Revontulet tanssivat hitaasti taivaalla. Missä mentiinkään? Ehkä jossain Saariselän ja Ivalon välillä, Nelostiellä.

Taivalta riittää, kun kulkee Saamenmaalla, saamelaisten kotialueella.

Saamenmaa yltää Keski-Norjasta ja -Ruotsista Jäämerelle ja kattaa vielä Pohjois-Suomen ja Kuolan niemimaatakin Venäjän puolella. Asutus on harvassa ja välimatkat pitkiä. Paikasta toiseen kulkeminen vie aikaa.

Pimeää oli ainakin, kun revontulet näkyivät niin hienosti.

– Siitä minulle tuli revontulten joiku, Ulla Pirttijärvi muistelee.

Näinkin voi joiku syntyä, tai näin sen voi saada. Joiun ymmärtää ehkä helposti vain muinaiseksi saamelaisten lauluksi. Joiku on kuitenkin paljon enemmän kuin vain perinteinen tapa laulaa.

Ulla Pirttijärvi on joikaaja. Hänen tyttärensä Hildá Länsman on joikaaja. Joikaamisen Pirttijärvi oppi enoltaan. Näin se on kulkenut suvussa.

Samoin kuin koko saamelainen kulttuuri ja elämäntapa, myös joiku oli sammua takavuosisatoina ja -kymmeninä, kun Ruotsin, Venäjän ja myöhemmin myös Suomen hallinto työntyi eteläisten uudisasukkaiden mukana pohjoiseen ja alkoi puristaa perinteistä elämäntapaa hengiltä.

Siinä elämäntavassa joiku on sidos, jolla ovat kiinni sukulaissuhteet ja henkilöiden ja paikkojen historia. Ja tietenkin joiulla ihminen on kiinni pohjoisessa luonnossa. Joiun juuret ovat saamelaisessa perinteisessä luonnonuskossa, jossa kaikella elollisella on sielu, eikä ihminen osana luontoa juuri eroa muista eläimistä.

Puuraja on kolmessa-neljässäsadassa metrissä. Sen yläpuolella tunturiylänkö on avointa, rakkaa, soraa, variksenmarjavarvikkoa. Välillä jänkää ja ehkä lampi, jonka rannalla tunturikoivikko, vaivaiskoivua kosteammissa paikoissa. Kesällä kulkijan edestä nousee varoittelemaan lapinkirvinen, hyvällä tuurilla näkee sinirinnan, ehkä jotenkin rosvomaisen tunturikihunkin.

Ylängön läpi kulkevat jokilaaksot, joihin asutus on keskittynyt: Teno ja sen latvajoet Kaarasjoki ja Inarijoki sekä Suomen päälaelle etelästä noruva Utsjoki.

Tämä seutu on Ulla Pirttijärven ja Hildá Länsmanin kotimaisemaa.

Pohjoisessa Saamenmaassa poroja on paimennettu ja paimennetaan edelleen tunturissa, tai metsässä, niin kuin täälläpäin sanotaan. Lohi on noussut jokiin ja tarjonnut satoja tai ehkä tuhansia vuosia valtavasti proteiinia ja rasvaa pohjoisen asukkaille.

Suuren jokisysteemin varrella sekä Ulla että Hildá ovat eläneet suurimman osan ikäänsä. Ulla on kotoisin Angelista, pikkuruisesta kylästä Norjan rajalta. Inarijoen latvoilta, viitisenkymmentä kilometriä Inarin keskustasta länteen.

Hildá taas on syntynyt ja asunut lapsuutensa ja nuoruutensa Utsjoella. Ulla asuu Utsjoella nykyäänkin, mutta Hildá on asettunut Kautokeinoon Norjan puolelle. Kautokeino on Kautokeinojoen varrella. Siitä tulee Jäämerta kohti virratessa Altajoki.

Se saattaa hyvinkin olla nykyisen saamelaiskulttuurin merkittävin joki.

Kautokeinosta Utsjoelle on noin 250 kilometriä. Vaikka tie on kohtuullisessa kunnossa, kulkeminen vie aikaa, joka pitää saada kulumaan.

