Olin Turun yliopiston biokemianopiskelijoiden retkellä Pietarissa eli Leningradissa syksyllä 1982 ja poikkesin tavaratalon äänilevyosastolle. Šostakovitšin 7. sinfonia löytyi heti. Sen vieressä oli hienon näköinen, mustakantinen albumi. Kyrillisten kirjainten lukutaitoni riitti säveltäjän tunnistukseen: Bach.

”Mikä teos tässä on?” kysyin kansainvälisillä käsimerkeillä. Myyjä vastasi pistämällä vinyylin pyörimään.

Kaiuttimista tuli jousikvarteton esittämänä yksinkertaisuudessaan huumaava teema, jonka olen sittemmin, valehtelematta, kuunnellut miljoona kertaa. Levy oli Johann Sebastian Bachin Die Kunst der Fuge, joka on kaiken muun hyvän lisäksi käyttökelpoinen havaintoväline evoluution ja luonnon monimuotoisuuden ymmärtämiseen.

Die Kunst der Fuge, Fuugan taito, on Johann Sebastian Bachin keskeneräiseksi jäänyt kymmenen viimeisen elinvuoden askare, merkillinen kontrapunktisen polyfonian mestariteos, jossa peli avataan tuolla Leningradissa ensi kertaa kuulemallani teemalla. Sen jälkeen säveltäjä luo ällistyttävää kudosta kääntelemällä, vääntelemällä ja monistamalla piskuista teemaa erittäin monimutkaisiksi kuvioiksi.

Teema kääntyy nurinpäin, soi välillä tihentyneenä, välillä harvennettuna ja kohta yhtä aikaa tihennettynä ja harvennettuna. Syntyy jakso, ja pian kuullaan sen peilikuva.

Tämä on yhtä aikaa kaunista ja älyllistä, musiikkia ja matematiikkaa.

Ensimmäinen solu jakautui maapallolla neljä miljardia vuotta sitten. Siitä alkoi biologisen evoluution Die Kunst der Fuge: yksinkertaisen teeman loputon muuntelu ja kertautuminen, joka on tuottanut kyseisessä ajassa äärimmäisen monimutkaisen eli monimuotoisen elämänkirjon planeetallemme.

Voimme kutsua tätä kaiken aikaa muutoksen tilassa olevaa elämän ja kuoleman kiertokulkua elämänkirjoksi, elämänkehäksi tai luonnoksi.

Se on määrättömien vuorovaikutussuhteiden systeemi, jossa kaikki on kosketuksessa kaikkeen. Järjestelmän vahvuus ja selviytymiskyky esimerkiksi ilmaston lämpenemisen kaltaisessa kriisissä perustuu sen monimuotoisuuteen, elämän verkoston värähtelevään tiheyteen.

Neljä miljardia eli neljä tuhatta miljoonaa on niin iso lukema, että sen juurelle kannattaa seisahtua mietiskelemään. Vertailuksi mainittakoon, että Suomen puolustusmenoiksi vuodelle 2023 on budjetoitu kuusi miljardia euroa.

Siirtymä sotateollisuudesta eläinteollisuuteen antaa toisen verrokin: maapallolla elää varsin lyhyitä ja usein kurjia ja kidutettuja elämiään 20 miljardia kanaa (Gallus gallus domesticus).

Kana on määrällisessä, mutta vain määrällisessä, mielessä ruumiinpainonsa kokoluokassa evoluution voittaja: yhtä evoluutioon kulunutta vuotta vastaan elää peräti viisi kotkottajaa.

Kanojen olemassaolo, sinun olemassaolosi ja minun olemassaoloni palautuu tuohon neljä miljardia vuotta sitten alkumeressä jakautuneeseen soluun.

Sieltä me vain olemme polskineet, räpiköineet, munineet ja mutkitelleet kirjoittamaan ja lukemaan tätä esseetä ja tuottamaan kokkelia ja hot wingsejä.

Sieltä, samasta lähtökohdasta, on tullut myös rantakurvi, Suomessa äärimmäisen uhanalainen lintu.

Lähinnä itäisillä taigoilla, eli Euraasian havumetsävyöhykkeellä – siis Siperiassa – pesivä rantakurvi on Suomessa esiintymisalueensa länsirajalla ja pesii Perämeren pohjukassa.

Talvisin kurvit matkustavat Afrikkaan, Arabian niemimaalle ja jopa Australiaan asti.

Rantakurvi on kurppien heimoon kuuluva, mustarastaan kokoinen kahlaaja, jolla on erityistuntomerkkinä ylöspäin kaartuva komea nokka. Eri kahlaajalajeilla on erimittaisia nokkavarustuksia, jolloin joka poppoolle riittää ruokaa samoista sameista vesistä.

Rantakurvi pesii maassa avoimilla rantatonteilla. Poikaset ovat karkailevia vintiöitä, joiden kaitsenta on koiraiden kontolla.

Lisääntymisvelvollisuutensa täyttäneet emot kiiruhtavat etelän lomakohteisiin pian kuoriutumisen jälkeen. Kurveilla on hauska tapa huuhtaista puhtaaksi herkkuruokansa, nilviäiset, äyriäiset ja sen semmoiset rantaluonnon rikkaudet.

