Ajelimme taannoin vaimoni kanssa vasta sataneen lumen peittämää metsäautotietä. Päivä oli jo pitkällä, ja hento hämärän huntu oli laskeutunut Kuhmon ylle.

Yhtäkkiä molempien katse kohdistui tiellä olevaan lumikasaan. Lähestyessämme kohoumaa huomasimme, että se oli alkanut liikehtiä. Hetkeä myöhemmin kasa pöllähti hiutaleiksi, ja sen keskeltä lennähti vitivalkoinen lintu.

– Katso! Näitkö? huusin lapsenomaista intoa puhkuen.

Valkoinen lintu laskeutui pientareelle ja jähmettyi paikalleen. Siinä se tuijotti meitä tai oikeastaan autoamme, joka vuorostaan katsoi sitä suurilla kirkkailla silmillään. Ihastelimme lintua tuulilasin läpi, aivan kuin olisimme olleet tosielämän Avarassa luonnossa. Yhtäkkiä lintu lähti astelemaan metsäkanalinnulle tyypillisesti nytkähtelevin askelin kadoten männikön suojiin.

Molemmille meistä lintu oli entuudestaan tuttu Lapin-reissuilta, mutta ei näiltä seuduilta. Laskin mielessäni, että tämä oli kolmas kerta, kun olen reilun yhdeksän vuoden aikana Kuhmon metsissä säännöllisesti liikkuessani nähnyt riekon. Muistan elävästi jokaisen kohtaamisen.

Tähän sitä on tultu, että nykyään näillä leveysasteilla pohjoisen luonnon tunnusomaisten lajien näkemistä tekee mieli juhlia kakkukahvien kera. Mutta juhlat sikseen. Riekon kohtaamisen aikaansaama huoleton hurmio hiipui jo samana iltana, kun istahdin koneen ääreen ja aloin tarkemmin selvittää, miksi en ole törmännyt lintuun useammin.

Metsäkanalintujen kannat vaihtelevat vuodesta toiseen, usein hyvinkin voimakkaasti. Ylä-Lapissa riekon pesintä näytti viime keväänä onnistuneen lämpimän alkukesän johdosta, ja kanta nousi jälleen vuosien syöksykierteen jälkeen. Täällä Metsä-Suomessa tilanne on ollut huolestuttava jo pitkään.

Viime vuosien aikana ilmastonmuutoksen vaikutukset ovat näkyneet Suomessa muun muassa merkittävästi leudontuneina alkutalvina. Joulukuut ovat olleet lähes viisi astetta tavallista lämpimämpiä. Tämä on tarkoittanut sitä, että pysyvä lumi on tullut maahamme yhä myöhemmin.

Pitkittyneet, lumettomat alkutalvet ovat kohtalokkaita riekolle, joka vaihtaa talviasunsa valon vähetessä. Valkoinen lintu loistaa tummassa maastossa ja on pedoille helppo saalis. Metsäkanalintujen elinympäristöjen pirstoutumien on toinen syy siihen, miksi riekolla ja monilla muilla perinteisillä metsäneläimillä menee huonosti. Ongelma heikentää niin Kainuun kuin koko Metsä-Suomen riekkojen elinoloja.

Onko mahdollista, että lähitulevaisuudessa riekko, yksi maamme ensimmäisiä lintuja, katoaa näiltä leveysasteilta kokonaan? Päätin soittaa alan asiantuntijalle.

Eläkkeellä oleva metsäkanalintututkija Harto Lindén kertoi puhelimessa, että vielä 1960-luvulla riekkoja eleli maamme etelärannikolla Inkoossa saakka. Ilmaston lämpeneminen, metsien muokkaus ja soiden ojitus ovat pääsyitä siihen, miksi tämä metsälintu on kadonnut suuresta osasta Etelä-Suomea.

Lindén ei kuitenkaan olisi vielä huolissaan siitä, että riekko katoaa Kainuusta. Tosin hänen mukaansa ihminen on avainasemassa riekon suojelussa. Vaarantunutta metsäkanalintua voidaan auttaa selviämään Metsä-Suomessa säilyttämällä oikeanlaisia elinympäristöjä, rämeitä ja kuivia kangasmetsiä, joiden välimaastossa riekko viihtyy.

Ihmisen aiheuttamat muutokset ovat havaittavissa Suomen luonnossa kaikin aistein. Jalan liikkuessamme niiltä on miltei mahdotonta ummistaa silmänsä. Arkisten havaintojen pohjalta ei tietenkään kannata tehdä äkillisiä johtopäätöksiä, mutta niistä voi aloittaa.

Pienten luontohavaintojen ihmettely voi herättää meissä kysymyksiä, joihin vastauksia etsiessä voi päästä aivan uusille poluille. Siten voimme oppia hahmottamaan monimutkaisten, maailmanlaajuisten ilmiöiden alueellisia, kouriintuntuvia vaikutuksia lähiympäristössämme.

Teknologiakaan ei ole aina pahasta, päinvastoin, nykyaikainen luontosuhde rakentuu monista tekijöistä. Tietoa on saatavilla useista eri lähteistä, mutta vain innostumalla ympäröivästä luonnosta voimme ymmärtää sen merkityksen itsellemme.

Tällä kerralla riekon yllättävän kohtaamisen tuoma ilontunne tuotti parin tunnin aikana uusia tiedon kerrostumia. Ja mitäpä muutakaan tieto lisää kuin tuskaa – yksi klisee sallittakoon.

Ehkä tämä oli kuitenkin paras lopputulema, joka ohikiitävästä kohtaamisestamme saattoi seurata. Loppujen lopuksi olemme samassa veneessä riekon kanssa.