Ääni kantautuu kadulle jo ovisummerista: Hau! Hau! Hau!

Yrtti ja Maltti ovat selvästi kotona. Rappukäytävään asti kuuluu, miten niiden omistaja Anu Ylimaa komentaa koirat hiljaisiksi ennen kuin asunnon ovi aukeaa.

Yrtti ja Maltti ovat lapinkoiria, joilla rotuna on maine kovina haukkujina. Monet eivät sen takia uskalla ottaa lapinkoiraa kerrostaloon. Anu Ylimaa on, no, eri linjoilla. Sen lisäksi, että hänellä on kaksi aikuista lapinkoiraa helsinkiläisessä kerrostaloasunnossa, hän on myös kasvattanut useita lapinkoirapentueita kerrostalossa. Tällainen kokoonpano on nimeltään Eidalun Kennel.

Selityksiä tähän on kaksi.

Ensinnäkin Ylimaan “kennel” tarkoittaa jotain muuta kuin isoa koiratarhaa. Tällä hetkellä hänellä on tosiaan kaksi omaa lapinkoiraa, eikä sen enempää – mitä nyt kaksi kissaa lisäksi. Ylimaan kasvatustyö tapahtuu hitaasti ja harkiten, yleensä noin yhden pentueen vuosivauhtia.

Ja toiseksi: lapinkoirat ovat Ylimaan mielestä väärinymmärrettyjä.

– Totta kai ne ovat haukkumalla paimentava laji ja kovia vahtimaan. Mutta jos lapinkoira haukkuu jatkuvasti, sillä on jokin hätänä, hän sanoo.

Yleensä se hätä on tekemisen ja seuran puute. Lapinkoira ei tykkää, jos se laitetaan yksin koko päiväksi pihalle.

Haastattelun aikana Yrtti ja Maltti osoittavat Ylimaan argumentit enemmän kuin todeksi. Kun alkutohinat ja rapsutukset ovat ohi, ne vetäytyvät kumpikin omaan nurkkaansa kellimään ja nukkumaan. Reilun tunnin aikana ei kuulu yhtään haukahdusta.

Mutta nyt asiaan. Anu Ylimaa on harrastanut pienimuotoista kasvatustoimintaansa jo lähes 20 vuotta. Samalla hän on nähnyt, miten suomalaisista on tullut koirakansa.

Tällä hetkellä Suomessa on rekisteröityjä koiria henkeä kohti jo enemmän kuin missään muualla maailmassa. Niihin käytetään paljon aikaa – ja rahaa. Koirille on tarjolla vaatteita, korumallistoja, mittojen mukaan tehtyjä ortopedisiä sänkyjä, omia päiväkoteja, uimahalleja ja osteopaatteja. Äärimmäisissä tapauksissa puhutaan lemmikkivanhemmuudesta.

Miten tässä näin kävi?

Aikaisemmin koirat ja kissat elivät Suomessa ulkona, eli pihoilla tai esimerkiksi maatilojen piharakennuksissa. Ne olivat selkeästi hyötyeläimiä, joilta odotettiin tuholaisten häätämistä, vartiointia tai apua metsästyksessä.

Voi ajatella, että kansallisaarteiden lista kertoo siitä, millainen maa Suomi on pitkään ollut. Täällä koirat ovat olleet sisukkaita tarmonpesiä, joilla on ollut jokin tehtävä.

Vähitellen eläinten asema on kuitenkin muuttunut. Ensin niistä tuli työläisten sijaan lemmikkejä, sitten perheenjäseniä.

Näitä karvaisia perheenjäseniä on nykyään paljon. Suomessa on eletty viime vuodet valtavassa koirakuumeessa. Lemmikkien määrä on lisääntynyt tasaisesti jo parinkymmenen vuoden ajan, mutta koronapandemia kiihdytti tahtia niin, että nyt voidaan puhua jo vallankumouksesta.

Tuoreimpien arvioiden mukaan koiria on Suomessa jo 700 000 – eli enemmän kuin esimerkiksi asukkaita Helsingissä. Koronavuosina 2020 ja 2021 rekisteröintien määrä on Kennelliiton mukaan kasvanut vuoteen 2019 verrattuna lähes 17 prosentilla.

Vuonna 2021 rekisteröityjen koiranpentujen määrä ylitti ensimmäistä kertaa samana vuonna syntyneiden vauvojen määrän. Niitä myös kohdellaan vähän kuin vauvoja. Niitä kuljetetaan harrastuksiin, hierontaan ja trimmaukseen. Niille ostetaan merkkivaatteita ja laadukasta raakaruokaa, niitä hemmotellaan hieronnalla ja tassuhoidolla. Ja jos ne sairastuvat, niitä hoidetaan kovalla rahalla ja suurella innolla.

Se tarkoittaa, että koirat myös elävät paljon pidempään kuin ennen.

