Ohi ajava nuoripari lyö autonsa jarrut pohjaan Öllöläntie 156:n kohdalla ja peruuttaa entisen kyläkaupan pihaan. Päivänvarjojen alla istuu iso mies mustassa knallihatussa.

Pihamaan täyttävä kirpputori ”Laulava kolli” on uskomaton näky. Pöydillä on aarteita laidasta laitaan: vanhoista kahviastioista hienoihin kynttilänjalkoihin, kirjoihin ja cd-levyihin. Rekeissä roikkuu vaatteita.

Talon emäntä hoitaa kaupanteon käytännön puolen ja käy varmistamassa hintoja isännältä. Erityisesti nuoria ostajia kiinnostaa 1970- ja 1980-luvun taitteen kahviastiasto. Hinnasta käydään neuvottelua. Isännän alun perin pyytämään 40 euroon asiakkailla ei ole varaa.

– 35 euroa jos saisi. Katsokaa siihen mukaan jotain muutakin. Ei teidän tarvitse niitä enää sinne pöytään takaisin viedä, bassoääninen isäntä sanoo.

Hinnasta päästään yksimielisyyteen. Nuoripari lähtee jatkamaan matkaa tyytyväisenä. Astiaston mukana auton takakonttiin päätyy muun muassa pari vanhaa kuparista kynttilänjalkaa.

Tuupovaarassa sijaitsevan Öllölän kirpputorin isäntä on Risto Niemelä, 67, ja emäntä hänen vaimonsa Leena Niemelä. Leena on myös diabetesta sairastavan Riston omaishoitaja.

Pihamaa täyttyy kirpputorilöytöjen lisäksi Riston persoonallisesta ITE-taiteesta. Teemoissaan hän pyrkii ajankohtaisuuteen. Matti Vanhasen lautakasajupakan aikoihin Risto pystytti pihalle lautahäkkyrän, joka sai nimekseen ”Vanhasen laudat löytyivät sittenkin”.

Taideteosten nimet ovat isännän keksimiä, pesuvatirumpuja soittava patsas on ristitty ”Jussi Kuusysiksi”. Myös Suomen formulasankarit ovat saaneet omat muistomerkkinsä. Teosten tyylikkäästä tekstityksestä vastaa Leena.

Kirpputorin ohella Niemelät pitävät kotia hylätyille kissoille. Osa niistä on ”sosiaalitapauksia”, koska aiemmat isännät ja emännät eivät ole pystyneet vaikean elämäntilanteensa takia enää huolehtimaan kissoistaan. Osa kissoista on löydetty vapaina luonnosta.

Niemelöiden avustuksella viitisenkymmentä kissaa päätyy vuosittain uusiin koteihin. Toiminnan alkuun he pääsivät 22 vuotta sitten kahdella kissalla.

Autettavia kissoja varten on erityinen kissatalo. Perheen omat kissat ja kaksi koiraa, Bella ja Valtsu, asuvat päärakennuksessa Leenan ja Riston kanssa.

Öllöläntie 156 sijaitsee Tuupovaarassa, syrjässä maailman valtateistä. Kylän raitti on hiljainen. Niemelät ovat kuitenkin onnistuneet pienillä eläkkeillään ja Leenan pienellä omaishoitajan tuella rahoittamaan oman elämänsä. Kirpputorituotoilla Kissojen Alkukoti ja Apu ry maksaa kissojen kulut, ruoat, hoidot ja eläinlääkärilaskut.

Ylellisyyksiin ei juuri jää varaa, mutta ei pariskunta nykyajan digitaalisia hienouksia edes kaipaa.

– Ei elämän mielekkyys synny siitä, että asutaan kalliilla vuokralla kerrostaloasunnossa ja televisiosta näkyy sata taivaskanavaa, Risto sanoo.

Leenan kotikylään Joensuun Tuupovaaraan he muuttivat 1990-luvun puolivälissä, hyvin kirjavien elämänvaiheiden jälkeen. Leenakin lähti vain 16-vuotiaana kotoaan maailmalle, töiden perään.

Kirpputorilahjoittajia ja muuta apua on järjestynyt sillä perusteella, että Niemelät ovat Öllölän julkkiksia, valtakunnallistakin kuuluisuutta saaneita.

