Huhtikuun lopulla 2014 menin työpaikalleni torniolaiselle huoltoasemalle tavalliseen tapaan. Olo oli vähän outo. Lounasaikaan kokki sanoi, että naamani sinersi. Hän kehotti minua lähtemään kotiin. Tokaisin pärjääväni, vaikka maha oli kipeä.

Kun palvelin asiakasta kassalla, oksennus nousi kurkkuun. Ehdin juuri ja juuri rynnätä takahuoneeseen, jossa oksensin lavuaariin. Oksennus oli veristä.

Se säikäytti. Vedin ulkovaatteet päälle ja huusin meneväni lääkäriin.

Ajoin kuitenkin kotiin, jossa rojahdin sohvalle. Mieheni huolestui ja läksi viemään minua päivystykseen.

Siellä oksensin uudestaan. Oksennusta tuli ja tuli. Se ei ollut enää veristä, mutta haisi ulosteelle. Minut kiidätettiin ambulanssilla Kemin keskussairaalaan.

En ollut paniikissa, koska olen perus­positiivinen ihminen. Uskon aina, että kaikki kääntyy parhain päin. Pelkäsin vain sitä, että minulle tehtäisiin mahalaukun tähystys. Minua ahdistaa jo hammaslääkärissä, kun suussa tehdään toimenpiteitä. Edessä oli kuitenkin vielä pahempaa, nenämahaletku.

Viekää se pois, yritin vastustella. Tar­vittiin kolme yritystä, ennen kuin letkun laitto onnistui. Hoitajat sanoivat, että ­tottuisin siihen nopeasti ja voisin pian paremmin. Oloni helpottuikin heti, kun suoliston sisältö nousi letkua pitkin pois.

Tutkimuksissa selvisi, että oireeni johtuivat suolitukoksesta. Ei kuitenkaan tiedetty, missä tukos oli ja mikä suolen tukki.

En saanut syödä enkä juoda. Janon tunne oli hirveä ja suuni kuiva kuin korppu. Kun mieheni ja tyttäreni olivat luonani, rukoilin heitä laittamaan suuhuni jääpaloja. Yöllä uin unissani ja hörpin kylmää järvivettä.

Tätä jatkui kymmenen päivää. Sitten kokenut kirurgi päätti, että minut oli riskien uhallakin leikattava. Suurin riski oli ylipainoni. En pelännyt, sillä luotin kirurgin ammattitaitoon kuin kiveen.

Nenämahaletkun vuoksi hengitysputki piti laittaa minulle niin, että olin hereillä. Ajattelin, että tältä tuntuu kuolla. Olin varma, että tukehtuisin. Sitten anestesia alkoi vaikuttaa ja taju meni kankaalle.

Kun heräsin leikkauksen jälkeen teho-osastolla, kirurgi seisoi vieressäni. Hänellä oli kädessään purkki, jossa oli kananmunan kokoinen sappikivi.

”Tällainen löytyi ohutsuolestasi. Emme normaalisti jaa potilaille matkamuistoja, mutta tällä kertaa teemme poikkeuksen, koska kivi on poikkeuksellisen suuri”, hän sanoi. Hoitajat ja lääkärit kävivät ihmettelemässä sitä.

Diagnoosikseni tarkentui sappikivi ileus eli sappikiven aiheuttama suoli­tukos. Se on sappikivitaudin harvinainen ja vaarallinen komplikaatio. Jos minua ei olisi leikattu, olisin kuollut.

Luin tämän vasta myöhemmin verkosta. Leikkauksen jälkeen en vielä tiennyt, että olin ollut kuolemanvaarassa. Olin vain iloinen, että leikkaus oli ohi onnistuneesti. Se oli kestänyt kuusi tuntia, ja asialla oli ollut kolme kirurgia.

Arpi ulottui rinnasta alavatsaan. Napakin oli leikattu pois. Se ei minua haittaa.

Sappikivi sinällään ei ollut yllätys. Olin tiennyt siitä, koska olin sairastanut mahatulehduksen joitakin vuosia sitten. Sen yhteydessä tehtiin ultraäänitutkimus, jossa sappikivi näkyi. Sen koosta ei ollut puhetta.

Minua kehotettiin palaamaan lääkäriin, jos saisin sappikivikohtauksen. En palannut, vaikka mahani oli välillä kipeä. Kipu oli kuitenkin siedettävää ja meni ohi saamallani sappikohtauslääkkeellä. En joutunut olemaan pois töistä.

Minulla oli ollut sappivaivoja jo nuorempana. Tai näin tuolloin päättelin, kun luin kirjastosta lainaamastani kirjasta, että kova kipu ylävatsan oikealla puolella on sappikivitaudin tyypillinen oire.

Kipu ilmaantui, kun olin syönyt chiliä, mätitahnaa tai metvurstia. Se rauhoittui itsestään parissa tunnissa. En pitänyt tarpeellisena hakea apua.

Minulla on korkea kynnys mennä lääkäriin. Kun olin lapsi, tärykalvoni puhkaistiin korvatulehdusten vuoksi, ja siitä jäi alitajuinen kauhu lääkäreitä kohtaan.

En myöskään suhtautunut sappivai­voihin kovin vakavasti. Toki tiesin, että jonain päivänä edessä voisi olla leikkaus.

Äidiltänikin oli leikattu sappikivi. Sekin oli ollut niin iso, että se oli päätynyt näytille vitriiniin Ivalon terveyskeskuksessa, mutta hänellä kyse oli ihan tavallisesta sappikivileikkauksesta.

Toivuin tapahtuneesta yllättävän hyvin. Jo viikon päästä pääsin sairaalasta kotiin. Miten ihanalta tuntui haistella kevään tuoksuja omalla pihalla! Olin suorastaan huumaantunut, kun köpöttelin siellä keppien varassa.