Mutta miksi koirat ovat juuri nyt niin suosittuja? Yksi selitys on asiantuntijoiden mukaan se, että yhä useampi suomalainen asuu yksin. Silloin koirasta on tietysti paljon seuraa. Se on perheenjäsen, jonka tosiaan voi itse valita ja hankkia. Suomalaisten elintaso on myös viime vuosikymmeninä noussut. Muutama tuhat euroa rotukoirasta ei enää ole keskiluokkaiselle perheelle mahdoton summa.

Jotkut saattavat myös toivoa lemmikin muuttavan elämän – ja osittain niin voi tapahtuakin. Koira miltei väistämättä lisää omistajan liikunnan ja ulkoilun määrää. Samalla tulee ehkä tutustuttua lähiseudun muihin koiriin ja heidän omistajiinsa. Tällaiselle matalan kynnyksen sosiaalisuudelle ja ulkoilulle on erityisesti kaupunkilaisten elämässä tilaa ja tilausta.

Anu Ylimaa on aina ollut eläinrakas, mutta koirakuume iski häneen vuodenvaihteessa 1999–2000. Ja se iski kovaa. Ylimaa istui tuntikausia Kallion kirjastossa selaamassa koirakirjoja ja kirjoitti ylös mahdollisten rotujen nimiä. Lopulta listassa oli 47 eri rotua.

Sitten Ylimaa alkoi silloisen puolisonsa kanssa käydä niitä läpi. Lopulta listaan jäi kaksi nimeä: thai ridgeback ja lapinkoira.

– Sitä thai ridgebackia ei sillä hetkellä Suomessa ollut oikein saatavilla, Ylimaa muistelee.

Niinpä heidän luokseen muutti lapinkoira Lunta. Monella tavalla koira muutti Ylimaan elämän. Kahden ja puolen vuoden jälkeen he nimittäin ottivat toisen lapinkoiran, ja silloin syntyi ajatus kasvatustoiminnan opiskelusta. Ensimmäinen pentue syntyi tammikuussa 2005 Helsingin Kalliossa ja sen jälkeen Eidalun kennel on tosiaan jatkanut toimintaa noin yhden pentueen vuosivauhtia.

Heti ensimmäisen koiran myötä Ylimaa pääsi tutustumaan lapinkoirapiireissä toimiviin ihmisiin.

– Nykyään melkein kaikki kaverini ja esimerkiksi lasten kummit ovat niistä porukoista. Elän vähän sellaisessa lapinkoirakuplassa.

On hänellä toki päivätyökin: Ylimaa toimii tuottajana elokuva-alalla. Koirien kasvattaminen ei Suomessa ole työ, jolla voisi elää. Ei ainakaan, jos sen tekee kuin Ylimaa. Hänelle nimenomaan lapinkoirien terveys on intohimo. Siksi jalostukseen suunnitelluille koirille teetetään terveystarkastuksia, geenitestejä, luonnetestejä ja paimennustestejä. Pähkäillään luuston terveyttä ja rakennetta ja luonteen puolesta sopivia kumppaneita.

Eikä näitä pentuja tosiaan myydä ihan kenelle tahansa.

– Haastattelen kaikki ostajaehdokkaat hyvin tarkkaan. Korona räjäytti kysynnän. Minulle tulee useita sähköposteja viikossa ja puhelin soi jatkuvasti.

Kun koronapandemia alkoi, Ylimaa puhui monta tuntia päivässä kiinnostuneiden ostajien kanssa – siis joka päivä. Kun hän väsyi siihen, hän teki Korvat pystyyn -nimisen podcastin.

– Ettei tarvitsisi kaikille kertoa samoja asioita.

Ylimaasta tuntuu, että erityisesti kaupungeissa olisi tarvetta koira-ajokortille.

– Maalla koira otetaan edelleen enemmän tarpeeseen, paimentajaksi tai metsästyskaveriksi.

Koirakuumeisten kaupunkilaisten taas olisi Ylimaan mielestä hyvä ensinnäkin pohtia, millainen eläin heidän elämäntyyliinsä sopii. Toiset rodut tarvitsevat pitkiä lenkkejä ja paljon aktiviteetteja, toiset voi ottaa ravintolaan mukaan ja toisia tosiaankaan ei.

– On olemassa myös vaativia rotuja, joita en ensikertalaisille suosittelisi ollenkaan, kuten bulmastiffi.

Yksi syy koirien lisääntyneeseen suosioon taitaa olla sosiaalisessa mediassa. Me kaikki olemme alkaneet viimeisen parinkymmenen vuoden aikana katsoa söpöjä videoita eläinten hellyyttävistä tempuista. Myös koiriin liittyvä markkinointi on nykyään helpompaa ja tehokkaampaa, sanoo Ylimaa. Kun hän otti ensimmäisen koiransa, markkinointi tapahtui vielä S-marketin ilmoitustaululla.

Ylimaa pitää hyvänä asiana sitä, että ihmiset ovat valmiita panostamaan esimerkiksi koirien harrastuksiin.

