Monet pitävät häntä Suomen hauskimpana miehenä, mutta koomikko Joonas Nordman, 31, on omasta mielestään oikeastaan aika tylsää ja yllätyksetöntä seuraa.

Helsingin kantakaupungissa yhdessä avovaimonsa ja kahden kissansa kanssa asuva Nordman kuvaa itseään arjen rutiineista nauttivaksi ja hiljaisuudessa viihtyväksi peruspulliaiseksi. Hän ei koe kaipaavansa elämäänsä ylimääräistä jännitystä tai adrenaliinihuumaa.

– Hyvin vähän minussa on mitään mielenkiintoista kerrottavaa. En hyppää laskuvarjolla tai tee mitään muutakaan jännittävää, Nordman sanoo.

Urheilusta, autoista tai mistään muustakaan ”maskuliinisesta” hän ei ole ollut koskaan kiinnostunut. Nordman naurahtaa, että hänen kohdallaan elämän risaiseksi pistäminen tarkoittaa nykyisin lähinnä kahden kerroshampurilaisaterian syömistä päivässä.

Kotona hän kertoo lähinnä röhnöttävänsä sohvalla, lukevansa elämäkertakirjallisuutta ja katselevansa elokuvia. Varsinaisia harrastuksia Nordmanilla ei ole. Suurin osa ajasta kuluu joko töitä tehdessä tai niitä miettiessä.

Yksitoikkoista ja latteaa? Ehkäpä.

Omalla alallaan hän on silti supertähden asemassa.

On perusteltua väittää, että ilman Joonas Nordmania 2010-luvun suomalainen televisioviihde olisi vain varjo itsestään. Ainakin se olisi hyvin toisen näköistä. Luultavasti paljon yksitoikkoisempaa.

Nordman on ollut mukana käsikirjoittamassa lähes kaikkia viime vuosien suosituimpia kotimaisia komediasarjoja – muun muassa YleLeaksiä, Siskonpetiä, Putousta ja Pelimiestä.

Parhaasta komedia- ja sketsiohjelmasta jaettavaa Kultaista Venlaa hän on ollut voittamassa kahdesti. Pelkkiä ehdokkuuksia samasta kategoriasta on kertynyt peräti viisi kappaletta.

Koko kansan rakastamaksi nimeksi Nordman nousi vuonna 2015 Putouksen kuudennella kaudella. Hän voitti tuolloin ohjelman sketsihahmokilpailun näytöstyyliin porilaisella liitto-orava ja ay-jyrsijä Salme Pasi -hahmollaan. Porissa järjestetyssä toritapahtumassa hänen voittoaan juhlittiin 8 000 ihmisen voimin.

Vuotta myöhemmin Nordman uusi voittonsa Matti Pikkuvanhasena.

Valtava suosio on näkynyt myös hänen palkkapussissaan. Vuonna 2015 Nordmanin ansiotulot olivat kohonneet 143 676 euron suuruisiksi. Vielä muutamaa vuotta aiemmin hän työskenteli Iltalehdessä keskipalkkaisena uutispäällikkönä.

Miten menestys on muuttanut hänen elämäänsä?

– No, onhan se näkynyt tulotasossa. On voinut maksaa asuntolainaa vähän nopeampaan tahtiin. Ja käydä vähän useammin ulkomailla, Nordman arvioi.

Omaa  huumorintajuaan Nordman kuvaa ”mustaksi ja roisiksi”.

– Pidän kaikista synkistä ja törkeistä jutuista. En kuitenkaan sellaisesta hakemalla haetusta törkeydestä. Kaikessa pitää olla jokin selkeä pointti. Ihmisethän loukkaantuvat usein mustasta huumorista, koska eivät ymmärrä huumorin todellista kohdetta.

Mistä et itse laskisi leikkiä?

– En tekisi sellaista juttua, jossa naureskellaan selkeästi heikossa asemassa olevalla ihmiselle. Esimerkiksi vammaisuudesta voi tehdä huumoria, mutta huumorin kärjen pitää olla jossakin muualla kuin itse vammalle nauramisessa. Vaikkapa siinä, miten muut ihmiset suhtautuvat vammaisuuteen.

Samasta syystä Nordman kertoo suhtautuvansa viime vuosikymmenien Suomi-viihteeseen ristiriitaisin tuntein. Esimerkiksi Spede Pasasen ja Pirkka-Pekka Peteliuksen tuottamien sketsisarjojen hän ajattelee olevan aikansa tuotteita, joilla on puutteistaan huolimatta oma kulttuurillinen arvonsa.

Eikä hän ajattele, että kaikella sketsihuumorilla pitäisi olla sen syvempää tarkoitusta. Tänä päivänä vitsit vähämielisistä romanimiehistä ja juopuneista saamelaisista vaikuttavat silti ainoastaan tökeröiltä ja vähemmistöjä pilkkaavilta.

– Rehellisesti sanottuna en ymmärrä, miksi Pulttiboisin kaltaista ohjelmaa on ylipäänsä tehty. Siitä paistaa niin selvästi läpi, että ei ole ollut mitään suurempaa ideaa ja on vain vedetty päälle mitä on satuttu kaapista löytämään. Ja Uunothan (Turhapurot) ovat oikeastaan ihan lastenelokuvia, mutta sellainen tuntui uppoavan 1980-luvulla, Nordman sanoo ja hymähtää.

– Nyt tietysti joku lukee tämän ja sanoo, että tehtiinhän silloin paljon muutakin. Voi olla, mutta tällainen tuntuma itselläni on. Ja uskaltaisin väittää, että aika monella muullakin on vastaavanlainen kokemus.