Risto on puhunut avoimesti elämästään niin lehdissä kuin televisiodokumentissakin, mitään siitä sensuroimatta ja mitään siihen lisäämättä.

Elämä oli ennen raitistumista niin risaista, että mitään ylimääräistä ei ole tarvinnut keksiä.

– Puhun avoimesti, koska haluan esimerkilläni osoittaa, että muutos on mahdollista jokaiselle, jos sitä vain itse haluaa. Jos yksikin syrjäytynyt päihdeongelmainen ja rikollinen saa tarinastani voimaa muutokseen, työ on kantanut hedelmää, Risto sanoo.

Risto oli vain kolmevuotias nähdessään äitinsä viimeisen kerran vuonna 1954. Äiti kuoli syöpään.

– Se on ensimmäinen lapsuusmuistoni ja hyvin hämärä. Sairaalassa valkoisen lakanan alla oli joku tummatukkainen nainen, Risto kertoo.

Isä oli armeijan leivissä ja sai komennuksen Lohjalle. Risto sai kodin tätinsä luota Somerniemeltä.

– Se oli mökkipahanen, jossa oli ehkä 15–20 neliötä asuinpinta-alaa.

Vilkkaan pojan elämä tädin luona ei sujunut auvoisissa merkeissä. Kun pitkät hiukset tulivat muotiin 1960-luvulla, tädin naapurissa asunut setä pyysi apuvoimia pitämään Ristoa kiinni, että saisi leikata tämän hippitukan.

Risto muistaa tapauksen katkerasti, sillä hän oli kovin mieltynyt pitkään hiusmuotiin.

– En saanut tädin luona olla sellainen lapsi kuin luonnostani olin. Muiden vaikeuksien lisäksi täti ei olisi suvainnut minulle lemmikkejä. Hain yhden kissan isoäidille jostain, kun täti ei olisi antanut minulle omaa kissaa, Risto muistaa.

Ennen pitkää Risto ajautui rikosten tekijäksi ja laitoskierteeseen. Poikakodista tie vei vankilaan jo vuonna 1968, kun Risto oli vain 17-vuotias. Laitoskierre jatkui siitä neljätoista vuotta.

Kun vankilan portit välillä sulkeutuivat takana ja vapaus koitti, Risto tottui kodittoman kiertolaisen elämään paitsi eri puolilla Suomea myös Tansakssa, Kööpenhaminassa.

Vankiloissa Risto haki säännöllisesti tukea raitistumiselleen. Syvälle rikollis- ja päihdeporukoihin ajautuneen oli kuitenkin vaikea nousta niistä pois, vaikka yritystä riittikin.

Yösija kerrostalon rappukäytävässä oli suorastaan luksusta, kun välillä piti nukkua puistikoissa taivasalla ja roskiksissa jopa 30 asteen pakkasissa.

Yksi pohjakosketus tuli 1970-luvulla, kun Risto makasi sammuneena Helsingin Kaisaniemenkadulla kaatosateessa. Ehkä Risto ei tänä päivänä olisi edes hengissä, jos hän ei olisi joutunut säännöllisesti takaisin kaltereiden taakse.

Yksi hurjimmista muistoista on se, kun Risto karkumatkallaan Muhoksen poikakodista ryösti kavereittensa kanssa postin Pihlajakoskella Keski-Suomessa kirveellä aseistautuneena.

Ketään ei kirveellä tarvinnut keikalla lyödä, ja karkuunkin porukka onnistui pääsemään. Vähät saalisrahat ryypättiin pakomatkalla.

– Siinä olisi kuitenkin voinut käydä huonomminkin, Risto myöntelee.

Sellaistakin tapahtui, että yhdellä ryöstökeikalla perään lähti kymmeniä poliiseja autoilla ja moottoripyörillä. Riston ryöstöporukan auto saatiin pysäytettyä aseiden avulla.

Pisin tuomio olisi voinut olla 9–10 vuotta, mutta pätevä juristi onnistui kutistamaan sen 2,5 vuoteen järjestämällä Riston mielentilatutkimukseen.

