä. Ei käy kateeksi – vaikka toisaalta niillä, jotka ovat nyt eduskunnan penkkejä kuluttaneet, on myös kriisien karaisema kokemus pärjätä edustajan tehtävissä aikoina, jotka ovat toivottavasti helpommat.

Vaikea kuvitella, että hallitus enää tässä vaiheessa hajoaisi – viime vaalikauden loppumetrit osoittivat, ettei siitä ollut mitään hyötyä kenellekään. Ministeritkin saavat loppuun asti enemmän ja parempaa julkisuutta kuin rivipoliitikot, ja kaikki on tarpeen.

Ihan vielä eivät kansanedustajat ja ministerit edes pääse vaalikentille. Kansainvälisiä sopimuksia – kuten Suomen ja Kambodžan välisestä lentoliikenteestä – lähtee pikaiselle eduskuntakierrokselle, mutta myös kaikkia kansalaisia kiinnostavia kysymyksiä alkaen siitä, miten sähkölaskujen noustua pilviin annetaan kuluttajille tukea. Virkamiehet painoivat pitkää päivää erilaisten laskelmien ja mallien kanssa joulun pyhätkin. Hyvä tarkoitus ja rahojen riittäminen ei ole tarpeeksi, vaan lakien pitää olla linjassa perustuslain ja Suomen kansainvälisten sitoumusten kanssa sekä toki myös toteutettavissa käytännössä.

Eikä ole sanottu, etteikö sote tai sota voisi teettää vielä viime hetken lisätarpeitakin.

Kuten kaikki hallitukset, Marininkin hallitus jättää perinnön seuraajalleen, joka aloittaa joskus touko-kesäkuun vaihteessa: valtioneuvoston hankerekisterissä on vielä yli sata keskeneräistä hallitusohjelman toteuttamiseen liittyvää lainsäädäntöhanketta pesämunana. Huhtikuussa on luvattu saattaa loppuun esimerkiksi hanke työehtosopimusjärjestelmän kehittämiseksi – paikallisen sopimisen alatyöryhmä jatkaa työtään vaalikauden loppuun.

Työmarkkinajärjestelmä onkin hyvä esimerkki ikuisuusprojektista: kehitetään, tutkitaan, suunnitellaan ja valmistellaan. Aina riittää parannettavaa, ulkomailta esimerkin ottamista, etujärjestöjen ja yritysten kanssa keskustelemista ja muuttuvan maailman olosuhteiden huomioon ottamista.

Riippumatta siitä, uskooko poliitikko markkinavoimien hyveisiin vai vahvaan valtiovaltaan, eurooppalaiseen yhteistyöhön vai Suomen omiin ponnisteluihin, valtioneuvoston työ muistuttaa kauempaa katsottuna muurahaispesän toimintaa: paljon siellä liikkuu väkeä ja tavaraa paikasta toiseen, kaikella on tarkoituksensa, mutta yhdenkään yksittäisen korren kantaminen ei vielä heilauta dramaattisesti yhtään mitään.

Vaikka maailma ei tule valmiiksi loppukeväästä, seuraava hallitusohjelma tulee. Niin puolueissa kuin lobbausjärjestöissä seuraavan ohjelman pohjia kirjoitetaan jo täyttä häkää.

Ei ihme, jos seuraavakin hallitusohjelma näyttää siltä, että siinä on jotakin uutta, jotakin vanhaa, jotakin lainattua ja muutama sininen ajatuskin paremmasta maailmasta.