Hiekka pöllyää auton edetessä maantiellä, joka halkoo tasaista peltojen hallitsemaa maalaismaisemaa. Viikkojen hellekauden jälkeen taivaalle on viimeinkin ilmestynyt harmaita pilviä, joiden raoista aamuaurinko kurkkii.

Etupenkillä harmaahapsisen Juhani Karhumäen, 69, katse vaeltaa peltojen takana nousevien kalliomäkien kaarevia ääriviivoja pitkin. Sylissään Karhumäellä on kangaspussi, joka sisältää petolintujen poikasten rengastamiseen tarvittavat välineet.

Olen päässyt Juhanin mukaan tarkistamaan hänen kotiseutunsa huuhkajien tiedetyt ja potentiaaliset pesäpaikat.

Tähän viileän kelmeään kesäaamuun tuo erityislatauksen se, että tänä vuonna tulee kuluneeksi 50 vuotta siitä, kun Juhani aloitti huuhkajien rengastamisen.

– Yhtään ainutta vuotta ei ole jäänyt väliin, Juhani toteaa.

– Tuntuu, että koko elämäni olen elänyt kahta elämää, Turun yliopiston kammioissa matemaatikkona ja kotona Perniössä lintutieteilijänä.

Autoa ajaa Juhanin poika, opettaja Otso Karhumäki, 30, hänkin jo kokenut lintujen rengastaja.

– Isä pakotti minut mukaan, kun olin kymmenen. Kesät kierreltiin petolintujen pesältä toiselle, Otso naurahtaa ennen kuin vakavoituu.

– Rengastuksen kautta sain aika erikoislaatuisen suhteen lähiluontoon jo pikkupoikana. Teininä rengastusharrastus jäi, mutta nykyään taas kierrän keväisin ja kesäisin isän rengastuskaverina.

Juhanin ja Otson rengastusvuosi etenee lajikohtaisesti. Aiemmin huhtikuussa päivät kuluivat korpinpoikien parissa. Nyt kesäkuun alussa liikutaan huuhkajien perässä, ja kuun lopussa on päiväpetolintujen, kuten hiiri-, varpus- ja kanahaukan vuoro.

Juhanin viiden vuosikymmenen katkeamaton omistautuminen rengastustoiminnalle on kunnioitettavaa. Kun kysyn juhlavuoden innoittamana, mitä Juhani on oppinut näiden vuosien aikana pöllöjen kuninkaasta, menee matematiikan professori mietteliään näköiseksi.

– Olen rengastanut reilut 750 huuhkajan poikasta, mutta en ole vieläkään päässyt sisälle linnun sielunmaailmaan, eikä sitä ole juuri tullut pohdittua. Luontosuhteeni on hyvin rationaalinen.

Suomessa Lintujen rengastaminen on pitkä perinne.

Jo 1920-luvun lopulla perustettu Rengastustoimisto kuuluu nykyään Luonnontieteellisen keskusmuseon organisaatioon. Suomen Rengastustoimisto kerää yhteen tietopohjaan laajasti julkista tietoa lukuisten eri lintulajien elämän saloista. Linnun jalkaan kiinnitettävän renkaan avulla saadaan tietoa muun muassa pariutumiskäyttäytymisestä, jälkeläistuotosta ja esiintymisalueista. Lisäksi saadaan selville lintujen muuttoreittejä sekä levähdys- ja talvehtimispaikkoja.

Tieteellisten instituutioiden resurssit ovat hyvin rajattuja, ja merkittävä määrä rengastuksesta kertyvää tietoa tuleekin intohimoisilta, ammattitason lintuharrastajilta kuten Juhanilta ja Otsolta.

