Eppu Normaalin laulussa 1985 oli tärkeä vuosi. Sitä se oli minullekin. Muutimme rivitalosta harjun pohjoispuolelta rivitaloon harjun eteläpuolelle. Matka metsään lyheni kolmestasadasta metristä yhdeksään, ja se ratkaisi elämäni suunnan: yhdeksän metriä oli helppo taival viisivuotiaankin kintuille.

En ollut mikään luonnontutkijan alku. Metsässä en tarkkaillut lintuja tai muurahaisia vaan hiivin, istuin lahopuulla tai kuusenoksalla, katselin ja kuuntelin. Panin merkille elävät ja kuolleet puut, sammalmättäät, äänet ja tuoksut – oudon kiehtovan tunnelman. Metsä antoi mittakaavan, jossa tunsin itseni myönteisellä tavalla mitättömäksi. Ihmisten ilmoilla podetut huolet haihtuivat.

Myöhemmin opin, että kotini vieressä ei humissut mikä tahansa metsä vaan virkistysalueeksi kaavoitettu kappale ikimetsää. Havahduin lähimetsän poikkeuksellisuuteen teininä, kun retkeni alkoivat pidentyä. Totesin maastossa seikan, joka usein lausutaan metsäkeskusteluissa ääneen: Suomen metsistä luonnontilaisia tai lähes luonnontilaisia on enää muutama prosentti.

Sanotaan, että suomalaisilla on erityinen suhde metsään. En tiedä, millaisia metsäsuhteita muualla koetaan, mutta suomalaisten ajatuksiin tuntuu usein vaikuttavan se, kulkeeko metsässä vierailijana vai omistajana.

Jos olisin syntynyt metsää omistavaan perheeseen, minulla olisi luultavasti yhtä hyviä mutta toisenlaisia metsä­kokemuksia. Ehkä muistelisin istutustalkoita, joulukuusenhakuretkiä, klapisavottoja, puunmyynnillä kustannettuja lomamatkoja ja arkea helpottavia hankintoja. Pohtisin oikeaa hetkeä taimikonhoidolle, harvennuksille ja päätehakkuulle. Suhtautuisin puihin huolehtivasti, mutta tiedostaisin myös niiden käyttöpotentiaalin.

Minulla ei ole sukumaita. Isoisovanhempani myivät osuutensa tiluksista, kun lähtivät kotikylistään onneaan etsimään. Aloin retkeillä metsässä vailla omistajan näkökulmaa.

Ensin koin metsän salaperäisenä maailmana, joka houkutti seikkailuihin. Vähitellen kiinnostuin kasveista, sienistä ja eläimistä, metsän kantaväestöstä. Lajintuntemuksen myötä metsä muotoutui silmissäni ekosysteemiksi, jossa puut näyttelevät tärkeää mutta silti vain yhtä pääroolia: Suomen metsissä elää noin 20 000 eliölajia, joista puita on jokunen kymmen.

Tänäkin vuonna metsistä on väitelty kiivaasti. Eripura perustuu pitkälti siihen, että ”metsä” tarkoittaa toisille ensisijaisesti puustoa, toisille 20 000 eliölajia, kiviä, kallioita, maaperää, puroja ja tuulta, ekosysteemiä.

Kun kiista taas viriää, ensin voitaisiin selvittää, puhutaanko samasta asiasta: mitä kukin ”metsällä” tarkoittaa.

Olen keski-ikäinen, mutta lapsuuteni ikimetsä on yhtä virkeä kuin ennenkin. Puuelämä ulottuu taimista kuusijättiläisiin ja jo sortuneisiin runkoihin, joita sienet ja hyönteiset huhkivat uuden elämän rakennusaineiksi. Sammalet kasvattavat patjansa paksuutta, hämähäkinverkko värähtää, joku jää saaliiksi tai pääsee pakoon. Hippiäisen säe vierii korviin, lupot ja naavat riippuvat oksista kuin koristenauhat.

Niin, joulukuusen koristenauhoihin saatiin aikoinaan malli rihmanaavasta (Usnea longissima). Olen aina halunnut nähdä sen, mutta aarniometsien ihmeellinen ”jäkäläköynnös” on jo kadonnut Suomesta.

Muutama vuosi sitten hankin kolme pientä metsätilaa. Niiden omistajana en itseäni osaa pitää, vaikka nimeni kiinteistörekisterissä mainitaankin.

Suojelin metsät pysyvästi Metso-­ohjelmassa. Rihmanaavan mahdollista paluuta en ole enää itse näkemässä, mutta joku – siivekäs, kaksi-, neli- tai tuhatjalkainen – varmasti on.