Elämän opetukset tiivistän yhteen sanaan: suostumus. On suostuttava suruun ja suostuttava elämään sellaisena kuin se tulee eteeni. Elämä ei ole itsestäänselvyys, kaikki surut ja ilot ovat minun tarinaani.

Olen koulutukseltani teologi ja laulajan työssäni kohtaan ihmisiä. Se tuo merkityksen elämään, paljon iloa ja kiitollisuutta. Kevyt ja hengellistä musiikki ovat minulle tärkeitä ilmaisun väyliä. Olen aina saanut artistina olla oma itseni ja saanut valita mitä esitän. Teen omaa juttuani paikallani, enkä ole mukana isoissa produktioissa.

Minun ei tarvitse tehdä mitään lisää, vaan täytän työssäni oman pienen paikkani. Koen, että se riittää. Ääneni sai aikoinaan jopa liikaa huomiota. Mutta tämä on minun ääneni, minun juttuni, se, minkä Luoja minulle antoi. Kun olen tämän oivaltanut, on se antanut vapauden toimia itsenäisesti, itseeni luottaen. Kirkkokonserteissa saamani palaute liittyy lähes aina laulujeni sisältöön. Se on minulle tärkeää.

Olen säilyttänyt lapsenuskoni. Uskon, että elämäämme johdatetaan. Uskon myös kuolemanjälkeiseen elämään, taivaaseen, jossa kohtaamme pois nukkuneet jälleen. Uskoani ei tarvitse ymmärtää, eikä se ole vastaus kaikkeen. En ole evankelista, julistaja. Olen kokenut omaksi tehtäväkseni rinnalla kulkemisen.

Luonto on minulle tärkeä onnellisuuden, kauneuden ja rauhoittumisen paikka. Lähimetsät ovat minulle turvallisia paikkoja. Keskustelen metsässä tutulla lenkillä itseni kanssa, eikä metsän hiljaisuudessa ole tyhjiä hetkiä. Aloitan uuden kirjoitusprojektin lähtemällä metsään. Metsä tyhjentää ajatukset hyvällä tavalla ja antaa uusia ideoita.

Elämäni rakentuu lähipiiristäni, toisten huomioimisesta ja kyvystä kuunnella. Kaikkeen menee nyt enemmän aikaa kuin aikaisemmin, kun ei tarvitse saada aikaiseksi niin paljon. Opettelen olemaan hyvällä tavalla hidas. En myöskään vastusta elämää kuten joskus nuorempana.

Menetin mieheni äkillisesti vuonna 2008. Surin yöt ja rakensin päivät. Kirjaimellisesti rakensin yhteistä unelmaamme rakentamalla taloamme. Meillä oli vasta tontti ja talo alkutekijöissään. Taloa rakentaessani rakensin poikani kanssa uudelleen myös elämääni.

Kirjoitin mieheni kuoleman jälkeen laulun Taivaanrakas: ”Kun menit pois, et mennytkään sydäntäni kauemmas. Muistot sinua kuljettaa, siivillään. Olet minulle taivaanrakas. Sinun lähtösi muutti aikamme, tuli hetket ennen ja jälkeen. Aina rakkaus olkoon siltamme myös ajasta ikuisuuteen.”

Surun jälkeen osaan antaa arvoa sille, mitä minulla on tässä hetkessä. Menetykset ovat opettaneet, etten elä tulevaisuudessa. Siskoni ja veljeni kuolivat viikon välein. Äitini sisko tiivisti tilanteen silloin kahteen sanaan: ei ymmärrä.

Koettuani mustia hetkiä en ole vajonnut pohjalle. Minulta olisi voinut mennä monta kertaa luottamus elämään, mutta ihminen voi selviytyä synkimmistäkin kokemuksista. Mustilla hetkillä ja kivulla on paikkansa elämässä.