– Matkalla voin joikata. Kun näen tuttuja paikkoja, niiden joiut tulevat mieleen. Joiku voi olla kaveri ja auttaa kuluttamaan aikaa, Hildá Länsman kertoo.

Hyvin monella paikalla on siis oma joiku. Niitä ei silti ole tarkoitettu vain matkaajan muisteltavaksi ja omaksi huvitukseksi. Joiku kantaa mukanaan tietoa paikasta ja sen historiasta. Ehkä kulkijallekin tärkeääkin tietoa.

Mikä joiku siis on? Kaltaiseni suomalainen ajattelee helposti laulua. Ehkä laulua, joka on tehty tietystä aiheesta. Joiku on sitäkin, mutta…

– Joiku on omistettu jollekin, ja enemmänkin: se on osana asiaa tai asian identiteettiä. Saameksi sanotaan suoraan käännettynä, että laitetaan tai asetetaan joiku jollekin, Hildá selittää.

– Perinteisesti joiku on ollut kommunikaatiota. Pidetään hauskaa nuotion ympärillä, muistellaan ihmisiä tai joikataan joku alue tai jonkun elämä. Sillä sidotaan ihminen osaksi sosiaalista verkostoa, osaksi perhettä ja aluetta, Ulla jatkaa.

Se, millaisia joikuja tehdään ja miten joikataan, vaihtelee alueittain. Ja eläähän Suomessakin kolme saamelaista kansaa, pohjoissaamelaiset, inarinsaamelaiset ja kolttasaamelaiset. Näillä kaikilla on oma kielensä ja joikuperinteensä. Ulla ja Hildá ovat pohjoissaamelaisia ja Ulla on tuonut vielä mukanaan Utsjoelle Angelin seudun joikaamista.

Ullan nuoruudessa joikaamisessa oli vielä kielletyn hedelmän maku. Ullan isoäiti oli nuoruudessaan joikannut, mutta ei Ullan eläessä enää siihen suostunut.

– Áhkku sanoi, ettei enää voinut, sillä hän on kristitty. Vieläkin on näitä vanhemman polven ihmisiä, jotka ovat kasvaneet ajatukseen, että joikaaminen on syntiä.

Kristinuskon ja saamelaisten suhde on satoja vuosia vanha, osin katkera ja monimutkainen. Ensimmäiset kosketukset tulivat jo luultavasti 1000-luvun tienoilla, mutta Ruotsin valtakunta alkoi voimalla pakottaa saamelaisia ”oikeaan uskoon” 1600-luvulla.

Noaideja, yhteisöjen hengellisiä johtajia, vainottiin. Uskonnollisissa rituaaleissa rumpu oli hyvin tärkeä, joten esivalta halusi hävittää myös niitä.

– Rumpu oli pyhä soitin, niin vahvasti osa seremoniaa, että se piti hävittää. Rumpuja poltettiin ja poltettiin myös henkisiä johtajia ja parantajia, Ulla Pirttijärvi sanoo.

Perinteisen saamelaisen uskon perusta on se, että kaikella elollisella on sielu, eikä ihmisen ja eläimen ero ole suuri. Professori Veli-Pekka Lehtola on arvioinut, että tällainen maailmankuva kertoo mukautumisesta pohjoiseen luontoon ja elämäntapaan.

Saamelaisten kristillistämisessä ja kristillistymisessä herätysliikkeistä, erityisesti lestadiolaisuudesta, tuli lopulta tärkeitä. Kaikkien saamelaisten kohdalla näin ei tosin ollut. Esimerkiksi koltat olivat alkaneet omaksua ortodoksista kristillisyyttä jo 1500-luvulla.

Uskontotieteen emeritusprofessorin Juha Pentikäisen mukaan Lars Levi Laestadius oli itse äitinsä puolelta saamelainen ja oppi puhumaan kolmea eri saamen kieltä.

Laestadius myös tutki saamelaisten perinteitä ja uskontoa ranskalaisten tutkijoiden tilauksesta. Aikaansa nähden Laestadiuksen tutkimustoiminta oli varsin laadukastakin.

