Lappi oli ilmasodan outo lintu. Talvisodassa Suomen olematonta lentovalmiutta tukivat Ruotsin ilmavoimien vapaaehtoiset, jatkosodassa ilmavastuu jätettiin saksalaisille ja Lapin sodassa vihollinen – äskeinen aseveli – vetäytyi sen verran etäälle toimivilta kentiltä, että lentotoiminta oli vaikeaa.

Lapissa lenteli viiden valtion sotakoneita, kun otetaan huomioon ruotsalaisten koneet talvisodassa ja läpikulkulentoja tehneet brittipommittajat jatkosodan loppuvaiheissa. Omien ilmavoimien rooli oli rajallinen.

Talvisotaan Pohjois-Suomi lähti ilman ensimmäistäkään lentokonetta tai lentotukikohtaa. Kaikki Suomen ilmavoimien vähäiset ja vanhentuneet koneet tarvittiin Karjalankannakselle ja Etelä-Suomen suojaksi. Ensimmäinen lentokone Lappiin saatiin vuoden 1939 jouluaatoksi, mutta sekin putosi ensimmäisellä lennolla.

Neuvostojoukkojen vahvuus Pohjois-Suomea vastaan yllätti päämajan Mannerheimia myöten: 140 000 miestä, 170 taistelukonetta, 500 tykkiä tai kranaatinheitintä ja 160 panssaria.

Puolustajilla oli 16 000 miestä, muutamia tykkejä ja panssareita eikä lentokoneita lainkaan. Petsamon tukena oli vuoden 1887 mallia oleva jäykkälavettinen kunnialaukauspatteri, jonka iäkkäistä ammuksista vain puolet räjähti.

Vastassaan suomalaisten riittämätön ilmapuolustus ja väestönsuojelu punakoneet saattoivat vaivatta pommittaa Pohjois-Suomen asutuskeskuksia. Ilmavalvontaa hoitivat pääasiassa lotat ja suojeluskunnat. Ilmasuojelusta vastasivat poliisit, palokunnat, suojeluskunnat ja väestönsuojajoukot.

Talvisodan alkupuolella lentotoiminta oli heikkoa ja hajanaista, mutta tammikuun lopulla vihollinen hyökkäsi rajusti. Venäläiset yrittivät katkaista Suomen Oulun korkeudelta ja sulkea maayhteyden Ruotsiin, mutta vaivalla ja taitavuudella yritykset torpattiin.

Helmikuun vaihteen suurpommituksissa 1940 Rovaniemelle pudotettiin lähes 70 tonnia pommeja.

Tärkeä apu tuli Ruotsista, joka lähetti kolmanneksen taistelukoneistaan Pohjois-Suomen tueksi – ei virallisesti valtiona vaan vapaaehtoisjoukkoina. Lentorykmentti 19 oli vahvuudeltaan noin 270 henkilöä. Sillä oli kaksitoista hävittäjää, viisi tiedustelukonetta ja muutamia yhteistoimintakoneita.

Kun laivue aloitti tammikuussa 1940 Sallan Märkäjärvellä, se teki historiaa: ensi kertaa Ruotsin sotahistoriassa ruotsalainen lentoyksikkö ja ruotsalaiset lentäjät kävivät ilmataisteluun. Voittoja kertyi kahdeksan, tappioina kolme lentäjää ja viisi konetta.

Kaikkiaan ruotsalaisia vapaaehtoisia tuli 8 000 miestä kanuunoineen ja ilmatorjuntapattereineen.

Pohjois-Suomessa pudotettiin talvisodan aikana 37 viholliskonetta ja yli 500 vaurioitui. Sodan päättyessä Pohjois-Suomessa oli 36 ilmatorjunta-asetta.

Jatkosodassa oli eri sävel. Saksan sotavoimat lisäsivät tuntuvasti Lapin puolustuspotentiaalia.

Luftwaffe perusti jo syksyllä 1940 kauttakulkusopimuksen nojalla Rovaniemelle etappipaikan. Sinne asettui myös Saksan maavoimien Wehrmacht.

Lapissa pidettiin voimassa Suomen siviilihallinto, mutta sotilaallinen vastuu siirrettiin saksalaisille kesäkuussa 1941. Maakuntaan tuli enemmän aseistettuja vierasjoukkoja kuin Lapissa oli asukkaita, yli 200 000 ihmistä. Yhtään suomalaista sotilaslentoyksikköä Pohjois-Suomeen ei sijoitettu.

