Vaalikevään aikana on keskusteltu kiivaasti siitä, minkä verran Suomen metsiä voidaan hakata kestävästi ja mikä niiden rooli on maamme ilmastonmuutoksen vastaisissa toimissa. Jo käsite metsien kestävä käyttö voi tarkoittaa eri asioita riippuen siitä, miten se määritellään. Puhummeko metsien kestävästä hyödyntämisestä taloudellisessa mielessä, hiilinieluina vai luonnon monimuotoisuuden perspektiivistä?

Metsäteollisuus on maailmanlaajuinen talousveturi, yksi hyvinvointimme kulmakivistä. Kemiin suunniteltu sellutehdas kasvattaisi hakkuumäärät ennätyslukemiin, mutta toisi alueelle kipeästi tarvittavia työpaikkoja. Sillä olisi maamme taloudelle merkittävä vaikutus.

Keskustelua metsien käytöstä käydään Suomessa kansainvälisellä ja paikallisella tasolla. Suomi on esittänyt EU:n komissiolle, että maassamme voisi jatkossa hakata metsää 83 miljoonaa kuutiota vuodessa, kun EU:n ilmastovelvoitteisiin perustuvat laskelmat arvioivat kestävän luvun olevan 10–18 miljoonaa kuutiota pienempi. Kaavailtujen sellu- ja biotuotetehdashankkeiden myötä lisääntyvät hakkuut pienentäisivät hiilinieluja radikaalisti.

Norjalais-suomalaisen tutkimusraportin mukaan hakkuurajoitukset Euroopassa eivät kasvattaisi hiilinieluja, vaan hakkuut siirtyisivät muualle, kuten Etelä-Amerikkaan, jossa toimintatavat eivät ole yhtä vastuullisia kuin täällä. Jos puuta ei olisi teollisuudelle tarjolla, korvattaisiin se ympäristön kannalta haitallisimmilla materiaaleilla. Tutkimuksen mukaan puurakentamisen lisääminen sekä valtavien maa-alueiden metsittäminen olisivat konkreettisia ratkaisukeinoja.

Tärkeän näkökulman hakkuukeskusteluun tuo keväällä julkaistu uhanalaisuusarvio Punainen kirja. Tieteellisen raportin mukaan joka yhdeksäs eliölaji on uhanalainen, ja näistä noin kolmannes eli 833 lajia elää maamme metsissä. Tieteellisten tosiasioiden valossa suojelutoimia tulisi tehostaa ripeästi.

Metsäluonnon köyhtymistä ei kuitenkaan voida ratkaista samoin keinoin kuin hiilinielukysymystä. Päästöjen kompensoinnista puhuttaessa ei saisi unohtua, että vaikka metsäsektorin hakkuiden aiheuttamia päästöjä voitaisiin tiettyyn pisteeseen saakka kompensoida yhteiskunnan muiden sektorien kautta, metsäluontoa se ei auta.

Suomen luonnon monimuotoisuudesta puhuttaessa on lohduttavaa, että sen tulevaisuus on omissa käsissämme. Toinen juttu on, minkälaisen painoarvon hallitus sille antaa.

Olen keskustellut metsäkysymyksistä lukemattomien eri ihmisten kanssa ja kuullut yhtä monta eri näkemystä. Yksi asia on kuitenkin yhdistänyt kaikkia metsäteollisuuden edustajista luonnonsuojelijoihin ja tutkijoista metsänomistajiin: metsäluonnon hyvinvointi on ollut jokaiselle henkilökohtaisella tasolla tärkeä asia.

Niinpä rohkenen nostaa esiin yhden tarinan, jossa ihmisen ja luonnon väliset ristiriidat ovat olleet syvät ja historian aikana tilanne on näyttänyt monta kertaa toivottomalta.

Saimaannorppa oli pitkään vaarassa kuolla sukupuuttoon. Tutkijoiden, virkavallan ja ennen kaikkea paikallisten pitkäjänteisellä yhteistyöllä norppakanta on saatu nostettua kuilun partaalta. Saimaannorppa ei ole vielä turvassa, vaan sitä uhkaa muun muassa ilmastonmuutoksen vaikutukset, jonka suhteen vaikutusmahdollisuutemme ovat rajalliset. Siihenkin suomalaiset ovat keksineet paikallisia ratkaisuja, kuten norppaystävällinen katiska ja kelluva keinopesä, johon norppaemo voi synnyttää turvallisesti leutona talvena, kun Saimaalta puuttuvat jää ja lumi.

Norpan suojelu ei ole lopettanut Saimaalta kalastusta, liiketaloutta tai muita ihmiselle tärkeitä asioita. Päinvastoin. Olemme vain muuttaneet toimintatapojamme niin, ettemme vaarantaisi vesistön ekosysteemiä.

Olisiko Saimaa-ilmiössä aineksia, joita voisi soveltaa metsäluonnon monimuotoisuuden köyhtymisen ja hakkuiden väliseen ristiriitaan?

Molemmissa on lopulta kyse samoista asioista: suomalaisista ja maamme ainutlaatuisesta luonnosta. Hömötiainen ei ole jokin söpö juttu, jolle ehdokkaat voivat hihitellä vaaliväittelyissä. Se on yksi Suomen luonnon hyvinvoinnin mittareista, siinä missä oranki on sademetsille tai jääkarhu arktiselle alueelle.

Hömötiaisen tai metson kaltaisten indikaattorilajien avulla voimme eri toimijoiden kesken alkaa kartoittaa keinoja, joiden avulla voimme suojella metsäluonnon monimuotoisuutta unohtamatta taloudellisia päämääriä.