Otso parkkeeraa auton metsäautotien laidalle. Hän jättää meidät tien varteen ja lähtee itse tarkistamaan lähistöllä olevan huuhkajan vanhan pesäpaikan. Näen edessämme kumaraselkäisen mahtikallion, jonka ympäriltä metsä on parturoitu kokonaan. Näky ei vastaa perinteistä mielikuvaa huuhkajasta takamaiden mystisenä yöeläjänä. Juhani kertoo, että toisin kuin vaikka töyhtötiainen tai kuukkeli, jotka ovat perinteisesti vanhojen havumetsien asukkeja, huuhkaja ei tarvitse selviytyäkseen tiheitä havumetsiä.

– Tällainen jylhä kalliomäki on huuhkajien maailman keskusta. Vaikka puut ovat kadonneet sen pesäpaikan ympäristöstä, on niitä vielä jäljellä kallion laella.

Itse pöllön pesän edusta on oltava aukeaa, jotta suurikokoinen petolintu pääsee lentoon. Huuhkajan siipien kärkiväli voi olla jopa 190 senttimetriä.

– Naaras on koirasta suurempi, ja se voi painaa jopa neljä kiloa, Juhani kertoo ja vilkaisee kelloa.

– Eiköhän ruveta hommiin, meillä on tänään monta pesäpaikkaa tarkistettavana.

Juhani johdattaa meidät avohakkuun halki kallion jyrkänteelle, jossa hän on vuosikymmenten aikana rengastanut useita pöllösukupolvia.

Juhani nousee varmoin askelin kallionrinnettä pitkin ylös. Rengastajan työ vaatii hyvää fyysistä kuntoa. Petolinnut pesivät ihmisen näkökulmasta hankalissa paikoissa. Rengastajan pitää tuntea lajit ja niiden käyttäytyminen ja häiritä pesillä mahdollisimman vähän.

– Maailma on ihan eri rengastajan silmin, kun katselee sitä korkeiden puiden latvasta ja kalliojyrkänteiden reunalta, Juhani toteaa.

Matkalla huuhkajan vanhalle pesäpaikalle Juhani pysähtyy ihailemaan siellä täällä seisovia iäkkäitä mäntyjä, joiden runkoja peittää kymmenen sentin paksuinen kaarnakuori.

– Jokainen puu täällä on yksilö, maailmaa nähnyt, vähän niin kuin minäkin, Juhani naurahtaa ja taputtaa männyn runkoa.

– Nykymaailmassa sitä osaa arvostaa pienintäkin vanhan metsän saareketta.

Juhani ryömii kallionkielekkeen reunalle ja kurkistaa alemmas. Hän kääntää katseensa minuun ja pudistelee päätään. Kielekkeen lipan suojissa muutamaa metriä alempana sijaitseva pesäpaikka on tyhjä.

Juhani merkitsee tiedot vihkoonsa ja kannustaa meitä jatkamaan etsintöjä. Metsäautotiellä Otso on jo odottamassa meitä auton luona. Nähdessään meidän astelevan ylösalaisin käännettyjen kantojen keskellä hänkin pudistelee päätään merkiksi, ettei huuhkajia ole vielä löytynyt.

Päivän mittaan käymme tarkistamassa useita pesäpaikkoja, mutta joka kerta lopputulos on sama. Pesistä löytyy vain merkkejä menneistä huuhkajasukupolvista: saaliseläinten tummuneita luita ja haurastuneita sulkia. Mihin huuhkajat ovat kadonneet?

Syödessämme eväitä kallionlaella Juhani valottaa maamme mahtavimman pöllön tarinaa.

– Huuhkajakanta kasvoi tasaista tahtia aina 90-luvulle asti, vaikka samaan aikaan luonnontilaisen kaltaiset elinympäristöt katosivat. Uskon, että kannan kasvuun vaikutti olennaisesti ravintoa täynnä olevien kaatopaikkojen määrä sekä vainon vähentyminen. Silloin parhaina vuosina pääsin rengastamaan jopa 40 huuhkajan poikasta, kun viime vuosien parhaissa tapauksissa alle 20.

Juhanin paikallishavainnot heijastelevat maan kokonaiskuvaa.