Se helppous, millä Suomi luovutti kolmanneksen maasta saksalaisten sotilaalliseen hallintaan, kuvasti suhtautumista ”perifeeriseen” Lappiin. Jo 1930-luvulla maan puolustussuunnitelmissa oli katsottu, ettei noihin erämaihin ole tarvetta keskittää suurempia joukkoja.

Talvisodan rauhanneuvotteluissa Mannerheim ja puolustusministeri Väinö Tanner jopa harkitsivat maakäytävää venäläisille Sallasta Ruotsin rajalle – Hangon ja Karjalan osien pelastamiseksi.

Saksalaisilla oli selkeämpi fokus. Rintamalinjan lisäksi Petsamon nikkeli oli Saksan sotateollisuuden kulmakiviä, ja vuonon satamat tarjosivat pelottavan mahdollisuuden liittoutuneiden maihinnousulle.

Luftwaffen ilmasota-alueeseen kuuluivat Pohjois-Norja ja Suomen Lappi. Ilma-armeija 5 (Luftflotte 5) piti alueellista komentopaikkaansa Norjan Kirkkoniemessä. Sen päätehtävänä oli turvata rannikot brittihyökkäyksiltä ja Petsamon kaivokset venäläisiltä.

Maavoimien tukeminen oli vasta kolmannella sijalla, mutta varsin pian koneita oli siirrettävä myös Rovaniemelle Wehrmachtin avuksi.

Saksalaisilla oli Rovaniemen ja Petsamon välillä käytössään kymmenen ja Pohjois-Norjassa viisi lentokenttää. Tosin Ivalon ja Kaamasen kentät valmistuivat vasta kesällä 1944, joten niitä ehdittiin käyttää vain kolmisen kuukautta Saksan vetäytymisen turvana.

Neuvostoliitolla oli pohjoisessa saman verran kenttiä, mutta sodan alkaessa noin kolminkertainen kalustoylivoima. Hävittäjien osalta ylivoima oli jopa 4,5-kertainen.

Saksa pyrki – tuloksetta – katkaisemaan Muurmannin radan ja eristämään Kuolan niemimaan, jonka satamien kautta länsivallat toivat Neuvostoliitolle vahvistuksia.

Neuvostoliiton ensimmäinen lentohyökkäys Rovaniemelle tapahtui jo 25. kesäkuuta 1941 – samana päivänä, jolloin Suomi totesi olevansa sodassa Neuvostoliittoa vastaan.

Luftwaffen vahva ilmapuolustus piti hyökkäykset kurissa. Samalla neuvostoilmavoimat ahdistettiin niin lujaan puolustusasemaan, että nousu kestävään offensiiviin kesti kaksi vuotta.

Mutta kun sotilaallinen painemittari sitten alkoi siirtyä punaiselle, Suomen oli aika irtautua.

Syksyn 1944 aselepo tiesi talvenmittaista evakkomatkaa Lapin asukkaille. Neuvostoliiton vaatimus 210 000 saksalaisen karkottamisesta parissa viikossa oli niin tolkuton, että se tarkoitti käytännössä vielä yhtä sotaa.

Lapin kummallinen sota, jota kumpikaan osapuoli ei halunnut, on häivytetty kansakunnan muistin takalokeroon, kahden ”suuren sodan” taustalle.

104 000 lappilaista eli 74 prosenttia läänin väestöstä evakuoitiin Ruotsiin ja Keski-Pohjanmaalle. Saksalaiset tarjosivat kuljetusapua Rovaniemen suuntaan.

Entiset aseveljet ajattelivat hoitaa vetäytymisen rauhanomaisesti, mutta Neuvostoliitto vaati verta kentälle ja teki asiasta vieläkin vaikeamman. Suomalaisten oli samaan aikaan taisteltava saksalaisia vastaan ja saatettava armeijaansa rauhanajan vahvuuteen.

Vauhtia operaatiolle antoi se, että Stalin lupasi tulla auttamaan suomalaisia, jos tehtävä tuntuu ylivoimaiselta. Saksalaisia taas huoletti eniten Ivalo, jossa venäläisjoukot etenivät kylän laitaan asti ja uhkasivat katkaista vetäytymistien Norjaan.

