Maaliskuussa 2001 vaarini täytti 80 vuotta. Juhlissa säestin pianolla serkkuani, joka lauloi vaarin lempikappaleen: Oskar Merikannon säveltämän ja J. H. Erkon sanoittaman Kevätlinnuille etelässä.

Laulussa minäkertoja lähettää ulkomailta haikean tervehdyksen kotiin. Hän pyytää muuttolintuja viemään suomalaisille rakkautta ja keväthenkeä. Kappale on harvinainen, sillä se kulkee etupäässä mollissa, ”surullisessa sävellajissa”, vaikka se kertoo heleästi tiukuttavista pikkulinnuista.

Yleensä kaihoisia sävelmiä on tehty isoista siivekkäistä, kuten kurjista ja petolinnuista. Kiurut, peipot ja muut pikkaraiset ovat innoittaneet iloisempiin viisuihin.

Musiikkikappaleet ovat esimerkki siitä, miten ihminen lokeroi lintuja rooleihin. Pidämme helposti pikkulintuja huolettomina, koska ne livertävät ja pyrähtelevät. Tulkitsemme kepeältä vaikuttavan käyttäytymisen hilpeäksi, koska itse olemme kookkaita nisäkkäitä; leijumme maanpinnan yläpuolella vain iloisina.

Isot linnut kuvitellaan uljaammiksi kuin pienet. Kun kotka kaartelee taivaalla, katsoja ylevöityy ja lintu muuntuu vapauden vertauskuvaksi.

Eri lintulajit ovat herättäneet erilaisia tunteita ilmeisesti kautta aikojen. Suomen kalliotaiteessa ei pikkulintuja näy – ovatko ne olleet liian vähäpätöisiä? Joutsenia kallioihin on ikuistettu sekä meillä että muualla. Muinaiset lintukaiverrukset ovat vaikuttaneet jopa paikannimeen Äänisjärven Lebedinyi Nosilla (Joutsenniemellä).

Lintulaji on voinut herättää ristiriitaisiakin mielikuvia. Havumetsävyöhykkeellä kuukkelia pidettiin onnenlintuna, mutta etelämpänä se ennusti onnettomuutta. Uskomusten erot pohjautunevat paikalliseen ekokriisiin: Itämeren eteläpuolella ihmisiä oli enemmän kuin Suomessa, joten kuukkelien kotimetsät vähenivät jo varhain ja laji harvinaistui.

Jos kuukkeli osui keskieurooppalaisen viljelijän pihapiiriin, tapaus oli erikoinen eli pahaenteinen. Linnun tieteellinen nimikin viittaa uhkaan: Perisoreus infaustus tarkoittaa ”epämieluisaa kätkijää”.

Edes myönteisistä uskomuksista ei tunnu olleen hyötyä kohteilleen. Kuukkelista on Suomen eteläpuoliskossa tullut metsänhakkuiden takia uhanalainen. Maailmanlaajuisesti joka kahdeksas lintulaji on vaarassa kadota.

Auttaisiko, jos emme enää niputtaisi lintuja tunteidemme tulkeiksi ja symboleiksi? Jos tarkkailisimme lintuja omina itsenään, ehkä huomaisimme, mitä ne todella kaipaavat – mitä on tehtävä, jotta linnut pystyisivät yhä elämään samalla planeetalla kanssamme.

Parikymppisenä juttelin tutun lintuharrastajan kanssa eräässä saaressa pesivästä viirupöllöstä. ”Viirupöllöthän ovat aika aggressiivisia”, sanoin tietäväisenä. Hän vastasi: ”No, se riippuu yksilöstä.”

En ollut tullut ajatelleeksi, että linnut ovat persoonia. Ei riitä, että tunnistan lajin. Jos haluan sanoa jotain linnun luonteesta, on tutustuttava yksilöön. Jokaiseen erikseen.

Vaikka olen yrittänyt karistaa ihmislähtöiset tulkinnat, käräytän yhä usein itseni ajattelemasta ”söpöä sinitiaista” tai hippiäisen ”hellyttävää” laulua. Linnut tuskin olisivat mielissään. Ei aikuinen ihminenkään, joka yrittää vakuuttaa kuulijansa, halua tulla luonnehdituksi söpöksi ja hellyttäväksi.

Välillä onnistun katsomaan lintuja ennakkoluulottomasti. Kun viimeksi kohtasin punarinnan, en heti mieltänyt sitä ”suloiseksi”. Päinvastoin, punarinta näytti ikiaikaisen luonnonhistorian arvovaltaiselta todistajalta.

Mustista nappisilmistä minua tuijotti linnun esiäiti Tyrannosaurus rex.

Kirjoittaja on Hämeenkyrössä asuva kirjailija, joka pohtii, mitä linnut, sammalet, simpukat ja muut kanssaeläjämme toivoisivat meidän tekevän toisin.