Vuodesta 2010 Luonnontieteellisen keskusmuseon tutkijat ovat selvittäneet maamme huuhkajakannan kehitystä osana kansainvälistä tutkimusprojektia. Rauhoitetun petolinnun kanta on ollut syvässä syöksykierteessä, ja vuoden 2015 uhanalaisarvioinnissa huuhkaja luokiteltiin jo erittäin uhanalaiseksi.

Nykyään kulttuuriympäristössä viihtyvää huuhkajaa uhkaavat monet vaarat. Sähköiskuihin menehtyminen on yleinen kuolinsyy. Viime vuosien aikana kaatopaikkojen määrä on vähentynyt, mutta myös luontaisen ravinnon kuten metsäjäniksen ja metsäkanalintujen kato tietyillä alueilla on verottanut huuhkajakantaa.

Vaikka vaino onkin vähentynyt, tutkimuksissa on käynyt ilmi, että tietyillä alueilla esimerkiksi Hämeessä ja Varsinais-Suomessa se on edelleen arkipäiväistä. Esille on tullut tapauksia, joissa huuhkajan pesä on tuhottu. Joko on rikottu munat tai hakattu poikaset kivellä kuoliaaksi.

Päivä on kääntynyt illaksi. Parkkeeraamme auton pellon laidalle, nousemme taimikon halki jälleen yhden kalliomäen huipulle. Matkalla tähystyspaikalle Juhani tekee mielenkiintoisen löydön. Kivilohkareen päällä lojuu kasa sulkia.

– Katos vaan! Nyt näyttää lupaavalta. Hiirihaukka on jäänyt saaliiksi. Tämä on huuhkajan tekosia. Mutta se kynii saaliinsa tällä tavalla vain, kun sillä on poikasia.

Päiväpetolintu hiirihaukka on todennäköisesti levännyt oksalla jossakin lähistöllä, kun huuhkaja on yllättänyt sen hämärän turvin. Ihmettelen ääneen, miten itsevarma saalistaja huuhkaja on, kun se ei metsästä ainoastaan saaliseläimiä vaan myös toisia suurikokoisia petolintuja. Juhani nyökyttelee innokkaasti.

– Huuhkaja on helposti hiirihaukkaa kolme kertaa painavampi, mutta olen löytänyt huuhkajan pesästä myös kanahaukan siipiä. Huuhkaja on taitava hämärän ajan saalistaja. Sillä on ravintoketjun huipulla tärkeä osa, koska se säätelee saalis- ja petoeläinkantoja.

Otso hiipii kallionreunalle tarkistamaan, osuiko arvaus hiirihaukkasaaliista oikeaan. Odotamme Juhanin kanssa jännittyneinä. Lopulta Otso kääntyy eläväisesti meidän suuntaamme ja näyttää peukkua. Juhani pomppaa pystyyn ja viittoo minua seuraamaan häntä.

– Viimeinkin. Ehdin jo pelätä, ettemme löydä tänä vuonna ainuttakaan poikaspesää, Juhani kuiskaa.

Laskeudumme kallionseinämää pitkin alas. Haen jaloillani tukea kapeista railoista, vältän katsomasta turhaan alaspäin. Kallionseinämä putoaa miltei pystysuoraan parikymmentä metriä.

Juhani osoittaa sormellaan terävää syventymää kalliossa. Hetkeen en erota mitään, kunnes jokin liikahtaa graniittisen kallion edessä. Samassa katseeni löytää huuhkajan poikaset. Ne ovat käpertyneet toisiinsa niin, ettei erota, mistä yksi alkaa ja toinen päättyy. Pumpulisten untuvikkopallojen kaartuvat petolinnun nokat ja yöeläjän hohkaavan kellertävät silmät kertovat, että tässä on mahtavan petolinnun jälkeläisiä.