Itse hän on venytellyt hyvän maun rajoja kaikkein pisimmälle Pelimies-sarjassa.

Pelimies on Nordmanin kipparoima yhden miehen show, överiksi vedetty poliittinen satiiri, jossa tutut vallanpitäjät näyttäytyvät katsojille sosiopaatteina ja tunnevammaisina ihmishirvi­öinä.

Juha Sipilän (kesk.) sarja esittelee narsistisena, selkärangattomana lässyttäjänä, Jussi Halla-ahon (ps.) tunnevammaisena, nieleskelevänä rasistina ja Antti Rinteen (sd.) puhevikaisena pölvästinä. Ja niin edespäin.

Oletko ikinä ajatellut menneesi liian pitkälle?

– En oikeastaan. Monesti olisi voitu mennä paljon pidemmällekin! Nordman nauraa.

Häkellyttävää kyllä moni pilkan kohteeksi joutunut kansanedustaja Antti Rinteestä Matti Vanhaseen ja Jussi Niinistöön on halunnut lähteä ohjelmaan vieraaksi. Nordmanin mukaan ainoastaan Juha Sipilä, Anne Berner ja Petteri Orpo ovat kieltäytyneet kutsusta.

Hän ei itse kummastele poliitikkojen intoilua ohjelman suhteen. Nordman sanoo Pelimiehen olevan kaikesta piikittelystä huolimatta hyväntahtoista komediaa. Hän ei ylipäätään usko, että aidolla halveksunnalla, vihalla tai inholla olisi paikkaa hyvässä poliittisessa satiirissa.

Esimerkiksi Nordman ottaa Jussi Halla-ahon.

– Tiedän ajattelevani monesta asiasta hänen kanssaan aivan eri tavalla. Silti hän ei ole mielestäni paha ihminen, eikä itselleni ole tullut koskaan sellaista oloa, että haluaisin naulata hänet jollain jutulla seinään. Näen Halla-ahon ensisijaisesti sellaisena sympaattisena polkupyöräilijänä. Pelimiehen lasien läpi katseltuna voin sanoa jopa pitäväni hänestä.

Kaikki eivät hänen ohjelmaansa ole ihastuneet.

Kaikkein syvimmin omasta hahmostaan vaikuttaa loukkaantuneen liikemies ja kansanedustaja Hjallis Harkimo (kok.). Hänet esitellään sarjassa Pelimiehenä: lukutaidottomana, Nalle Puh -kirjoja selailevana ja naisia ahdistelevana öykkärinä.

Marraskuun lopulla Harkimo purki asiasta sydäntään kokonaisen jakson verran omalle YouTube-kanavalleen. Muutamaa kuukautta myöhemmin hän oli puhumassa asiasta Ylen Pressiklubi-ohjelmassa:

– En tunnista siitä itseäni. Mielestäni se on ihan paska ohjelma. (…) Poikani sanovat minulle, että he eivät pysty sitä katsomaan. Että ”se antaa sinusta niin iljettävän kuvan”, Harkimo tilitti ohjelman juontajalle Sanna Ukkolalle.

Myös Nordman osallistui ohjelman kuvauksiin. Hän sanoo arvostavansa Harkimoa ja ihailevansa tämän tapaa tuoda asioita poliittiseen keskusteluun. Nordman vannoo kaksikon välien olevan kahnauksista huolimatta edelleen kunnossa.

Käykö Harkimo häntä sääliksi?

– No, ei oikeastaan. Kyseessä on kuitenkin korkeaa elintasoa nauttiva ja urallaan pitkälle päässyt henkilö, Nordman toteaa.

Tuo on järkeistetty vastaus. Entä tunnetasolla?

– Niin. Ajattelen, ettemme me ole mitenkään tarkoituksellisen ilkeitä. Mielestäni fokus on pidetty aina aika tarkasti siinä, että vitsit liittyvät suoraan kunkin henkilön toimintatapoihin ja siihen, minkälaisen kuvan hän on antanut itsestään julkisuudessa. Ja kuten sanoin, kyse ei ole koskaan syrjäytyneistä henkilöistä, vaan poliitikoista ja vallanpitäjistä. Heidän tuleekin kestää kritiikkiä.

Toisaalta voisi väittää, että myös Nordman kuuluu nykyisin valtaelittiin. Ehkei hänellä ole poliittista valtaa, mutta ohjelmiensa kautta hänestä on tullut merkittävä mielipidevaikuttaja ja eritoten mielikuvien luoja – tahtoi hän sitä tai ei.

Nordman itse vähättelee omaa asemaansa. Hän sanoo, että kaikessa hänen tekemissään ohjelmissa on ollut aina kyse ryhmätyöstä. Siinä mielessä hän ei koe itseään vallankäyttäjäksi. Sitä hän ei kuitenkaan kiistä, etteikö hän olisi tällä hetkellä ”ammatillisesti hyvässä asemassa”.

Sillä hän ilmeisesti tarkoittaa, että saa valita melko vapaasti seuraavan projektinsa. Nordmanin kultaisella kosketukselle taitaa olla tällä hetkellä enemmänkin vientiä?

Hän itse naurahtaa ajatukselle.

– Niin no. Erilaisia yhteistyökuvioita on. Ja ideoita myös. Toivottavasti toteutuvat.

Entä miten Nordman suhtautuisi, jos hänestä itsestään tehtäisiin karikatyyrihahmo?

– Olisihan se kunnianosoitus. Näkisin sellaisen ihan mielelläni. Tai ehkä se tuntuisi aluksi kivuliaalta: sellainen lyhyt ja hintelä, huonoryhtinen hahmo. Mutta, mutta… Vaikea silti nähdä, että loukkaantuisin sellaisesta aidosti.