– Koirilla on ilman muuta vähemmän käytösongelmia, kun niille tarjotaan enemmän tekemistä. Mutta jonkinlaista maalaisjärkeä peräänkuuluttaisin. Joka aivastuksen takia ei tarvitse heti lähteä lääkäriin.

Kyse on veteraanikasvattajan mukaan myös siitä, että osa ihmisistä on laiskistunut koiran pitäjänä. Erilaisille lemmikkipalveluille on tilausta, kun ihmiset eivät halua itse hoitaa koiran turkkia tai kynsiä – tai keksiä niille tekemistä kotona. Jotkut taas hössöttävät koiriensa ympärillä jatkuvasti ja pukevat niille jopa vaatteita.

Taitaa olla niin, että kun melkein koko kansakunta innostuu asiasta kuin asiasta, ovat erilaiset ylilyönnit ovat väistämättömiä.

Vuonna 2020 järjestetyssä kyselyssä suomalaiset arvioivat käyttävänsä koiraansa rahaa keskimäärin 150 euroa kuukaudessa. Esimerkiksi eläinlääkärikulut kuitenkin helposti nostavat summan moninkertaiseksi.

Tämän tietää hyvin muun muassa helsinkiläinen Elisa Vuori. Hän on jakanut elämänsä vuodesta 2013 lähtien Kyprokselta saapuneen rescue-koira Armin kanssa. Armi saapui Suomeen puolitoistavuotiaana ja terveenä koirana. Nimensä se sai Armi Kuuselan mukaan, olihan sekin kansainvälinen kaunotar.

Alkutarkastuksessa eläinlääkäri kehui Armia hyvärakenteiseksi. Muutama viikko sen jälkeen koiran toisesta takajalasta repesi eturistiside. Se leikattiin, mutta sama tapahtui pian uudestaan, Vuori kertoo.

– Jalka kuvattiin. Silloin huomattiin, että Armin reisiluu oli ilmeisesti murtunut alle kuuden kuukauden ikäisenä. Siksi jalka oli kasvanut kieroon.

Armin eläinlääkärikulut ovat olleet tuhansia euroja. Sen lisäksi koira käy säännöllisesti hierojalla ja osteopaatilla. Niillä yritetään estää jalan puuttumisesta aiheutuvia selkäongelmia. Tänäänkin Armilla on selässään osteopaatin liimaama kinesioteippi, vähän samanlainen kuin ammattiurheilijoilla.

Elisa Vuoren mielestä kaikki tämä panostus Armin terveyteen on kannattanut. Mitä koira hänelle oikeastaan merkitsee?

Vastausta pitää odottaa hetki. Sitten Vuori vastaa, ääni hieman väristen.

– No valtavan paljon se merkitsee. Ajattelen, että Armi on samaan aikaan ystävä, mutta on se myös mun perhe. Vaikka se ehkä jonkun mielestä voi kuulostaakin rajulta.

Niin, mikä oikeastaan on perheen määritelmä?

Elisa Vuori ja Armi asuvat kahdestaan ja nukkuvatkin melkein aina yhdessä. Jossain vaiheessa aamuyötä Armi tosin usein kiipeää sängystä omalle koiranpedilleen. Asunnon lattia on peitetty miltei kauttaaltaan matoilla, jotta Armi ei liukastuisi ja satuttaisi selkäänsä.

Päivät rytmittyvät Armin lenkkien mukaan ja usein Vuori tekee etätöitä kotona. Iltamenot ovat viime vuosina vähentyneet. Jos Vuori on vaikka ystäviensä kanssa kaupungilla, nämä yrittävät välillä sanoa, että eihän sinun vielä tarvitse lähteä. Että kyllä se koira pärjää.

Mutta Vuori ei mielellään anna Armin olla pitkiä aikoja yksin kotona.

– Tietenkin se pärjää, ja suurimman osan yksinoloajastaan Armi tietysti nukkuu. Mutta en minä halua vain säilöä sitä koiraa yksin kotona. Enkä oikein pysty nauttimaan olostani muualla, jos tiedän, että se odottaa minua.

– En olisi osannut odottaa, miten kokonaisvaltaisesti se on vaikuttanut ajatteluuni. Mietin asioita nykyään ylipäätään enemmän eläinten ja luonnon kannalta. Se johtuu siitä, että näen Armissa niin paljon samaa kuin itsessäni. Olen myös yllättänyt siitä, miten vahva hoivavietti minulla on sen suhteen. En aikaisemmin ajatellut itseäni erityisen hoivaavana ihmisenä.

Vuori ajattelee, että suhde lemmikkiin voi omalla tavallaan olla jopa parempi kuin suhde toiseen ihmiseen: selkeämpi ja yksinkertaisempi, ilman odotuksia tai vanhoja kaunoja.

– Monessa mielessä koira on vähän kuin ihminen, mutta ilman monia huonoja puolia. Ei koira kanna kaunaa tai suunnittele kostoa. Mutta kaikki tärkeät asiat siinä on: rakastaminen, ilo ja huolenpito.