Milloinkaan ei Suomessa ole ollut niin helppo päästä ääneen kuin nyt. Kiitos internetin, julkista puhetta on tarjolla enemmän kuin koskaan.

Suuri epätietoisuus vallitseekin nyt siitä, mitä saa sanoa. Osa on sitä mieltä, että enää ei saa puhua mistään mitään, kun aina on joku loukkaantumassa. Loukkaantumisammattilaisten joukko onkin kasvanut: omasta puolestaan loukkaantuvien lisäksi liikkeellä on myös toisten puolesta loukkaantujia. Poliitikkoja harmittaa, että sanoo mitä tahansa, aina joku ymmärtää sen tahallaan väärin.

Tässä ilmapiirissä saadaan aikaan älyvapaita muka-ongelmia, kuten se, että ”tyttöjä ei enää saa sanoa tytöiksi eikä poikia pojiksi päiväkodissa”. Tästähän ei alun perinkään ollut kyse, mutta koska loukkaantuminen on niin mukavaa, aina kannattaa yrittää.

Ihmisten käsitykset siitä, mitä saa sanoa, vaihtelevat. Osa käy edelleen sissisotaa sen puolesta, että tummaihoista ihmistä pitäisi saada sanoa ”neekeriksi”, koska kansakoulun laulukirjan Musta Saara -laulussakin oli ”pien’ neekerlapsi hyvillään” eikä laulun idea kuulemma ollut rasistinen.

Samaan aikaan toisia kauhistuttaa se, että Peppi Pitkätossun isä kuuluu oleilevan ”neekerikuninkaana Etelämeren saarella”. Uusimpiin painoksiin isän ammatti on jo korjattu pelkäksi kuninkaaksi, mutta mitä niille vanhemmille painoksille pitäisi tehdä?

Ystäväni opettaa yliopistossa sukupuoleen ja tasa-arvoon liittyviä asioita. Hänen opiskelijansa lienevät valveutuneimmasta päästä. Ryhmä hätkähtää tämän tästä, kun joku sanoo ”nainen” tai ”mies” eikä ”naisoletettu” tai ”miesoletettu”. Opettaja sitten yrittää rauhoitella, että nainen ja mies ovat käypää sanastoa, koska kumpiakin on olemassa edelleen. Muunsukupuoliset kuuluu tietysti mainita silloin, kun asia liittyy heihin, ei välttämättä muuten.

Kuulin käsitteen politically correct ensimmäisen kerran Yhdysvalloissa 1990-luvun alussa. Älymystöpiirit pohtivat silloin kovasti, mikä on poliittisesti korrektia kieltä – sellaista, joka ei leimaisi, ei tuottaisi stereotyyppisiä mielikuvia, ei loukkaisi, vaan osoittaisi yhtäläistä kunnioitusta kaikkia kohtaan.

Semmoista kieltä kannatan lämpimästi. Siksi yritän suhtautua suopeasti nyt käytävään suukopuun kielen ja sanomisen rajoista. Pelkkien sanojen tuijottamisen sijaan pitäisi kuitenkin käsitellä myös puhujien tarkoitusperiä: jos joku keskustelija ei osaa esimerkiksi seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjä kuvaavaa, varmaan edelleen pitenevää litaniaa LGBTIQ, hän ei silti välttämättä vastusta näitä ihmisiä eikä heidän yhdenvertaisuuttaan.

Kielimaailmaa hämmentäviä syitä on kaksi: internet ja yhtäkkinen sanomisen mahdollisuus. Internetin takia olemme entistä paljon tietoisempia toistemme ajatuksista, sekä viisaista että typeristä. Verkon avaama sanomisen mahdollisuus on levittänyt pelikentän rajat niin laajoiksi, että ei ole ihme, jos pallo aina välillä katoaa.

Sanankäytön ohella monia kiehuttaa kulttuurinen omiminen. Jos suomalainen ei saa hillua saamenpuvussa miten sattuu, eikö intiaanipäähineelläkään enää saa leikkiä? Entä saako suomalainen harrastaa mongolialaista kurkkulaulua?

Saa, tietysti. Toisen kulttuurin lainailu on ongelma vain silloin, kun taustalla on epäoikeudenmukainen valtarakenne: jotain ryhmää syrjitään, mutta silti heiltä napataan jotain arvokasta omiksi leluiksi. Ilman syrjintää ei olisi myöskään sitä raivoa, jonka ”omiminen” tuottaa.

Sama pätee sanoihin. Ne ovat pelkkiä kirjaimia. Jos ihmisten välillä vallitsisi aito kunnioitus, sanavalinnoilla ei olisi niin suurta väliä. Koska näin ei ole, sota sanoista jatkuu.