– Olin tehnyt tekoni täydessä ymmärryksessä, mutta tuomiota lyhensi tutkimuksessa todettu vakava alkoholiongelma, johon lähdin hakemaan apua.

Riston tarinoissa vuosiluvut ja vuosikymmenetkin saattavat joskus heittää. Vuoden 1984 ja sen mukanaan tuoman elämänmuutoksen hän muistaa kuitenkin tarkasti. Silloin hän ymmärsi, ettei hän voi elää juodakseen ja varastaakseen ja ettei rautatieasema voi olla kenenkään koti.

Päätöksen raitistumisesta hän oli tehnyt jo vankilassa. Ainoa todellinen apu löytyi vertaistuesta ja kokemusten jakamisesta toisten elämänkoulun kolhimien kanssa.

Kun vankilan portit sulkeutuivat takana viimeisen kerran, vastassa oli luotettu vanha kaveri, jonka kanssa Risto lähti viikoksi pohjoiseen kalaan.

Sen reissun aikana ei otettu yhtään viinaa. Lapin-reissulta Risto palasi Pelastusarmeijan yömajaan. Se kasvatti halua saada oikea, oma koti.

Risto painottaa päihdeongelmaisen omaa tahtoa muutoksessa.

– Kaikki lähtee siitä, että ottaa vastuun omista tekemisistään ja ymmärtää muutoksen tarpeen. Ei siitä ole mitään apua, että alkoholistia hyysätään ja kyyditään johonkin hoitoon, jos oma tahto puuttuu. Hän voi olla kuukauden juomatta, mutta joutua putkaan jo paluumatkalla hoitolaitokseen. Joillekin riittää pelkkä viinanotto ja se raha, jonka yhteiskunta antaa, lisää hankitaan sitten rikoksilla.

Pahoilla mielin Risto muisteleekin viimeistä kohtaamistaan isänsä kanssa vuonna 1994. Silloin raittiutta oli takana jo kymmenen vuotta.

– Tapasin isäni hänen sairaalavuoteellaan, vähän ennen hänen kuolemaansa. Hän sanoi uudelle vaimolleen, että kuka perkele on tuon mennyt tänne pyytämään. Isälleni raitistumiseni ei merkinnyt mitään. Vain se merkitsi, ettei minusta tullut sellaista miestä, jollaiseksi minun hänen mielestään olisi pitänyt tulla.

Syrjäytymiskierteeseen ajautui Leenakin aikanaan. Pariskunta tapasi 1980-luvulla Helsingissä niin sanotussa ratabaarissa eli junaradan pätkällä, jossa Risto porukoineen oli juoppoporukan kanssa ryyppäämässä.

Leenan raitistuminen on yhtä suuri ihme kuin Ristonkin. Se avasi hänellekin tien parempaan elämään, autokoulua ja omaa siivousfirmaa myöten.

Parhaimmillaan pariskunta sai ostettua oman asunnonkin, mutta sitten tuli 1990-luvun lama, joka kaatoi firman ja vei asunnon alta.

Uuden elämän alkuun päässyt pariskunta ei kuitenkaan enää palannut entiseen, vaan löysi elämälleen tarkoituksen kissojen pelastamisesta Tuupovaaran Öllölässä.

– Olen toteuttanut paheksuttua aktiivimallia omassa elämässäni kohta jo 23 vuotta, kun olen auttanut näitä kissoja, Risto naurahtaa.

Kiistelty aktiivimalli ja sen voimakas vastustus saavatkin Riston mielen kuohumaan.

Aktiivimalli tarkoittaa työttömyysturvassa sitä, että työttömän on osoitettava aktiivisuutta tai muuten hänen työttömyysturvaansa leikataan.

– Ei sillä mitään elämää saa, että tyytyy vain ottamaan vastaan tekemättä itse mitään. Jos ihminen on niin hyvässä kunnossa, että pystyy omin avuin syömään ja asioimaan vessassa, niin kyllä hän pystyy tavalla taikka toisella tekemään jotain hyödyllistä toisillekin. Vaikkapa ITE-taidetta tai vapaaehtoistyötä. Täällä Öllölän metsissäkin olisi töitä tarjolla vaikka kuinka; voi kerätä puita ja syksyisin marjoja, Risto puuskahtaa.