Juhani viittoo minua rohkaisevasti luokseen. Lähestyessäni hauraan näköisiä petolinnun alkuja huomaan, että jalkojeni alla on pieniä luita ja tuoreita, kuviollisia lintujen sulkia. Huuhkajan poikasten vanhemmat ovat tuoneet ahkerasti ravintoa pienokaisilleen.

– Eiköhän ruveta töihin, Juhani sanoo ja kietoo kätensä toisen poikasen ympärille.

Poikanen alkaa äkäisesti naksuttaa nokkaansa. Tämän täytyy olla ensimmäinen – ja toivottavasti viimeinen – kerta, kun se näkee ihmisen näin läheltä. Juhani ottaa poikasen syliinsä varmoin ottein. Naksutus lakkaa, ja pienokainen tarkastelee pää kallellaan suurta olentoa edessään. Juhani mittaa linnun painon ja siipien pituuden, tarkistaa yleisen terveystilan ja laittaa jalkaan numerosarjan sisältävän hopeisen renkaan. Tutkiessaan lintua Juhani hihkaisee tiedot ääneen Otsolle, ja tämä kirjaa ne pieneen mustaan vihkoon.

On toisen huuhkajan vuoro. Juhani toistaa samat toimenpiteet. Muutamassa minuutissa molemmat poikaset on tutkittu ja rengastettu. Käy ilmi, että poikasilla on merkittävä painoero. Suurempi painaa 1300 grammaa, ja sen siiven pituus on 13 senttiä, sisar taas painaa vain 900 grammaa, ja sen siiven pituus on 10 senttiä.

Miltä näyttävät poikasten selviytymismahdollisuudet?

– Onneksi molemmat näyttävät perusterveiltä, ja kesän ravintotilanne näyttää huuhkajan näkökulmasta hyvältä. Jos kaikki menee hyvin, kesäkuun lopulla poikaset kiipeävät kallionreunamaa pitkin ylös ja juoksentelevat kallionlaen männikössä kuin menninkäiset. Lentoon ne lähtevät vasta loppukesästä, Juhani sanoo pakatessaan välineitään.

Otso nappaa poikasista pari kuvaa itselleen muistoksi.

Mieleeni palaa Juhanin kertomus: 80-luvulla hän saattoi alkukesällä rengastaa jopa 40 huuhkajan poikasta. Tämän päivän lopputulos on kaksi rengastettua poikasta.

Nojaan graniittisen kallion viileää pintaa vasten, ja silmäni etsii yksityiskohtia edessämme aukeavasta maalaismaisemasta. Tuulessa huojuva koivu. Maalaistalo, jonka pihan poikki juoksee kissa. Kaukaisuudessa auto etenee hiekka pöllyten.

Tätä samaa näkymää ovat ihmetelleet vuosikausien aikana useat huuhkajasukupolvet. Ja tietenkin rengastaja, joka on kirjannut linnunpoikaset ihmismaailman tietokantaan.

Päästyäni seuraamaan Juhania työssään ymmärrän, miksi hän löysi luonnon viisi vuosikymmentä sitten lintuja rengastamalla. Koko rengastustiede perustuu numeroihin, aina itse fyysisestä renkaasta sen antamiin analysoitaviin tietoihin.

Ehkä Juhanin aiemmin kuvailemat kaksi elämää kohtaavat rengastaessa. Luonnon keskellä saa olla samaan aikaan sekä matemaatikko että lintutieteilijä.

– Voin vain toivoa, että huuhkajakanta näkee vielä paremmat ajat. Oma työni on tehty vasta sitten, kun terveys ei anna enää periksi könytä näille kallioille. Pidän tärkeänä sitä tietomäärää, jonka olen saanut rengastamalla koottua eri lintulajeista 50 vuoden aikana, Juhani sanoo ja vilkaisee huuhkajanpoikasia. Ne kököttävät pesässä vierekkäin uneliaan näköisinä.

Ehkä jonakin päivänä renkaat lintujen jaloissa kertovat meille, kuinka niiden kävi.