Maamme susikannan painopiste on siirtynyt idästä lähteen, mistä susi aikoinaan hävitettiin. Paikalliset ovat tekemisissä uuden asian kanssa, josta heillä ei ole paljon kokemusta, hurjia tarinoita sitäkin enemmän.
Suomalainen susikiista on sumuisten historiallisten tapahtumien ja kulttuurillisten myyttien kyllästämä. Asenteiden ja tuntemusten juuret ulottuvat 1700-luvun agraari-Suomeen, jolloin susi oli pirun kätyri.
Nykyään suden välityksellä käsitellään myös monia tulenarkoja yhteiskunnallisia asioita, kuten maaseudun ja kaupungin välistä vastakkainasettelua, valtasuhteita ja kulttuurillisesti rakennettua luontosuhdettamme. Susi on tietämättään arvopoliittisten vääntöjen keskiössä.
Susi ei ole hyvis eikä pahis. Sen elämää säätelee luonnonlaki, jonka voi kiteyttää seuraavasti: luonnossa kaikki tapahtuu välttämättömyyden pakosta.
Ihmisen ja suden rinnakkaiseloon liittyy todellisia ongelmia, kuten tuotantoeläinvahingot ja metsästyskoirien kuolemat. Petoaitojen pystyttäminen ja metsästyskoirien suojelumenetelmien kehittäminen sekä tiedonvälitys suden käyttäytymisestä ovat tärkeitä keinoja ongelman ehkäisemiseksi.
Media-ajan termit pihasusi ja häirikkösusi ovat vakiintuneet suomen kieleen. Ne elävät kulttuurissamme väkevinä mielikuvina, usein faktojen kustannuksella.
Silloin kun yksittäinen susi on todettu ongelmaksi eikä se varoituksista huolimatta enää väistä ihmistä, on eläimen haittaperusteinen lopettaminen perusteltua. Tällaistenkin tapausten taustan ymmärtäminen on tärkeää.
Elintarviketurvallisuusvirasto Eviran raporteista selviää, että usein ”pihasusi” on ollut sairas yksilö. Valitettavan usein vamman on aiheuttanut ihminen. Eviran vuosina 2015–18 tarkastamista poliisin lopettamista tai sen luvalla ammutuista susista yli neljänneksestä löydettiin vanhoja, laittomasti ammuttuja hauleja. Loukkaantunut, yksinäinen susi ei usein pysty saalistamaan ravintoaan vaan hakeutuu asutuksen lähelle helpon ravinnon toivossa.
Susilauma, joka saa elää rauhassa vainoamatta, pysyy metsässä kaukana ihmisestä ja saalistaa luontaista ravintoaan, kuten hirviä ja kauriita.
Eviran tilastot osoittavat, että salametsästäjät ovat vastuussa merkittävästä osasta pihasusitapauksia ja aiheuttavat siten vaaratilanteita yhteisönsä jäsenille.
Sutta on vainottu ja metsästetty Suomessa järjestelmällisesti kautta aikain. Ihmispelon ansiosta se on ylipäätään vielä olemassa. Puheet siitä, että susien tulisi pysyä metsässä tai erämaassa, ovat usein harhaanjohtavia. Nyky-Suomessa suden elämän perusasiat, kuten laumasta lähteneen nuoren oman reviirin etsiminen tai parin löytäminen, eivät ole mahdollista ilman, ettei se liikkuisi ihmisen reviirillä.
Tänä keväänä Helsingissä ja Uudellamaalla nähty nuori susi oli tästä hyvä esimerkki. Suomen metsäalueet ovat pirstoutuneita, ja ihminen vaikuttaa eri rooleissa miltei kaikkialla. Useimmissa susihavainnoissa on kyse luonnollisesta asiasta, eikä ole syytä olla huolissaan.
Suomen viimeiset erämaat sijaitsevat Lapissa. Sinne sudella ei ole mitään asiaa poronhoidon takia, joka kattaa 36 prosenttia maamme pinta-alasta.
Susi on sopeutuvainen eläin eikä tarvitse ympärilleen koskematonta luontoa, vaan pärjää myös talousmetsien ja peltojen halkomassa kulttuurimaisemassa. Tämän takia susi on palannut Länsi-Suomeen. Sieltä löytyy riittävästi metsäalueita ja sorkkaeläimiä, kuten kauriita, joiden kanta ovat räjähtänyt, koska ihminen on poistanut suuret petoeläimet luonnosta.
Suden merkitykselle osana Suomen luonnon monimuotoisuutta tulisi antaa suurempi painoarvo.
Susipelon nimissä järjestettyihin koulukyyteihin kunta saattaa joutua käyttämään yli kymmenentuhatta euroa vuodessa. Mutta onko susikyyditys ainoa oikea tapa suhtautua tilanteeseen? Susi ei ole tappanut ihmistä sitten 1880-luvun. Tuolloinkin kyseessä näytti olevan raivotautiset ja sairaat yksilöt, joiden poistaminen lopetti surmanteot.
Entä jos taksin sijaan paikallisoppaat saattaisivat lapsia kouluun? Jalkaisin toteutettavan susikyydin aikana lapset voisivat jutella verovaroin palkattujen oppaiden kanssa susista ja luonnosta. Jos lasta pelottaa, hän voi tukeutua ammattitaitoiseen metsämieheen tai -naiseen.
Kenties tällä tavoin voimme opettaa uusia sukupolvia suhtautumaan susiin ja muihin pelottavilta tuntuviin vieraisiin asioihin maltilla ja tietoon perustuen.
Faktojen valossa Suomen luonto on turvallinen ja hyvä paikka kaikenikäisille.