Ehkä ei ole ihme, että lestadiolaisuuden perustaja ymmärsi saamelaisten luonnon­läheistä elämäntapaa ja myös joikaamista.

Lestadiolaisuus levisi nopeasti saamelaisten keskuudessa. Saamelaisuuden ja kristinuskon kohtaamisia tutkineen Ritva Kyllin mukaan 1900-luvun alussa monet perinteisen saamelaisen uskon ja kristinuskon arkipäiväiset muodot olivat lomittuneet. Saamelaista perinnettä ja kulttuuria säilyi siis kristinuskon helmassa.

Joikaaminen kuitenkin kääntyi pian synniksi kristillisessä paineessa. Professori Sanna Valkonen on tutkinut lestadiolaisuuden ja saamelaisuuden suhdetta Utsjoen seudulla. Valkosen mukaan pitkään jatkunut joiun paheksunta johti lopulta siihen, että osa saamelaisista alkoi vieroksua joikaamista. Vielä 2000-luvun puolella Valkosen haastattelemat saamelaisnaiset kipuilivat sen kanssa, onko joikaaminen sopivaa.

– Saamelaista kulttuuria on katsottu sillä tavalla, että vähän kaikki siihen liittyvä on syntiä. Siksi saamelaiset ovat itsekin aikanaan kasvaneet käsitykseen, että kannattaa olla mitä tahansa muuta kuin saamelainen, Hildá Länsman tiivistää.

– Joiku on mystinen. Se ei tule kirkosta vaan luonnosta. Se on tapa laittaa ihminen yhteisöön ja osa identiteettiä. Ehkä siksi se on niin pelottava, Ulla Pirttijärvi sanoo.

Vielä silloin, kun Ullan äiti Hilma Länsman meni kouluun, saamen kieli oli pannassa. Angelin saamelaiset lapset joutuivat asuntolaan Inariin ja pääsivät kotiin vain jouluksi, kesäksi ja hiihtolomaksi.

Opettaja pani äidin nurkkaan, kun tämä yritti puhua saamea. Ohi kulkenut vanhempi sisar, koulun tavoille jo oppinut, sihahti: mitäs minä sanoin, täällä pitää puhua suomea.

Joikaaminen kuitenkin säilyi suvussa, ja kuten aiemmin mainittiin, Ullan eno opetti veljentyttärensä joikaamaan.

– Sieltä äidin suvun ihmisiltä, Angelinperältä, perinteiset asiat ja elämänmuoto tulivat.

Kun Ulla nykyään ajelee Utsjoelta Angeliin, hän alkaa monesti joikata ihmisiä ja paikkoja, kun määränpää lähenee.

– Kun joikaan tietyn henkilön, siinä on mukana se, millainen persoona hän oli, minkä näköinen, kuka oli hänen äitinsä ja veljensä. Mukana voi olla vaikka kummitustarina.

Kun Ulla Pirttijärvi vuorostaan meni Inarin Riutulaan käymään toista luokkaa 1970–80-luvun taitteessa, paljon oli jo paremmin.

– Parasta oli, että kolmannella luokalla oli saamelainen opettaja. Hän puhui pohjoissaamea ja kertoi välillä saamelaisia tarinoitakin. Mutta eniten se saamelaisuus tuli Angelin kylästä. Siellä kaikki olivat sukua keskenään ja leikin muiden saamelaislasten kanssa.

Uusi saamelaisliike oli tuolloin jo väkevöitynyt niin, että se tuntui Inaria myöten. Varsinaisesti se alkoi Alta-joelta, siis siltä samalta, jonka varrella Hildá Länsman nyt asuu.

Alta laskee läpi Saamenmaan etelästä pohjoiseen, Jäämereen. Norjan valtion energiayhtiö NVE ehdotti vuonna 1968, että Alta padotaan ja vesistöä ryhdytään säätelemään. Saamelaiskylä Máze olisi jäänyt suunnitelmassa tekojärven alle ja Altan lohen tulevaisuus vaarantunut.

Syntyi vastarintaliike, joka aktivoi saamelaisia ympäri pohjolaa. Osana tätä uutta liikehdintää joikaamisen arvostus kohosi. Sekä Ullan että Hildán puheissa yksi nimi nousee yli muiden: Nils Aslak Valkeapää.

