À table! Syömään! Käsky kaikuu joka ilta kello 20 kaikissa ranskalaiskodeissa, niin kuin se on aina kaikunut. Niin kuin se meilläkin kaikui kello 17 vuosikymmeniä sitten.

Ranskalaisten ruokapöydässä on koko perhe koolla, ja siinä keskustellaan kaikesta noin puolentoista tunnin ajan. Perheen nuorilla täytyy olla hyvä syy jäädä pois päivällispöydästä. Jos jompikumpi vanhemmista on pois työaikojensa vuoksi, toinen on paikalla. Myös joku isovanhemmista saattaa tuurata vanhempia.

Tilastojen mukaan Suomi on maa, jossa perheet syövät kaikkein vähiten yhdessä Euroopassa. Näin kerran Ranskan FR3-kanavalla Jyväskylässä tehdyn jutun, joka ihmetytti gallialaiskatsojia. Kamera oli päässyt suomalaiskotiin siihen aikaan illasta, kun ranskalaiskodissa on tapana touhuta hellan ääressä. Ohjelmassa perheenjäsenet kävivät vuorollaan astia- ja jääkaapilla, istuivat omia aikojaan ruokapöydän ääreen, jolla kökötti pahvinen juomapurkki, ja lähtivät sitten omille teilleen. Kukaan ei kattanut pöytää eikä kukaan odottanut toisia mukaan. Mitään keskustelua ei syntynyt, kun yksi meni ja toinen tuli.

Olisiko aika palata käytäntöön, joka ei ole muualta Euroopasta koskaan kadonnut: perheen yhteiseen päivälliseen? Aterialla opitaan lapsesta lähtien paitsi käytöstapoja ja syömään kotiruokaa, myös kuuntelemaan ja keskustelemaan. Silloin vaihdetaan päivän uutiset, koulukuulumiset – ja miksipä ei myös vaikka somen kuulumiset sekä sen vaarat ja ongelmat.

Meillä kuohuttaneessa seksuaalirikosvyyhdissä on ihmetyttänyt, miten vähän uutisoinnissa on lopulta puhuttu kodin ja vanhempien roolista. Lainsäädännön tiukentaminen, kasvatuksen lisääminen kouluissa ja nuorisotyössä sekä sivistys- ja sosiaalitoimen tehostaminen on ollut paljon vahvemmin esillä. Pohjoismaisen mallin mukainen yhteiskunta tuntuu ulkoistavan kaiken, ja sitten ihmetellään, miksi kaikki ei aina menekään kuin Strömsössä.

Meillä usein vähän hymähdellään ranskalaisen kasvatuksen ankaruudelle. Mutta ero tuloksissa on silmiinpistävä ainakin käytöstavoissa ja ehkä someongelmissakin. Ranskassa kodin ja koulun yhteistyö on aika saumatonta, mutta suurimman vastuun lapsesta ja nuoresta kantavat yhä perhe – ja suku. Sosiaalinen valvonta on vahvaa. Nuorenparin kunnia-asia on kasvattaa lapset hyvin, sillä molempien suvuissa valvotaan, että jälkikasvusta varmasti tulee ”de bons républicains” eli hyviä tasavaltalaisia. Isovanhemmilla on iso rooli paitsi usein arjen helpottajina, myös kasvattajina.

Ranskalaiseen kasvatukseen kuuluu myös tiukka valvonta. Pariisilaisessa nuorten muotiliikkeessä kuulin äidin sanovan teini-ikäiselle tyttärelleen: ”Tuota puseroa et voi ottaa. Isäsi ei koskaan antaisi pistää sitä päällesi.” Vanhempia siis huolestuttaa varhaisnuorten liian paljastava pukeutuminen ja sen mahdolliset seuraukset, eikä siltä suljeta silmiä.

Jo ranskalainen etiketti rajoittaa myös kännykän käyttöä. Perheen päivällispöytä ei ole kännyn paikka. Maassa, jossa kartesiolaisuus asettaa kaiken kyseenalaiseksi ja panee aina epäilemään kaikkea, on epäluuloisuus varjellut monilta asioilta, osittain myös sokealta digihurmokselta.

Ranskassa digin ja somen ihmeelliseen maailmaan lähdettiin monia muita myöhemmin, ja sen vaaroista on alusta lähtien puhuttu julkisuudessa enemmän kuin meillä. Myös lapset ja nuoret on aina haluttu panssaroida katalaa maailmaa vastaan.

Jos suomalainen lintukoto on tuottanut sinisilmäisyyttä, Ranskassa siihen ei ole koskaan ollut varaa. Ei ole enää Suomessakaan. Sen seikan olisi varmaan hyvä iskostua vanhempien mieleen meilläkin – myös ruokapöydässä.