Viikko siitä kuume alkoi nousta. Menin terveysasemalle. Tulehdusarvo CRP oli 200 mg/l. Normaalisti se on alle 10 mg/l. Kun sanoin hoitajalle, etten lähde takaisin Kemiin, hän sanoi, että lähdet vaikka Helsinkiin, jos on tarve. Lääkäri oli kuitenkin sitä mieltä, että pärjäisin anti­biooteilla.

Seuraavana aamuna kuume oli jo korkea. Nyt mieheni ajoi minut suoraan Kemin keskussairaalaan. CRP-arvo oli sinne saapuessa 476 mg/l. Hoitohenkilökunta ihmetteli, miten pysyin jaloillani.

Päädyin osastolle antibioottitiputukseen ja sain kuulla, että minut oli pikaisesti leikattava uudestaan. Leikkaushaava oli alkanut märkiä. Tällä kertaa se oli pakko jättää vaaksan eli noin 20 sentin verran avoimeksi.

Miestäni opetettiin hoitamaan haavaa. Se piti puhdistaa suihkuttamalla ja täyttää ja sitoa infektioita ehkäisevällä haavasidoksella joka aamu. Mieheni on työssään maatalouslomittajana hoitanut eläimiä, mutta nyt hän joutui siirtymään ihmisiin.

Haavan umpeutumiseen meni koko kesä. Minä googlettelin aikani kuluksi sappi­kivi ileusta netistä. Sain selville, että se syntyy useimmiten siten, että sappi­rakossa oleva sappikivi porautuu tulehduksen auttamana pohjukaissuoleen ja jatkaa matkaansa ohutsuolen loppuosaan. Siellä se jää kiinni ja aiheuttaa tukoksen.

Järkytyin, kun tajusin, että vain puolet potilaista selviää hengissä. Kauheaa, oliko kuolema ollut niin lähellä? Lihavat ihmiset kuolevat paljon pienempiinkin leikkauksiin. Minulla oli totisesti suojelus­enkelit matkassa.

Palasin työhöni huoltoasemalle runsaan neljän kuukauden toipumisen jälkeen. Se oli ilon päivä, koska rakastan työtäni. Olen ollut samassa työpaikassa 30 vuotta. Kaikille asiakkaille piti selittää, missä olin ollut.

Ajan kuluessa tapahtunut painui taka-alalle. Mutta se jätti pysyvän jäljen. Oivalsin, että elämä voi muuttua täydellisesti yhdessä vuorokaudessa. Aamulla herätessä ei tiedä, miten päivä päättyy.

Aluksi ärsytti, kun muut valittivat tyhjästä. Sairaalassa ollessani näin todella kovia kokeneita ihmisiä ja kuulin järkyttäviä tarinoita. Silti valtaosa suhtautui elämään positiivisesti.

Säilytin itsekin myönteisen asenteeni.

Kun minulta kysyttiin, haluaisinko puhua ammattiauttajan kanssa, ihmettelin, minkä takia. Olen vissiin kaheli, kun en tajunnut romahtaa. Luotin kai koko ajan siihen, että olin vielä sen verran nuori, ettei minulle voisi mitään sattua.

Toki olin aina tiennyt, että ylipaino on iso terveysriski. Toipilasaikana päätin, että nyt kaikki muuttuisi. Alkaisin elää terveellistä elämää. Olin laihtunut sairaalassa 15 kiloa ja jatkaisin tällä tiellä. Ajan myötä hyvät aikeeni kuitenkin unohtuivat. En saanut mitään ruokavalio-ohjeita.

Tänä vuonna otin painonpudotuksen puheeksi lääkärin kanssa. Hän ehdotti ruokahalua vähentävää lääkettä. Sen ansiosta syöminen on vähentynyt. Ruokavalioni on myös muuttunut terveellisemmäksi. Syön aiempaa enemmän salaatteja ja kalaa, koska minun tekee mieli vain raikkaita ja kylmiä ruokia.

Lihavuusleikkauksestakin on ollut puhetta, mutta välttelen sitä viimeiseen asti. En halua enää leikkauspöydälle.

Ylipainosta huolimatta en tarvitse verenpaine- tai kolesterolilääkitystä. En liioin kärsi selkävaivoista. Olen varmaan perinyt hyvät geenit. Tulen pitkäikäisestä suvusta. Toivottavasti edessäni on vielä monta hyvää vuotta mieheni, tyttäreni ja kahden lapsenlapseni kanssa.

Tällä hetkellä suurin huolen­aiheeni on korona. Tauti on lihavalla usein vaikea. Siksi asiakaspalvelutyössä on oltava erityisen varovainen. Kunpa kesällä tilanne olisi parempi ja voisimme viettää mieheni kanssa yhteiset 100-vuotisjuhlat.

Täytimme molemmat alkuvuodesta 50 vuotta ja toivomme, että saamme kesällä sukulaiset ja ystävät kokoon.

Sappivaivat ovat onneksi pysyneet poissa. Minulle on kuitenkin sanottu, että sappikiviä voi tulla uudestaan. Jos näin kävisi, olisin viisaampi ja hakisin apua heti ensioireiden ilmaannuttua.

Säilytän muistoksi saamaani sappikiveä rasiassa keittiön lipaston laatikossa. Kivi on neljä senttiä pitkä ja yhtä leveä. En ole koskaan avannut rasiaa.

Kerran näin minut leikanneen kirurgin ja huikkasin hänelle, muistiko hän minua. ”Mikä oli?” hän huuteli. ”Sappikivi ileus”, vastasin. Miestäni nauratti kamalasti. Olin kuullut väärin: lääkäri oli kysynyt, mikä nimeni oli.