Ei ole. Meillä kaikilla on oikeus omiin makumieltymyksiin. Lapsia voidaan kannustaa eri tavoin, mutta maistamisen pakosta pitäisi kyllä luopua. Siitä tulee helposti negatiivinen kierre, vaikka aikomus olisi hyvä. Se voi aiheuttaa hankalaa suhdetta syömiseen ja ruokaan. Mieluummin positiivisen kautta!

Jos suomalaislapsi syö päiväkoti- ja koulu-uransa aikana kolmetuhatta kouluateriaa, niin onhan sillä iso vaikutus. Se luo hyvästä ja monipuolisesta lounaasta mallin, joka pysyy, kun siirrytään työelämään. Ruokakulttuurin näkökulmasta kouluruoka ylläpitää perinteitä, joita ei välttämättä enää kodeissa vaalita, kuten yhdessä syömistä. Koen myös tärkeänä, että koulussa on tarjolla suomalaisia perinneruokia ja paikallisia erikoisuuksia, kuten Tampereella mustamakkaraa.

Olen saanut huolestuneita viestejä kunnista, joissa on tehty valtuustoaloitteita kasvisruokapäivän poistamiseksi. Ihmettelen aina, onko oikeasti selvitetty lasten ja nuorten mielipiteitä vai onko asia vain omittu aikuisten identiteettipolitiikan välineeksi. Pidän hyvänä valtakunnallista kouluruokasuositusta, joka linjaa, mitä kouluissa pitäisi tarjoilla. Siinä suositellaan kahta päivittäistä vaihtoehtoa, joista vähintään toinen olisi kasvisruoka. Siten koululaiset pikkuhiljaa maistamalla tottuisivat kasvisruokaan. Toivottavasti ei enää tulevaisuudessa edes puhuttaisi erityisistä kasvisruokapäivistä. Kerran pari viikossa olisi tarjolla kotimaista vastuullista kalaa ja lihaa.

Alkuun syötiin velliä, puuroa ja keittoa. Vasta 1960-luvulla kouluihin tuli haarukat. Viime aikojen isoja muutoksia on ollut kansainvälistyminen. Kouluihin on tullut eri ruokakulttuurien tarjontaa. Viimeisin suuntaus on ruoan kestävyys ja kasvisruokien tuominen listoille. Yhä enemmän myös osallistetaan lapsia ja nuoria ja kuunnellaan heitä kouluruoan suunnittelussa. Iso muutos on, että ruokaa tehdään yhä isommissa yksiköissä. Ennen emännät ja keittäjät olivat koulun henkilökuntaa, nykyään he ovat kunnan yhtiön tai yksityisen yhtiön palveluksessa. Siitä on varmasti etua hankintojen ja kustannustehokkuuden näkökulmasta, mutta toivoisin, että ruokapalvelutyöntekijät olisivat tiiviimmin osa koulu­yhteisöä ja osallistuisivat ruokakasvatukseen esimerkiksi vierailemalla oppitunneilla.

Ei tällaista systeemiä oikein muualla ole. Ulkomailla seminaareissa aina ihmetellään, kun meillä ruoka on maksutonta ja tunnistettu osana opetussuunnitelmaa. Historiallisestikin Suomen järjestelmä on ainutlaatuinen. Vuonna 1943 laki vaati kouluruoan tarjoamista, ja siihen varattu siirtymäaika loppui 1948. Suomi oli silloin köyhä ja sodan jäljiltä rikki revitty maa, mutta kouluruoka oli asia, johon silloin haluttiin panostaa: että lapset jaksaisivat opiskella. Sitä tarinaa haluaisin viedä maailmalle, että tämä on mahdollista muuallakin.

Hetkellisesti varmasti ainakin arvostus kouluruokaa kohtaan kasvoi, kun vanhemmat huomasivat, mikä vaiva on ruokkia lapset monta kertaa päivässä Olen kuullut opettajilta, että lapset ovat tykänneet, kun ovat päässeet taas syömään yhdessä. Hygieniasyistä on paikoin jouduttu syömään vähän hätäisesti tai kouluravintolan sijaan luokissa. Joissain tapauksissa ruoka on annosteltu lapsille valmiiksi. Kun pandemia hellittää, toivoisin että yhdessä syöminen nostettaisiin taas arvoonsa.

Kouluruoka on lähtökohtaisesti tosi tasa-arvoistavaa. Melkein kaikki syövät samaa ruokaa, mutta toki erilaiset ruokavaliot huomioidaan. Mieluummin osallistaisin oppilaat mukaan ruokalistojen suunnitteluun kuin lähtisin miellyttämään jokaisen yksilön toiveita. Kouluruokailu kasvattaa myös siihen, että ihan joka aterialla ei voi syödä omaa herkkua tai täysin omien mieltymystensä mukaisesti. Joskus pitää vain syödä, että jaksaa.

Ehkä se liittyy uraan ravitsemustieteilijänä, mutta en ole koskaan inhonnut kouluruokaa. Kun juttelen kollegoiden kanssa, ei kenelläkään ole mitään hirveitä traumoja siitä. Tykkäsin hirveästi mantelikalasta ja kanaviillokkia marjojen kera muistelen vieläkin.

Turhan usein yksin, mutta mielellään hyvässä seurassa. Mieluummin harvemmin ja hyvää kuin useammin ja huonoa.

www.ruokakasvatus.fi