Sodan edettyä Inariin asti loputkin reserviläiset oli kotiutettu ja sota jatkui nuorten asevelvollisten ”lasten ristiretkenä”.

Ankarimmat taistelut käytiin heti alkupäivinä Tornion ja Kemin alueella, jossa kaatui toistatuhatta suomalaista ja saksalaista. Tornion maihinnoususta 1. lokakuuta 1944 alkoi takaa-ajo, joka jatkui halki poltetun Rovaniemen kohti pohjoista, itäpuolella kohti Karigasniemeä ja lännessä Kilpisjärveä.

Tornionjokilaaksossa evakot katselivat Ruotsin puolelta, miten kotitalot joen takana tuikattiin tuleen, kun kenraalieversti Lothar Rendulic alkoi toteuttaa määräystä Lapin polttamisesta.

Yli 470 kilometriä rautatietä, lähes 10 000 kilometriä maantietä, 2 800 maantierumpua ja 3 700 kilometriä puhelinlinjaa räjäytettiin. 15 000 rakennusta katosi tuhkana tuuleen, mikä oli melkein puolet läänin rakennuskannasta. Savukoskesta tuhoutui 95 prosenttia, Rovaniemestä ja Inarista lähes 90.

Aiheetta ei Rendulic ollut varoittanut Mannerheimia välien viiletessä:

Lapin sodan alkaessa saksalaisilla oli pohjoisessa enää 50–60 taistelukonetta, vaikka suomalaiset suurentelivat lukuja valvontakomissiolle. Niiden tukena olivat tiheä lentokenttäverkko, erinomainen lennonjohtojärjestelmä, tehokas ilmatorjunta ja tutkat.

Välirauhansopimus rajoitti suomalaisten lentokaluston käyttöä, ja pohjoisin toimiva kenttäkin oli Kemissä. Se ei estänyt Neuvostoliittoa vaatimasta myös aktiivista ilmasotaa, sääoloista piittaamatta. Neuvostokoneet tekivät syksyllä 1944 runsaasti tiedustelulentoja Lapissa, aina Pohjanlahdella asti.

Maavoimien tukemisesta asein ja lentotiedustelulla tuli ilmavoimien päätehtävä, kun tuhotut tiet ja sillat vaikeuttivat tykistön liikuttelua. Hävittäjätorjunta jäi vähiin, kun saksalaiskoneet keskittyivät torjumaan venäläisiä Petsamossa – mikä oli sinänsä onni, sillä suomalaisten kaksi vajaata hävittäjälaivuetta lensi auttamatta vanhentuneella kalustolla.

Tukilentoja vaikeuttivat pitkät etäisyydet toimivilta kentiltä, huonot säät, harva tukikohtaverkko ja kotiuttamisen aiheuttama henkilöstöpula. Tehokasta ilmavalvonta- ja hälytysjärjestelmää ei ollut. Lentokoneiden huollot ja korjauksetkin jouduttiin tekemään taivasalla.

Lapin sodassa tehtiin lähes 700 sotalentoa, joista viidesosa keskeytettiin sään tai muun syyn takia. 16 konetta menetettiin, 19 lentäjää kuoli.

Sekin erikoisuus nähtiin, että Lapin ilmatilassa lensi brittipommittajia, kun ne syyskuussa 1944 oikaisivat Arkangelista Norjan Altaan muun muassa tuhoamaan taistelulaiva Tirpitziä. Lappiin britit eivät kajonneet, vaikka olivatkin teknisesti sodassa Suomen kanssa.

Viimeinen sotalento oli Dornier-pommittajan valokuvauslento Kilpisjärvelle 4. päivä huhtikuuta 1945. Kolme viikkoa myöhemmin saksalaiset olivat poistuneet – ja pian oli myös Hitler kuollut.

183 päivää kestänyt Lapin sota oli ohi. Petsamon ja saksalaisten tuoma vauraus oli poissa, luonto oli täynnä rautaromua ja savuavia raunioita. Tienvarsille ripotellut räjähteet aiheuttivat uhreja vielä 1970-luvulla, vaikka siihen mennessä niitä oli raivattu yli 1,1 miljoonaa.

Lähes tuhat saksalaista ja 774 suomalaista oli kuollut, liki 5 000 haavoittunut – vetäytymisessä, joka olisi tehty ilman taisteluitakin.

Kun ihmiset palasivat evakosta, kotikylien ainoa ääni oli hiljaisuus.