Valkeapää teki yhteistyötä suomalaisen musiikin uudistajien kanssa ja joiusta tuli ensi kerran esittävää taidetta nykyisessä mielessä.

Se, että joiussa kuultiin instrumentteja, oli uutta. Vielä tärkeämpää oli, että joikaaja nousi lavalle, yleisön eteen. Aiemmin joiku kuultiin joukon keskeltä.

Hildá Länsmanin käydessä koulujaan Utsjoella opetuksesta suurin osa oli pohjoissaamenkielistä. Aivan kaikkiin aineisiin ei saamenkielistä opettajaa löytynyt.

Hildá joikasi ensi kerran kolmivuotiaana ja koulussa musiikinopettaja rohkaisi jatkamaan. Hildá sai käydä koulut lukiota myöten Utsjoella. Hildá muutti Helsingin Kallioon 2016 ja opiskeli Sibelius-Akatemiassa Global Music -koulutusohjelmassa.

Kun pandemia iski, Hildá palasi pohjoiseen. Paperien mukaan kotipaikka oli Utsjoki. Opintoja Hildá jatkoi kuitenkin Kautokeinossa, pääosin etänä. Hän opiskelee saamenkieliseksi luokanopettajaksi.

Ulla Pirttijärvi ja Hildá Länsman ovat kulkeneet Nils Aslak Valkeapään avaamaa polkua. Ullasta tuli parikymppisenä, kovin yllättäen, tunnettu koko maassa. 1990-luvun alussa Angelin tytöt -yhtye nousi listoille. Dolla-albumilla kolmen angelilaisen tytön joikaamista säestivät rummun lisäksi myös muut instrumentit.

Joikaaminen osui 1990-luvun alun etnomusiikki- innostukseen ja Angelin tytöt pääsivät listojen lisäksi iltapäivälehtiin ja television viihdeohjelmiin.

Ulla jätti Angelin tytöt jo ensimmäisen albumin jälkeen. Pitkällä soolourallaan hän on tehnyt yhteistyötä valtavan muusikkojoukon kanssa. Näistä monet ovat olleet muualta kuin Suomen alueelta. Nykyään Ulla työskentelee tiiviisti Norjassa asuvien ammattilaisten kanssa.

– Saamelaiselle valtionrajat eivät ole niin tärkeitä. Ruotsissa ja Norjassa Saamenmaa vielä yltää aika paljon etelämmäksi kuin Suomessa.

Joikaajien työkenttä yltää Saamenmaata kauemmas. Ulla ja Hildá ovat esiintyneet esimerkiksi Pohjois-Amerikassa. Heidän Solju-yhtyeensä ensimmäinen albumi Ođđa Áigodat palkittiin kolme vuotta sitten Kanadassa parhaana kansainvälisenä alkuperäiskansan julkaisuna.

Soljun uuden Uvjamuohta-albumin ensimmäinen kappale, Oassi Mus (suom. Osa minua) syntyi vuoden 2020 kevättalvella.

– Oltiin porotokkaa paimentamassa metässä. Kun olet siellä tunturissa, maisema on koko ajan edessä. Vaikka laitat silmät kiinni, näet maiseman. Se on osa itseä, Ulla Pirttijärvi kertoo.

Ullan kokemuksen sanoitti kappaleeseen Hildá.

– Hildá on siinä taitavampi kuin minä.

Ullan ja Hildán suvut ovat poronhoitajasukuja. Siinä hommassa vuosi rytmittyy luonnonkierron mukaan. Keväällä vasat syntyvät ensimmäisille pälvipaikoille. Uudet vasat merkitään Angelissa kesällä, mutta Utsjoen Kaldoaivissa vasta syksyllä.

Nykyään monet ruokkivat poroja tunturiin. Koko ajan pitää pysyä perillä siitä, missä tokka kulkee, ovatko eläimet kunnossa, missä kunnossa on laidun.

– Pitää selvittää, onko samalla alueella petoja. Kun ihminen käy tokassa usein, pedot pysyvät kauempana.

