Jouduin itsenäistymään hyvin nuorena. Vanhempani olivat menestyviä juristeja ja he olivat koko ajan töissä. Ainoana lapsena opettelin selviytymään itsekseni. Jo alle kymmenvuotiaana kävin kaupassa ja laitoin ruoat itselleni. Toisaalta tunsin itseni hyvin yksinäiseksi ja epävarmaksi. Näitä asioita olen työstänyt koko aikuiselämäni ajan.

Playboyn kuvaukset ovat vaikuttaneet yksittäisenä tapahtumana kaikkein eniten työuraani. Siitä taiteellinen urani tavallaan käynnistyi. Aiemmin koin alastonkuvat taakkana ja ahdistavana asiana. En enää. Nyt ajattelen olevani ennen kaikkea rajojen rikkoja, joka ei ole suostunut asettumaan valmiiksi annettuihin malleihin.

Suurinta iloa itselleni tuottaa flow-tila, jonka saavutan maalatessa tai kirjoittaessa. Tunne on maaginen: tuntuu kuin koko universumi työstäisi lävitseni asioita. Silloin ajattelen, että työlläni on oltava jokin suurempikin merkitys.

Yksi seesteinen jakso oli 1990-luvun alussa. Poikani Kasimir syntyi ja rakensimme ex-puolisoni Johnnyn (Lee Michaels) kanssa omaa taloa. Myös kirjoittaminen ja maalaaminen avautuivat ensimmäistä kertaa.

Elämäni suurin suru on isäni sairastuminen Alzheimerin tautiin. Tavallaan tunsin menettäneeni hänet jo aiemmin, kun hän muutti uuden puolisonsa kanssa Norjaan Jäämeren rannalle. Viimeisen vuoden aikana hän on mennyt huonoon kuntoon. En tiedä, tunnistaako hän enää minua.

Isosetäni Aarne Souri eli kuukautta vaille 103-vuotiaaksi. Aina, kun häneltä kysyttiin pitkän iän salaisuutta, hän vastasi, että pidä hyvää huolta jaloistasi ja hampaistasi. Hän oli oikeassa. Esimerkiksi Alzheimerin taudin yksi isoin altistava tekijä ovat huonosti hoidetut hampaat.

Huomaan olevani hirveän huono tekemään kompromisseja tai ylipäätään yhteistyötä. En varmastikaan sopeutuisi enää normaaliin työelämään.

Yksityisen ja julkisen persoonani välillä ei ole enää eroa. Urani alussa ne olivat hyvin kaukana toisistaan.

Yritin olla se mielikuvien kaltainen seksikäs nuori nainen, vaikka todellisuudessa olin hyvin jätkämäinen tyyppi. Roolin ylläpitäminen oli ahdistavaa ja kipuilu identiteetin kanssa johti lopulta paniikkihäiriöön.

Olen aina inhonnut keskustelua miesten ja naisten välisistä eroista. En ole itse koskaan samastunut perinteiseen naisrooliin.

Määrittelen itseni muunsukupuoliseksi tai sukupuolettomaksi. Tämän oivaltamiseen meni hirveän kauan.

En mielelläni neuvo lapsiani heidän valintojensa suhteen. On sama, mitä he tekevät, kunhan löytävät oman paikkansa maailmassa. Toivoisin kuitenkin, ettei heidän tarvitsisi kokea samanlaista julkisuusrumbaa, jonka jouduin itse läpikäymään.

Minä elän nyt elämäni parasta aikaa. Voin viimein olla huoletta sellainen kuin olen.