Suomessa pesii nykyisin vain muutamia kurvipareja. Jos enää niitäkään. Kaiken kaikkiaan kurveja elelee onneksemme maapallolla, siis Siperiassa, ihan mukavasti, miljoonankin verran. Kanoja on maapallolla kuitenkin 20 000 kertaa enemmän kuin rantakurveja.

Evoluution ja monimuotoisuuden, eli elämän, matematiikka tasaa populaatioiden kokojen epäsuhdan: monimuotoisuuden lajimatematiikassa sekä kurvi että kana saavat arvon yksi.

Rantakurvin kuvaili ja nimesi tieteelle 1770-luvulla latvialaissyntyinen, Saksassa opiskellut tohtori Johann Anton Güldenstädt.

Güldenstädt liittyi siihen valistuksen rintamaan, joka otti tehtäväkseen laajentaa tieteen monimuotoisuutta.

Staattinen kuva Jumalan kertarysäyksellä 6 000 vuotta sitten valmiiksi luomasta maailmasta alkoi rakoilla valistuksen vuosisadan Euroopassa.

Filosofi Denis Diderot arveli 1700-luvun puolivälissä suuressa ja vallankumouksellisessa, paavin pannaan julistamassa Ensyklopediassa​​​​​ aivan oikein, että aine on miljoonien vuosien kuluessa vaeltanut moninaisten organisaatioasteiden lävitse, ja että ajatuksemme ja tunteemme ovat aineen uutteran, mistään tietämättömän uurastuksen tulosta.

Yksi varhainen tiedon voimaan uskonut hallitsija oli naapurimaamme yksinvaltias isäntä Pietari Suuri, jonka 1700-luvun alussa organisoimat Siperian tutkimusretket olivat maailman mitassa tieteen edistyksellisimpiä projekteja yhdistäen luonnontieteellisiin tavoitteisiin kielitieteellisiä osioita.

Saksalainen lääkäri ja luonnontieteilijä D. G. Messerschmidt kutsuttiin Venäjälle tutkimaan Siperian maantiedettä, luonnonhistoriaa, lääketiedettä, kansoja ja niiden kieliä, muistomerkkejä sekä keräämään kaikkea näiden suhteen merkittävää tietoa.

Tätä tietämystä Pietari Suuri ei toki kaivannut vain tiedon itsensä tähden vaan lujittaakseen valtaansa ja hallitakseen tehokkaammin imperiumiaan. Pietari ehti kuitenkin kuolla, ennen kuin Messerschmidt sai urakan valmiiksi.

Messerchmidtin ryhmän kahdeksan vuoden uurastus tuotti mittaamattoman arvokkaan monitieteellisen aineiston, josta muiden muassa suomalaiset huiput, kielitieteilijät ja ugrilaisuuden tutkijat A. J. Sjögren ja M. A. Castrén hyötyivät omissa tutkimuksissaan vielä sata vuotta myöhemmin.

Johann Anton Güldenstädt asemoituu Messerschmidtin avaaman tutkimustradition alkupäähän.

Saksalaissyntyinen Venäjän keisarinna Katariina II eli Katariina Suuri komensi Venäjän keisarillisen tiedeakatemian tutkimusretkikuntaan töihin hakeutuneen Güldenstädtin seitsemän vuoden retkelle Ukrainaan, Kaukasukselle ja Georgiaan. Retken geologista, maantieteellistä, biologista ja kielitieteellistä antia pidetään varsin merkittävänä.

Katariina II ei ollut hänkään mikään erityinen riippumattoman, vapaan tieteen puolustaja. Hän halusi tietoa mainituista seuduista, koska Venäjällä oli aggressiivisia laajenemispyrkimyksiä Osmanivaltakuntaan eli Turkkiin. Katariina muun muassa himoitsi Krimin kaanikuntaa ja pyrki pontevasti venäläistämään Ukrainan siinä kuitenkaan onnistumatta.

Tämä yli 250 vuotta vanha historiallinen data kuulostaa tuoreelta tiedolta sotakeväänä 2023.

Myös kielitieteilijänä retkellä kunnostautunut Güldenstädt palasi 1775 Pietariin arvostettuna nuorena nerona. Vuonna 1781 hän kuoli kaupungissa kuumeeseen vain 35-vuotiaana.

Perinnöksi maailman tiedeyhteisölle häneltä jäi muun muassa uusi tunnistettu ja nimetty kahlaajalintu rantakurvi, joka erään koulukunnan mukaan laulaa ”vy-vy-vy”, ja toisen mukaan ”vib-vib-vib”.

Netistä löytyvän viikon luontoäänen perusteella arvioisin, että molemmat koulukunnat ovat oikeassa.

Monimuotoisuus on vahva, nykykäytössään tuore käsite kuvaamaan elinvoimaista rikkautta luonnossa, kulttuurissa ja yhteiskunnassa.

Inhimillisyyden ja elämän kunnioittamisen ohella myös monimuotoinen ja tiedon itsensä vuoksi suoritettava perustutkimus saattaa aika ajoin olla maailmassa uhanalaista.

Tutkitun ja riippumattoman tiedon edellytysten puolustus on kaiken luonnonsuojelun ja ihmissuojelun lähtökohta tässä riitaisassa ja uhanalaisessa, katoavan luonnon ja hupenevan tolkun maailmassa.