Joskus vasamerkityksessä selviää, että vasa on jäänyt ilman emää.

– Mulla oli lapsena orpo vasa. Hoitaminen oli aika rankkaakin, joka aamu piti herätä viideltä ruokkimaan. Se vasa seurasi mua joka paikkaan, Hildá kertoo.

Ulla muistelee, että Hildá oli tuohon aikaan vasta kuusivuotias.

– Vasa tykkäsi pomppia, ja se huolestuttikin, että jääkö Hildá alle, kun hän oli niin pieni vielä. Syksyllä vasa keksi syödä kärpässieniä niin että meni aivan tokkuraiseksi. Eläinlääkäri oli sitä mieltä, ettei se ole vaarallista, eikä sienten syöminen näyttänyt hänen eloaan hidastavan.

Nyt hoitoporo elää enää jälkeläisissään.

Joiku voi tietenkin kertoa eläimestä, siitä osasta luontoa, joka on lähimpänä ihmistä.

– Olen joikannut sudenkin. Yleensäkin kun joikaan, näen sisälläni sen mitä joikaan. Ja samalla sisälläni on susi, Ulla selittää ja joikaa malliksi kappaleen matkaa suden joikua.

Onhan siinä jotain rajua, ulahtelevaa, karvoja nostattavaakin. Sitten Ulla joikaa palan toista joikua, joka kulkee kuin lepatellen, leppoisasti ja ehkä kesäisestikin.

– Eikö kuvastakin aika hyvin sitä liikettä? Sain tämän perhosen joiun unessa.

– Oon kyllä vähän kateellinen, kun sulle tulee joikuja unessa, Hildá sanoo.

– Ehkä sullekin tulee sitten, kun tulee ikää enemmän. Mulle tuli ensimmäinen uni vasta ehkä viisitoista vuotta sitten.

Palataan vielä poroihin. Niitä Hildá Länsman oli paimentamassa Norjan puolella, kun eteen tuli maisema, joka päätyi Soljun albumin kanneksi. Siinä on Hildán ottama kuva, johon on yhdistetty hänen maalaamansa tunturimaisema.

– Se oli keväältä 2020. Keväällä Norjan puolella porot kulkevat satoja kilometrejä talvilaitumelta kesälaitumille. Se kestää viikkoja ja se aika yövytään laavuissa.

Hildá on ollut mukana kumppaninsa suvun porojen vaelluksella myös viime vuoden keväällä. Edellinen talvi oli poroille vaikea.

– Poronhoitajat muistavat hyvin tarkasti, millaisia talvet ovat olleet. Kyllä kaikki olivat sitä mieltä, että tämä vuosi oli pahin vuosikymmeniin.

Saamenmaallakin talvista on tullut epävakaampia. Talven pakkasten ja lumisateiden lomaan tulee aiempaa useammin leutoja jaksoja, jopa vesisateita. Kun pakkaset palaavat, syntyy niin kovia hankia, ettei ruokaa etsivä poro saa niitä rikki. Poroja alkaa kuolla nälkään.

– Viime talvena oli taas pluskeli, satoi räntää. Silloin tuli kotipihalla tunnepurkaus. Seisoin räntäsateessa ja itkin, Hildá kertoo.

Ilmastokriisin lisäksi myös luonnonvarojen tavoittelu uhkaa pohjoista.

– Politiikka, talous ja bisnes ovat yhdistyneet. Valta on annettu yrityksille, kaikelle on pantu hinta. Mutta miten voi laittaa hinnan luonnolle? Mikä on paikallisten ihmisten arvo? Ulla kysyy.

Eikö juuri paikallisilla ihmisillä pitäisi olla oikeus ja päätösvalta alueen vedestä ja maasta? Ja voisiko joku muu olla rahaa tärkeämpää?

Vielä raha tuntuu olevan tärkeintä ja päätöksissä painaa sen sana, jotka haluavat sitä yhä enemmän.

Soljun uudella albumilla se tulee esiin kappaleessa Válddi Fámut (suom. Vallan voimat) karkeasti suomennettuna näin:

Valta on niillä, jotka hallitsevat

Ne, joilla on rahaa, haluavat entistä enemmän.